PenttiAhtiainen Saaroisten historiaa

Metsapirtti

Saaroisten historiaa: Pentti Ahtiainen

• Nyt oli tultu aavan Laatokan meren vaikutuspiiriin. Uuden asuinsijan silloiset maat olivat huonoja viljelysmaita ja näin ollen kalastus Suvantojärvellä ja Laatokalla oli todennäköisesti kannattavin elinkeino, jollei sitten antautunut kauppiaaksi. Laatokalla purjehtivat tuolloin enimmäkseen suomalaiset, venäläisten ollessa tottumattomia liikkumaan aavoilla merenselillä.

• Eräiden arvioiden mukaan Ahtiaisten sukua olisi siirtynyt Sakkolaan vasta 1500-luvun jälkeen Savosta tai Imatran seudulta Ruotsi-Suomen yrittäessä saada jalansijaa alueelleen jääneiden venäjänuskoisten eli ortodoksisten karjalaisten keskuudessa. Saimaan etelärannoilta, Suur-Saimaan alueelta löytyy nykyäänkin harvinaisen paljon paikannimiä, jotka Metsäpirtissä olivat ainakin jossain muodossa tuttuja. Ainakaan Maanmittauslaitoksen tietoja vertailemalla ei muilta alueilta Itä- ja Etelä-Suomesta löydy vastaavaa nimiyhteyttä. Tämä tuskin on vain sattumaa. Savitaipaleen kunnassa ovat Hinkkala, Taipale ja Ahtiala, Lemillä Sutela ja Ahtiala, naapurikunnassa Taipalsaaressa Ahtialansaari, Suikka (Kylänniemessä), Kirvesniemi, Viskarila (viskari=kalastaja) , Repola ja Peltoinen sekä Ruokolahdella Suikkala. Näillä alueilla on varsin luonteva vesiliikenneyhteys Metsäpirtin seudulle Laatokan rannalle, eli Vuoksi ja Suvanto.

• Kun Saimaan rannoilla asukasmäärä oli lisääntynyt, oli muodostunut painetta kalastuselinkeinoa kohtaan ja osa vuotta oli jouduttu liikkumaan etäisemmillä kalastus- ja eräalueilla, jollaisena todennäköisesti myös Laatokkaa oli pidetty. Tuolla eteläisen Saimaan rantojen kalastajien eräalueella, Laatokan rannalla, on tarvittu myös tukikohtia eli rakennuksia tilapäistä suojaa varten, Lapin autiotupien tapaan. Suvantojärven ja Laatokan välisellä maakaistaleella on todennäköisesti ollut tuollainen suojapaikka ehkä jossain Koselan metsissä. Tämä oli "metsäpirtti", joka myöhemmin antoi nimen koko alueelle. Lopulta tapahtui kalastajaperheiden pysyvä muutto Taipalsaaren ja Savitaipaleen seuduilta Laatokan rannalle, eli siis jo aiemmin tutuille paikoille. Maitse ei tätäkään muuttoa tehty, vaan kaikki tärkeä lastattiin veneisiin, jotka virta vei Vuoksea pitkin kohti Suvantoa. Imatrankoski ja Kiviniemenkoski kierrettiin maitse. Uusille asuinalueille siirtyminen ei koskenut vain yhtä perhekuntaa ja sukua. Kyläkunnista saattoi lähteä yhtäaikaa tälle tärkeälle matkalle enemmänkin naapurustoa, karjalaisen kansanluonteen mukaisesti. Yhdessä matkanteko oli myös turvallisempaa. Näin umpeutui myös osaltaan historian kiertokulku: Laatokalla oli kalastettu jo iät ja ajat ennen tätä, Antreassa verkkolöydön perusteella ainakin jo 9300 vuotta sitten. Jääkauden kauan sitten väistyttyä Suomenniemeltä, olivat Laatokan kalastajat kerran siirtyneet jäistä vapautuneille Saimaan rannoille. Edestakaista muuttoliikettä on varmasti ollut vuosisatojen varrella enemmänkin. Nyt, historiallisena aikana, muutto tapahtui taas kohti itää suuntaan. Niin kuin Laatokan norpat olivat aikanaan joutuneet unohduksiin ja erilleen "serkuistaan" Saimaan norpista, niin Ahtiaisetkin saivat lopulta unohtaa esi-isiensä rannat Saimaalla.

• Itäisen valtapiirin alueella, missä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vaikutus ulottui paitsi Karjalan myös Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan yli Savon ytimeen Saimaan länsirannoille Savilahden eli nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre. Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa. Karjalassa Lappeen, Jääsken ja Viipurin kihlakuntien alueella läntinen talonnimi-lisänimikäytäntö tunkeutui osin sukunimialueelle, samoin paikoin Savon lounaisissa osissa. Venäläisvaikutuksen takia myöskään rajakarjalaiset ortodoksit eivät ilmeisesti ainakaan enää 1600-luvulla käyttäneet sukunimiä.

• Karjala sai pitkään olla rauhassa, ennen kuin se jäi naapurikansojen laajentumishalujen jalkoihin. Vapaa Karjalan heimon asuttama alue joutui Ruotsin ja Venäjän valtapyrkimysten kohteeksi näiden valtio-organisaatioiden vahvistuessa ja pyrkiessä saamaan välillään olleet heimoalueet omaan vaikutuspiiriinsä vasta 1100 - 1300 -luvuilla. Vallan levittäminen tapahtui väkivaltaisesti sotavoimin ja näennäisesti hyväksyttävä syy saatiin roomalaiskatolisen ja ortodoksisen uskon välisestä kilpailusta. Kirkkokuntien välissä olleet itämerensuomalaiset pakanaheimot piti saada oman uskon ja valtakunnan piiriin. Näiden heimojen erätalouteen ja kaupankäyntiin pohjautuva kulttuuri oli hyvää vauhtia kehittymässä. Heimopohjaiset yhteisöt eivät kuitenkaan ehtineet yhdistyä valtiolliseen muotoon germaanisten ja slaavilaisten naapureidensa tahdissa ja jäivät lopulta näiden muodostamien valtioiden jaettaviksi.

• Saaroinen mainitaan jo ennen Venäjän valtion syntymistä laaditussa Novgorodin vallan aikuisessa Vatjan (vatjalaisten) viidenneksen verokirjassa. Kyläalueen nimi oli silloin venäjänkielisessä muodossa "Ostrov u Ladozkavo ozera" (=Laatokan saari). Ruotsin vallan ajalta v. 1644 mainitaan Saaroisten erämaa, Sariås utmarck. Vielä 1900-luvun puolella oli käytössä nimi Saarois ja myöhemmin Saaroisten kylä.

• Metsäpirtin seutu joutui koko Laatokan puolella olevan Kannaksen tavoin Venäjän valtaan Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Rajat muuttuivat vähän Ruotsin ja Venäjän välillä Täysinän kylässä Inkerinmaalla lähellä Narvaa 18.5.1595 solmitussa rauhassa. Se päätti Pohjoismaiden “viisikolmattavuotisen“ sodan ja korvasi Pähkinäsaaren rauhan. Silloin Ruotsi luovutti valloittamansa osan Inkeriä ja Käkisalmen läänin, mutta säilytti Narvan. Venäjä suostui määrittelemään Suomen itärajan vallinneita omistussuhteita vastaavasti Pohjoiseen Jäämereen asti.

• Niin jatkui Stolbovan rauhaan saakka. Silloin Laatokan etelärannalla Stolbovassa 27.2.1617 Ruotsin ja Venäjän välille solmittiin rauha, jossa Ruotsi sai Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkeriä sekä Kaprion, Jaaman ja Iivananlinnan alueineen. Ruotsi sai siis vuorostaan Laatokan puoleisen Kannaksen näin hallintaansa, minkä jälkeen Laatokan rannikolle perustettiin useita luterilaisia seurakuntia vuosien 1630 ja 1640 välillä. Alkuperäistä ortodoksista väestöä oli Laatokan rannoilta paennut pakkokäännytysten pelossa Moskovan lähelle Tverin alueelle, jossa tästä syystä on vielä tänä päivänäkin karjalaisperäisiä kyliä. Niissä on nykyisin n. 20 000 asukasta.

• Ortodoksiset asukkaat ei hävinneet Käkisalmen läänistä aivan kokonaan. Heitä jäi runsaasti Laatokan-Karjalan pitäjiin, kuten Salmiin, Suistamoon, Suojärvelle, Impilahdelle sekä Ilomantsiin, joihin ruotsalaisten käännytystoimet eivät ilmeisesti olleet mainittavassa määrin yltäneet. Myös muualle Käkisalmen lääniin jäi ortodoksisen uskonsa säilyttäneitä yhteisöjä. Tällaisia kreikkalaiskatolisia saarekkeita olivat mm. Raudun Palkeala, Metsäpirtin Vaskela, Räisälän Timoskala ja Hiitolan Tiurula. Näistä oli kreikanuskoisia levinnyt jonkin verran muihinkin pitäjiin.

• Ruotsin vallan aikana suurin osa Metsäpirttiä mukaanlukien Saaroisten kylä, oli annettu läänityksenä 30.6.1651 eversti Johan Eberhard von Billinghusenille. Sen jälkeen alue siirtyi hänen jälkeläisilleen ja myöhemmin v.1680 kuningas Kustaa XI :n toimeenpaneman Isoreduktion eli läänitysten peruuttamisen jälkeen muillekin.

• Venäläisten toimeenpaneman Isovihan aikana tsaari Pietari antoi v. 1713 valloittamaltaan alueelta lahjoitusmaana Sakkolan seudulta 91 tilaa kreivi Mussin-Pushkinille läänitykseksi. Tätä suurtilaa kutsuttiin Saaroisten hoviksi ja sen päärakennus oli kotikyläni Saaroisten naapurikylässä Viisjoella. Tuo kartanon keskuspaikka sijaitsi Viisjoen kylän suhteen sen itäsivulla, Saaroisten puoleisesti, vanhan tien varrella. Noilla paikoin asui viimeksi myös Ahtiaisia eli "Tuomaa Simo pojat" ja Viljam Ahtiainen. Hovin puistikon vanhoja, suuria jalopuita oli aikanani vielä pystyssä. Varsinainen Viisjoen kylä oli ollut pohjoisempana, ennenkuin kirkonkylästä Tappariin johtava tie valmistui, eli Vanhakylän kohdalla.

• Saaroisten hovin maat olivat edelleen Mussin-Pushkinin suvun hallussa myös 30.8.1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Tuo rauha päätti Isovihan ja Suuren Pohjan sodan ja sen jälkeen elettiin vakaampia aikoja, Kannaksella kylläkin Venäjän vallan alla. Rauhansopimuksessa luvattiin taata uskonnonvapaus. Mitään muita asukkaiden oloja turvaavaa sopimus ei erikseen sisältänyt. Silti Venäjä säilytti pääasiassa entisen hallinnon. Luterilaisista seurakunnista useimmat, kuten Sakkolakin, jäivät Venäjän haltuun Uudenkaupungin rauhassa. Turun rauha solmittiin hattujen sodan päätteeksi vuonna 1743 ja siinä Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi Kymijoelle. Rauhassa luovutetuille alueille luvattiin vapaa uskonnonharjoitus ja myös koululaitos säilytettiin Ruotsin hallituksen aikaisella kannalla. Venäjälle menetettyä aluetta kutsuttiin Vanhaksi Suomeksi, joka sitten siirrettiin muun eli Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 Venäjän otettua koko Suomen haltuunsa sodassa vuosina 1808-1809.

• Maanomistusolot koettiin Venäjän vallan alla epäkohdaksi, joskin mitä ilmeisimmin Ruotsin vallan aikana olot olivat olleet vieläkin kurjemmat. Lahjoitusmaajärjestelmä ei ollut lahja ainakaan kansalle.

• Uudistuspaineesta johtuen lahjoitusmaat lunastettiin lopulta valtiolle, eli Suomen Suuriruhtinaskunnalle asukkaille jakamista varten 1800-luvun lopulla. Saaroisten lahjoitusmaa oli ostettu 17.3.1873 päivätyllä kauppakirjalla paroni Nikolai Freedericksziltä 380 000 markan lunastushinnalla. Tämä perustui Suomen valtiopäivien päätökseen vuodelta 1867, minkä tarkoituksena oli saattaa lahjoitusmaat alueen asukkaiden perintömaiksi. Hovin manttaaliluku oli silloin 32 ja sen pinta-ala 46 000 tynnyrinalaa. Samana vuonna hovin alueiden asukasluku oli 2026 henkeä. Senaatin talousosasto oli myös vuonna 1873 määrännyt suoritettavaksi uusjaon ja seuraavana vuonna 1874 määrättiin, että lahjoitusmaahan kuuluneet lampuotitilat oli luovutettava asukkaille perintötiloiksi. Luovutusehdoiksi määrättiin, että uusien omistajien oli suoritettava ns. maamaksuna vuosittain valtiolle lunastushinnasta 6 % korkoa ja kuoletusta 39 vuoden eli vuosien 1884-1922 välisenä aikana. Tilan hinnan saattoi suorittaa valtiolle myös kertamaksuna. Näitä maita koskevat viimeiset perintökirjat luovutettiin vasta vuonna 1884.

• Pinta-alaltaan näin kutistuneeen Saaroisten hovin viimeinen haltija oli saksalaissyntyinen vuokraaja Alexander Kordt. Hän asui vakituisesti tässä kartanossa Viisjoella. Tilan hoito oli hänen aikanaan kolmen paikallisen työnjohtajan eli kymmenniekan tehtävänä. Yksi näistä oli Aleksanteri Ahtiainen Viisjoelta. Muistona hovin maiden luovutuksesta asukkaille pystytettiin vuonna 1936 Lahjoitusmaatalonpoikien muistopatsas. Se on edelleenkin pystyssä. Nämä eri vaiheet ja varmasti paljon muutakin sekä hyvää että pahaa olivat myös esi-isäni kokeneet ennen maamme itsenäistymistä vuonna 1917.

• Ahtiaisten suvun osalta löytyy 1600- ja 1700 -luvuilta vain hajanaisia tietoja. Vanhassa Sakkolan pogostan verokirjassa vuodelta 1724 mainitaan Lauri Ahtiainen ja Paavo Peltonen Metsäpirtin vanhan Jaaman kylän isäntinä, myöhemmin vain Peltonen. Tuo Jaama ei ilmeisestikään tarkoittanut Vanhajaaman eli Tapparin kylää, vaan myöhempään Viisjoen kylään kuulunutta aluetta, joka sittemmin tunnettiin Jaamankankaana. Kylässä oli tuolloin 1700-luvulla ainoastaan nuo kaksi taloa. Peltonen joutui vuonna 1724 maksamaan veroina ruista yhden tynnyrin (tn) ja suurimoita kaksi kappaa, sekä rahana yhden ruplan. Ahtiainen maksoi vastaavasti ruista yhden tynnyrin ja 16 kappaa, suurimoita kolme kappaa sekä rahaa yhden ruplan ja 50 kopeekkaa. Tuossa verokirjassa on lisäksi seuraava maininta Ahtiaisten ja Peltosten taloista:

• " Voivat oikein hyvin taloudellisesti. Eivät omista vesivoimalaitetta. Omistavat surkean maaperän, mutta kalastavat Suvantojärvellä."

• Ahtiaisten mainitaan asuneen 1700-luvun puolivälistä lähtien Viisjoen kylässä, eli kylän nimi oli muuttunut jossain vaiheessa. Torppareina sieltä löytyivät Salliset ja Hinkkaset sekä myöhemmin Orpanat.

• Esivanhempani saivat elantonsa lähinnä kalastuksesta ja maataloudesta. Venäjän vallan aikana maanviljely sisälsi ongelmia. Talonpojat eivät vanhan Venäjän aikaan aina omistaneet viljelemiään maita. He olivat kuitenkin joskus hyvinkin tiukkaan sidottuina suurten tilojen alueille. Nämä maanomistajat velvoittivat tekemään suuren määrän tilojensa töitä ja poismuutto-oikeuttakaan ei välttämättä ollut. Tätä järjestelmää sanotaan maa-orjuudeksi. Venäjän valtaan v. 1809 joutuneessa Suomessa tilanne oli kuitenkin parempi, kuin "emä-Venäjällä", koska varsinaista maaorjuutta ei tullut, vaikka pyrkimyksiä siihen ilmenikin. Kannaksella tämä johti välillä jopa väkivaltaisiin tilanteisiin alustalaisten ja tilanherrojen välillä. Suomen Suuriruhtinaskunta oli silti erityisasemassa. Tähän liittyi myös Suomelle muuhun Venäjään nähden 1800-luvun lopulla tullut erityisoikeus lunastaa isojen tilojen lahjoitusmaita tilattomien viljelysmaiksi.

• Metsäpirtti oli tiheään asuttua aluetta. Pitäjän maapinta-ala v:n 1934 tilaston mukaan oli 186,9 neliökilometriä ja asukkaita oli 5007. Maat oli otettu mahdollisimman tarkkaan viljelykäyttöön. Tämä näkyi erityisesti vanhimmilla asutusalueilla eli Vaskelassa ja Raajussa. Lisämaata yritettiin hankkia uudisraivauksella ja kuivatuksella. Kuuluisin kuivatustoimenpide oli Suvannon lasku, josta Topeliuskin Maamme -kirjassa kertoo:

• "Suvanto ja Vuoksi laskivat muinoin vetensä Laatokkaan pohjoisessa, Pyhäjärven pitäjän alueella. Metsäpirtin Taipaleen kylän kohdalla Suvannon mutka ulottui 300 metrin päähän Laatokasta, jonka veden pinta oli yleensä vajaat 8 syltä alempana. Vesiä erotti kapea hiekkakannas, jonka poikki Taipaleen miehet päättivät vuonna 1818 kaivaa kuivatusojan. Ryhdyttiin työhön ja saatiinkin oja aikaiseksi. Tuntien kuluessa tuo oja kasvoi kuitenkin valtavaksi koskeksi ja edelleen nykyiseksi Taipaleenjoeksi, jota pitkin Saimaan vesimassat laskevat Laatokkaan. Virta vei rakennuksiakin Laatokalle. Erään kohti järven selkää ajelehtivan talon katolla kiekui vielä kukkokin. Taipaleen kylän hautausmaa ja kappelikin jäivät veden alle. Tämä tapahtui Yrjönpäivänä v. 1818. Suvannon pohjasta saatiin aikaa myöten viljavaa peltoa. Aluetta alettiin kutsua Lietteeksi."

• Metsäpirtin tilat olivat yleensä pieniä. Maiden käyttöä hankaloitti se, että ne oli jaettu moniin pieniin lohkoihin, pahimmillaan jopa 20 :een eri palaan. Palstojen väliä saattoi olla 6-8 km. Pitäjässä olikin koettu tarve uuden isojaon suorittamiseen. Tilat eivät omistaneet metsää juuri ollenkaan, minkä vuoksi välttämättömät kotitarvepuutkin jouduttiin ostamaan valtion metsistä tai suuremmista yksityismetsistä.

• Pitäjän nimi ei siis luonnehdi täysin Metsäpirtin luonnonoloja. Edellä on esitetty eräs selitys tälle nimelle. Perimätietona on säilynyt myös seuraava, Heikki Tuokon välittämä kertomus nimen alkuperästä:

• " 1500-luvulla Taipaleen linnassa oleillut kasakkajoukko sai partioidessaan vangiksi muutamia miehiä. Heidät tuotiin Taipaleen linnaan linnanvoudin kuulusteltaviksi. Yksi heistä oli Suven Uolo, joka pääsi karkaamaan vankilasta. Hän tuli Taipaleesta Novgorodiin menevää tietä ja poikkesi Kokkokorpeen ja teki pienen savupirtin suuren näreen alle Kissannahan aholle Savinotkon luokse. Muutaman ajan päästä toi akkansa ja lapsensa myös sinne. Lepikon järvessä oli kalaa, Kokkokorvessa riistaa syötäväksi. Ympäristön asukkaat alkoivat nimittää hänen asuinpaikkaansa metsäpirtiksi ja niin olivat ensimmäiset Suvet tulleet Metsäpirttiin. Siitä lähtien on ympäristöä nimitetty Metsäpirtiksi. Tämän on kertonut Simolan äijä eli Heikki Susi, syntynyt 1840-luvulla ja kuollut vuonna 1912."

• Lähde: Pentti Ahtiainen
• Päivitys: 09.01.2001