Juhlapuhe-2022

Metsapirtti

Puhe Metsäpirtti-juhlassa / Seinäjoki 3.7.2022 / Anna-Kaisa Pusa, FT

Arvoisa Metsäpirttiläinen, hyvä Metsäpirtti ystävä!

Kiitos kutsusta juhlaanne ja erityisesti kiitos luottamuksen osoittamisesta puheen pitäjäksi.

Metsäpirtti oli entisen kaakkosrajan äärimmäinen kulmakunta – näin on otsikossa vuonna 1953 julkaistussa Metsäpirtin historiatoimikunnan kirjassa, jossa kuvataan hienosti Metsäpirtin historiallista kehitystä ja kunnan elinkaarta Venäjän vallasta itsenäiseen Suomeen ja Metsäpirtin kunnan kirjojen kansien kiinni laittoon, lokakuun 14 päivänä 1948 hoitokunnan puheenjohtaja Albert Eevan toimesta.

Kovasti pohdin puhettani pidemmän aikaa ja alitajuntani asioita työsti, soitin tädeilleni, soitin enolle, lainasin Kurikan kirjaston 5 Metsäpirtti kirjaa, luin Kenttäpostia, enoni puhetta Paapan hautajaisissa, analysoin omaa karjalaisuuttani, sukuyhteyttäni ja sitä, miten voisin puhua niin, että välittäisin arvostukseni, kunnioitukseni, kiitollisuuteni, sukurakkauteni, vahvat arvoni ja sen kaiken hyvän minkä olen saanut pelkästään edeltävien sukupolvien työn takia. Eihän meillä tätä kaikkea hyvää tänä päivänä olisi, jos emme saisi nauttia itsenäisyydestä ja edellisten sukupolvien työstä Suomen tulevaisuuden eteen. Kiitollisuus sotien sukupolvien uhrauksista on äärettömän suuri.

Ajatuksissani tulin lopputulokseen, että voin puhua Teille vain sen oman tarinani Metsäpirttiläisyydestä. Mitä on olla metsäpirttiläiset sukujuuret omaava ja sukunsa keskellä lapsuutensa tähtihetken elänyt tämän päivän 50 % metsäpirttiläinen. Sen pystyn välittämään. Lasteni isän vanhemmat ovat Jaakkimasta ja Viipurista, joten lapseni ovat vielä vahvemmin sukujuuriltaan karjalaisia kuin minä. Erityisesti tyttäreni valtavassa sosiaalisuudessa tämä näkyy, hän todella rakastaa ihmisiä vauvasta vaariin ja on erityisen puhelias. Minkäs sitä ihminen sukujuurilleen voi?

Jokaisella Teistä on oma tarinanne ja sukunne tarina. Jokaisen elämän tarina on tärkeä ja arvokas iloineen, suruineen, menetyksineen, tuskineen, onnen hetkineen ja saavutuksineen. Niihin jokaisen metsäpirttiläisen elämäntarinaan, lapsuuden hetkiin, perheen, suvun tarinaan, traditioihin, kylän yhteisöllisyyteen ja niihin ainutlaatuisiin tunnelmiin pystyi sukeltamaan Rakas Metsäpirtti-kirjoja lukiessa. Kirjan kuvat kertoivat hyvinvoinnista, näyttivät komeita taloja ja riemullista elämää Metsäpirtin eri kylissä sekä Viisjoen ja Taipaleen joen varrella. Kirjoissa vilahtivat tutut sukunimet Karhu, Orava, Susi, Torakka, Paksu, Paukku, Lemmetti jne.

Metsäpirtin elämä ennen sotaa vaikutti työteliäältä, mutta onnelliselta. Ne, jotka välirauhan aikana palasivat, olivat varmasti todella järkyttyneitä kaikesta tuhosta. Ne olivat niitä näkymiä, joita nyt katsomme päivittäin uutisista ja ajankohtaisista ohjelmista, kun Ukrainan sodan näkymiä kuvataan. Ja miten vaikeaa on täytynyt olla oman kodin menettäminen. Suurin tuska ja suru on tietenkin ollut läheisten selviytymisestä ja pelko heidän menettämisestään.

Sieluun ja sydämeen on sotien 1939-44 aika jäänyt suomalaisilla. Siksi ukrainalaisten auttaminen ja tukeminen nyt, on meitä kaikkia lähellä. Elämme heidän kanssaan omaa historiaamme uudelleen ja Nato-jäsenhakemuksen myötä toivomme, ettei se ole tulevaisuuttamme. Meidän ei pitäisi unohtaa historiaamme eikä niitä uhrauksia, mitä sotien sukupolvet tekivät meidän kaikkien eteen. Nyt ovat historialliset vuodet meneillään ja Suomen turvallisuuden ja rauhan eteen ponnistellaan. Iltarukouksiin on syytä liittää pyyntö rauhan säilymisestä ja rauhan saavuttamisesta Ukrainaan, koska se mahdollisesti toisi rauhaa ja turvallisuutta myös Eurooppaan. Viro, Latvia, Liettua ja Suomi ovat eurooppalaisin silmin vaikeassa tilanteessa. Poisnukkuneen äitini sanoin, kunhan ei tulisi sotaa koskaan enää.

Äidinäitini oli inkeriläinen, Vuoleelta. Hän oli inkerin pakolainen 15-vuotiaana kahden siskonsa kanssa ja he tulivat Kaukolaan, sieltä hän hakeutui Rouvasväen yhdistyksen perustamaan Käkisalmen käsityökouluun erään toisen inkeriläisen nuoren naisen kanssa ja sai vapaaoppilas paikan. Mummo oli kätevä käsistään ja oli aikanaan valinnut paapankin siitä syystä, että tämä oli käsistään kätevä ja hyvä tekijä, hirsitalon rakentamisen taitaja. Käkisalmen koulun käyminen oli mummon elämän pituinen ilon ja ylpeyden aihe. Paappa tai Iska oli syntynyt Sakkolan seurakuntaan kuuluvana 2.9.1902 Metsäpirtissä. Noihin aikoihin Metsäpirtin väkiluku oli yli 4000 henkeä. Naimisiin mummo ja paappa menivät 24.6.1931 Metsäpirtin kirkossa rovasti J.K. Sakkisen vihkimänä. Pusalassa asuttiin noin 2 vuotta. Paappa oli vahvatahtoinen ja Äijän kanssa taisi ottaa keskustelut tiukoille, koska Paappa raivasi pellot kauas päätalosta, kun 1932 toteutettiin kotitilan jakaminen seitsemään osaan veljesten kesken Joentaassa. Sisua riitti. Lapsenlapsilleen paappa oli aina hellä ja hymyilevä. Ei ollut enää paineita. Ei olisi hänen uskonut olleen konekiväärimiehenä sodassa. Hän kertoi lapsilleen olleensa aina musta siinä tehtävässä. Sodasta ei meille lapsenlapsille koskaan puhuttu ja siltä meidät suojeltiin. Laihian Vedenojalla kesän korvalla 1944 Paappa, Iska lähti jatkosotaan ja totesi, että hän ei enää takaisin tule. Tätini kertoi, että ne olivat olleet valtavat itkijäiset. Paappa palasi ja sen jälkeen syntyi vielä kaksi tytöistä. Kerran oli yksi tädeistäni tuskaillut eronsa jälkeen elämän vaikeutta, johon Paappa oli tokaissut, vaikiaa sen elämän pittääkin olla. Niinpä.

Äitini oli metsäpirttiläinen, syntynyt vuonna 1932 ja mummo kävi hänet synnyttämässä Kaukolassa, koska siskot olivat siellä ja apu lähellä . Äidille syntyi sisaruksia vuoden ja 2 välein, yhteensä 8 tyttöä ja 1 poika. Mummo antoi äidin 2-vuotiaana siskonsa hoiviin Kaukolaan, koska Liisa-sisko ei saanut lapsia. Varhaisin lapsuusmuistoni on Tuomas-sedän poisnukkuminen jouluna 1965 vanhalla tuvalla. Kuolema oli luonnollista ja oli luonnollista jokaisen suvusta jättää jäähyväiset. Kuolemaan liittyvät perinteet on myös luettavissa Metsäpirtti-kirjoista.

Äiti palasi Kaukolaan jouluksi 1942 Liisan ja Tuomaksen kanssa ja toimi pikkulottana. Hän oli kysynyt jouluna Liisalta, mitä saan joululahjaksi, Liisa oli vastannut, Eihä tääll nyt mittää ole, äiti oli suutahtanut 10-vuotiaana ja sanonut, olisit ostannu ees Mustan Pekan kortit! Pois he tulivat 1944 Kaukolasta Vedenojalle.

Liisa-täti ei ollut kovinkaan helppo ja Tuomas-sedällä oli tapana sanoa: kaikille se Luoja leivän antaa. Jos Tuomas otti vettä väkevämpää ja nukahti, Liisa-täti laittoi kodin sekaisin ja kertoi T seuraavana aamuna, kato, mite sie oot tääll riehunu. Sellainen avioliitto. Kuulemma Tuomas oli komea mies ja tsaarin armeijan käynyt inkeriläinen, josta Liisa-täti oli todennut, että tuon mie otan.

Miten naisen elämä on muuttunut ja mikä on nyt toisin? Mummolla oli ensimmäisen kerran omaa rahaa eläkkeellä, äidillä, kun hän meni lasten jälkeen töihin ja minä taas olen pärjännyt täysin omillani ja ollut yksinhuoltajakin aikanaan 15 vuotta. Miten huima kehitys naisen taloudellisessa asemassa, jonka on koulutus mahdollistanut ja myös niin, että lapset eivät ole kouluttautumisen este. Kiitollisuutta koulutusta kohtaan tulee tuntea. Se on huima kehitys ja keskeisin suomalaisten pääoma. Kouluttautua, hankkia tietoa ja viisautta ja avata itselleen uusia ovia elämään.

Väittelin 2007 hoitajien työn mittaamisesta. Samassa yhteydessä vaihdoin sukunimeni Pusaksi, ihan vain kunnioitukseksi karjalaisia, metsäpirttiläisiä sukujuuriani kohtaan. Jostain syystä äitini ja tätini kokivat sen vaikeana, koska lapset säilyivät ex-mieheni nimellä. Minulle se oli itsenäisen ihmisen arvomaailmasta kumpuava päätös, edes jotenkin osoitan kiitollisuuttani sukuni vahvalle yhteydelle ja kaikelle sille, mitä olen saanut.

Mitä metsäpirttiläiset juuret ovat antaneet? Tunneälyä ja sosiaalisia taitoja, tunneherkkyttääkin aistia toisista ihmisistä paljon. Positiivisuutta, elämä kantaa vaikka se koettelee. Pitää taipua muttei taittua. Sisua, periksi ei anneta. Rakkautta ihmisiin vauvasta vaariin. Vahvoja arvoja. Isänmaallisuutta. Juuria. Rehellisyyttä. Sitoutuneisuutta omiin ratkaisuihin. Hyviä lapsuuden muistoja. Iloa ja huumoria, ystävällisyyttä. Pilke tuli olla silmäkulmassa.

Minun ja perheeni metsäpirttiläisyys on tullut esille yllättävissä asioissa. Nuorimmainen poikani Tuukka pelasi pikkupojasta saakka jääkiekkoa ja hänen hyväksi kaveriksi tuli Pauli. Myöhemmin myös toinen poikani Aarni ja Paulin veli Vilikin ovat ystävystyneet, kun samalla asuinalueella asuttiin. Tutustuin Paulin vanhempien kanssa ja ilmeni, että Paulin äidinäiti on myös Metsäpirtistä, Kurikkaan tulleita Puikkosia. Pojat ovat hyviä ystäviä yhä edelleen ja minä myös Paulin vanhempien kanssa, varmaan elinikäisiä, ja molemmilla pojilla on todellakin metsäpirttiläiset isoäidit.

Toinen tarina liittyy työhöni. Kurikan kaupungin maaseutu- sekä valmiuspäällikkö on Reijo Hämäläinen ja muistan Paapan puhuneen Hämäläisistä ja käyneen serkulla kylässä Helsingissä. Tutkimme Reijon kanssa sukujuuria ja ilmeni, että isoisiemme isoisä on sama henkilö. Niin se metsäpirttiläisyys kantaa tähän hetkeen ja näihin ihmissuhteisiin. Ja yllättäen, kun nyt Suomen kunnat tilanteen vaatimalla tavalla nostavat kriisivalmiuttaan, on metsäpirttiläisellä siinä suuri vastuunkantajan rooli Kurikan kaupungissa, kiitos tästä Reijo.

Urheilusaavutukset kuvastavat ja niiden kautta pystyy elämään ja ilmentämään omaa isänmaallisuuttaan ja siihen liittyviä. Vahva lapsuudenmuistoni linkittyy Laihian Vedenojalla Lasse Virenin juoksuun Münchenin olympialaiset Virén voitti ensimmäisen olympiakultansa 3. syyskuuta 1972 Münchenin olympialaisten 10 000 metrin juoksussa uudella maailmanennätysajalla 27.38,4.[21] Virén kaatui juoksun puolivaiheissa törmättyään Mohammed Gammoudin kanssa, mutta nousi heti ylös, saavutti kärkijoukon ja meni keulaan hiljentämään vauhtia. Juoksu oli vauhdinjaoltaan nykivä: alkupuolisko juostiin lujaa (13.44,0), kuudes ja seitsemäs kilometri hitaasti ja loppu jälleen lujaa. Viren aloitti loppukirinsä 600 metriä ennen maalia.[22] Hän juoksi viimeisen kierroksen aikaan 56,4 tai 56,0[22] ja viimeisen kilometrin 2.29,2.[21]

Istuin silloin muiden joukossa Hiltusen Einon ja Annan eli Erkin vanhempien tuvassa 9-vuotiaana tyttönä. Kaikki tuvassa elivät sielullaan ja sydämellään Lasse Virenin askeleet, kaatumiset ja voiton. Muistan, että sohvalta noustiin välillä ylös, huudahdettin, istahdettiin ja taas noustiin ja huudettiin kannustus- ja voittohuutoja. Se oli täyden tunteen ja elämän kokemus. Minulla on ollut kunnia Lasse Viren tavata vaimoineen Juha Miedon juhlissa ja kyllä hänen olemuksensa säteilee edelleen vakaata isänmaallisuuden kantoa kuten entinen kansanedustaja ja urheilusankari vain voi. Ilman suurta melua itsestään.

Kenttäposti-julkaisussa 2/2021 oli artikkeli Lottajärjestön johtaja Fanni Luukkosesta, joka teki aikanaan Lottajärjestöstä kansainvälisen kaiken muun organisoinnin, opetuksen ja valmennuksen ohella. Kun Lottajärjestö lakkautettiin marraskuussa 1944 , se oli Fanni Luukkaiselle kova isku. Hän kirjoitti ystävälleen joulukuussa 1944: Sydän on vielä kaiken jäljeltä kuin olisi kuolema käynyt mailla, ottanut kalleinta ja jättänyt tyhjyyden, jolle ei löydy täyteyttä, autiuden, mihin ei ole voinut kotiutua. Siksi ja kun ei tätä voi kertoa, eikä kuvata, jää sana tyhjäksi. Hänen hautakiveellään on lause: Isänmaa on Jumalan ajatus.

Isänmaata rakastaen ja metsäpirttiläisyydestä ja edellisten sukupolvien työstä kiitollisena, jatketaan yhdessä hyvän elämän rakentamista itsenäisessä Suomessa ja elämäntäyteistä, karjalaisen iloista tunnelmaa ja rakkautta luoden tuleville sukupolville. Ilo pintaan vaik syvän märkänis.

Kiitos Sinulle ja hyvää kesää!