KatriViskari-1916

Metsapirtti

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Katri Tawast os Viskari

  • Katri on syntynyt talossa 1055 29.06.1916.
  • Katrin kirjoitus MMR III sivut 29-34

Sota pirstoi nuoruuden

  • Olin Viipurin Sairaanhoitajakoulussa ja lisäksi aikaisemmin käynyt puolivuotisen lääkintälottakurssin, kun marraskuussa 1939 sain komennuksen Metsäpirttiin. Pitäjässä oli vielä paljon asukkaita ja sairaita, jotka tarvitsivat hoitoa. Oma kunnanlääkärimme Eino silventoinen oli komennettu muualle, samoin kaikki muukin lääkintähenkilökunta, joten vähäinenkin apu oli tarpeen.
  • Oli YH:n aika ja kotiini Eevalassa oli majoitettu keskisuomalaisia. Heidän lääkärillään tri Kauko Mikolalla oli vanstaanotto Metsäpirtin apteekissa. Siellä oli minunkin työpaikkani. Tarkoitus oli järjestää JSP:n lääkintämiehille ensiapukursseja, mutta siihen ei tahtonut jäädä aikaa riittävästi, koska tavallisten vastaanottotöiden lisäksi jouduin tri Mikolan apuna kierttämään pitäjällä potilaiden luona. Milloin iltaisin kutsuttiin sairaskäynnille, seurasi mukana kaksi aseistettua keskisuomalaista sotilasta, desanttivaaran takia. Paikkakunnalla liikkui pimeän turvin kaikenlaisia kulkijoita, joten yksinäinen liikkuja oli aika turvaton.
  • Tuli sitten marraskuun 30. päivä 1939. Olin matkalla apteekin sidontapaikalle, kun rajalta alkoi kuulua ampumista. Tiesin sillä hetkellä, että nyt oli tosi kysymyksessä, sota oli alkanut.
  • Apteekin sidontapaikalla oli hiljaista. Aprikoimme tri Nikolan kanssa, mitä pitäisi tehdä. Kauan ei tarvinnut aprikoida, kun alkoi tulla potilaita. Ensimmäinen siviilipotilas oli emäntä, joka oli mennyt natettaan sotaa pakoon. Pahaksi onneksi navetta oli saanut osuman ja emäntä oli haavoittunut. Lisäksi hän oli yltäpäältä lannassa. Surkea tilanne. Apteekin vesijohto oli epäkunnossa ja minulla oli kova työ puhdistaa emäntä vastaanottokuntoon, että tohtori voi tutkia hänet ja antaa ensiavun.
  • Vähitellen alkoi rintamalta tulla haavoittuneita ja kaatuneita. Oli järkyttävää nähdä sodan tuhoja, miten äsken vielä terveet miehet tuotiin silvottuina, ruhjottuina. Tyynesti potilaat useimmiten suhtautuivat saamiinsa vammoihin. Suomalainen sotilas ja potilas ei turhasta valittanut.
  • Apteekki alkoi nyt olla liian vaarallinen paikka, joten JSP muutettiin Umpilinjan taakse. Ensimmäinen sotayö kului teltassa lapsuuden marjamailla. Uskomaton tilanne.
  • Metsäpirttiläisten koteja poltettiin. Sain tietää milloin oli Koselan vuoro palaa. Menin lähelle katsomaan, kun oma kotini roihusi liekeissä. Olin niin järkyttynut ja poissa tolaltani, etten osannut edes itkeä, ajattelin vain, että koska tämä painajainen oikein loppuu. Todellisuudessa se oli kaiken kauheuden alkua. Oli tunne, että siinä muuttui lapsuus ja siihenastinen nuoruus tuhkaksi. Kyyneleet tulivat vasta myöhemmin.
  • Rajalta kuului jatkuva kova jylinä ja ammunta. En silloin jaksanut uskoa, että Suomi pystyisi vastustamaan mahtavaa jättiläistä. Yleensä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että lahjaksi ei anneta mitään, myönnytyksillä menettäisimme varmasti itsenäisyytemme.
  • Sitten tuli aika muuttaa JSP Taipaleenjoen toiselle puolelle. Tuntui turvattomalta seistä lautalla, kun yläpuolella lenteli venäläisiä hävittäjieä, jotka yrittivät upottaa meidät losseinemme Taipaleenjokeen. Meidän aikanne ei kuitenkaan vielä ollut lopussa, joten pääsimme joen yli. Piilouduimme aluksi lähellä olevien puupinojen taaksen, ennenkuin voimme jatkaa matkaa perustaaksemme uuden JPS:n.
  • Taipaleessa Linnankankaalla oli JSP:lle usein tuttuja potilaita Metsäpirtin rajakomppanioista, joissa kaksi veljeänikin oli. Heitä en kuitenkaan silloin tavannut. Tutut Koselan pojat muistivat, että olimme ennenkin sotineet samalla 'rintamalla'. Nimittäin nyrkein käydyssä kylätappelussa. Tämä tappelu tapahtui kylätiellä. Tien reunassa oli heinälato ja kun tappelu alkoi, vanhemmat ja viisaammat tytöt menivät heinäseipäiden taakse piiloon. Minä keskenkasvuien tytönhupakko en malttanut piiloutua vaan hankin kyseenalaista mainetta jäädessäni kannustamaan Koselan poikia huutaen 'pojat, ei lähetä karkuu!' Vastapelurien huutoon 'ketä siellä pellolla on' kuului hätäinen vastaus 'myö ollaa tyttölöi!' Näin tytöt saivat olla rauhassa. Tämän tapauksen Koselan pojat muistiva Taipaleessa, kun sanoivat 'ollaan jo aikaisemmin yhdessä harjoiteltu sotimista.' Tinkimättä pojat täyttivät velvollisuutensa, olihan tehtävä yhteinen, omien kotikontujemme puolustaminen.
  • Oli masentavaa kuulla kovista taisteluista ja omista tappioista. Järkytyin, kun sukulaispoikani Seemi Paksu Raajusta (talosta 2204) tuli ennen vastahyökkäykseen Mustaojalle lähtöä luokseni ja sanoi aavistavansa, että huomenna häntä ei enää ole. Pyysi kertomaan terveisiä kotiväelle, että asiat ylöspäin ovat kunnossa ja hän valmistautunut lähtemään. Yritin sanoa jotakin, mutta tuntui niin pahalta enkä löytänyt mitään järkevää sanottavaa. Seemi ei palannut. Hänen sotansa päättyi siihen vastahyökkäykseen 12.12.1939.
  • En voinut toimittaa Seemin terveisiä hänen omaisilleen, kun en tiennyt, missäpäin he olivat evakossa. Enhän silloin tiennyt edes oman kotiväkeni osoitteita. Jos nyt Seemin omaisia sattuu lukemaan tämän, niin kymmenien vuosien takaiset terveiset tulevat tässä. Seemi oli hiljainen ja vaatimaton, hyvä ja tunnollinen sotilas ja ystävä. Eversti Inkinen muisti aina erikoisesti kiittää Metsäpirtin poikia, kun satuimme mieheni kanssa tapaamaan hänet sotien jälkeen Jyväskylässä.
  • Ennen joulua 1939 tuli käsky, että oli lähdettävä pois Linnakankaan JSP:ltä, oli kuulemma liian vaarallinen paikka naisväelle. Pyrin kenttäsairaalaan, mutta sain komennuksen kotirintamalle. Tuntui turvalliselta muuttaa sisä-Suomen sairaalaan, jonka katolla loisti iso punainen risti. Turvallisuuden tunne kuitenkin katosi, kun venäläiset pommittajat tulivat. Tuntui kuin ne oikein erikoisesti olisivat yrittäneet pommittaa näitä rakennuksia. Jouduimme pitkin päivää kantamaan vuodepotilaita kellarikerrokseen, muuta turvapaikkaa kun ei ollut. Äkkiä hävisi punainen risti katolta ja niin säästyimme pahemmilta tuhoilta, vaikka naapurin hävittäjät usein vielä lensivät ylitsemme.
  • Kesällä 1939 olin sisareni ja veljeni kanssa Raudussa linnoitustöissä, sisareni ja minä muonitustöissä. Pääsin mukaan, kun olin Sairaanhoitajakoulusta kuukauden toipumislomalla, ja sisareni ja veljeni halusivat minut kanssaan Rautuun. Eräänä iltana veljeni pyysi minut mukaansa ja näytti seudun, mihin hänen matkansa päättyy, jos sota syttyy. Todellisuudessa hän kohtasi sankarikuoleman vasta tammikuussa 1940 Impilahdella. Sain aivan sattumalta heti tiedon hänen kaatumisestaan. Olin sillä hetkellä evakuointisairaalassa työssä ja kun huomasin, että saapuneet potilaan olivat samasta rykmentistä, missä veljenikin palveli, kysyin kuulumisia.
  • Pojat kertoivat kovista taisteluista ja sanoivat, että upseereitakin kaatui, viimeksi luutnantti Viskari. Sanoin potilaille, että hän oli veljeni, pyysin anteeksi, että poistuin kesken siteitten vaihdon.
  • Istuin yksin liinavaatevarastossa ja itkin, olinhan menettänyt sisarusparvesta minulle läheisimmän ihmisen, joka oli huolehtinut minusta isän sijaisena. Muistin myöskin kaksi pientä orpoa, jotka kotinsa lisäksi nyt olivat menettäneet isänsä ja huoltajansa. En oman suruni ohella silloin pystynyt ajattelemaan, miten paljon kärsimyksiä, leskien ja orpojen itkua mieletön sota jatkuvasti toi moniin muihinkin koteihin, oma tuska oli ylimpänä.
  • Työhän oli kuitenkin palattava ja omat tunteet kärkettävä, potilaat odottivat kärsivällisesti apua. Ahkerien ja tunnollisten lääkintälottien kanssa heitä sydämemme halusta hoitelimme.
  • Tuli sitten vihdoin rauha. Keräännyimme kaikki kynnelle kykenevät radion luokse kuuntelemaan rauhanehtoja. Tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Karskeimmankin potilaan silmistä valuivat kyyneleet, niin pahalta tuntui Karjalan menettäminen. Turhaanko oli sodittu ja turhaanko kaikki uhrit. Ei turhaan, jäihän meille itsenäinen Suomi.
  • Minun on helppo pitää kotipitäjäni Metsäpirtti syvällä sydämessä ja muistoissa, onhan nykyinen kesäpaikkamme Suvanto-niminen pikku tila, lähimmän huvilan nimi on Metsäpirtti, eikä kaukana ole myöskään Taipale-niminen talo.
Henkilökohtaiset työkalut