MSK-1937

Metsapirtti

Nykyinen versio 3. huhtikuuta 2021 kello 23.11

Metsäpirtin Suojeluskunta 1937

• Kannaksen Vartio-lehdessä n:o 11/1937 on res.vänr. S. Viskari julkaissut Metsäpirtin Suojeluskunnan 20-vuotiskertomuksen.
  • Maailmansodan sytyttyä elokuussa 1914 vahvisti isäntämaamme Venäjä sangen suuresti meidän maahamme sijoitettuja sotavoimiaan, niin että jokainen vähänkin sotilaalliselta haiskahtava paikkakunta oli ennenpitkää Iivanoita tulvillaan. Me suomalaiset emme näitä itäisiä isäntiämme erikoisesti rakastaneet, sillä emmehän me viime vuosisadan viime vuosista saakka olleet saaneet isäntävaltamme puolelta muuta kuin sortoa osaksemme; meidän perustuslakejamme, jotka hallitsijamme oli kallein valoin luvannut pitää pyhinä ja koskemattomina, loukattiin armottomasti ja niitä puolustavat kansalaisemme ajettiin maanpakoon aina Siperan perukoille saakka tai suljettiin määräajoiksi venäläisiin vankiloihin. Tätä taustaa vastaan katsottuna on ymmärrettävää, että keskusvaltojen voitot ja venäläisten häviöt sotatantereilla herättivät kansamme keskuudessa jakamatonta riemua. Toivottiin isäntämaamme häviävän sodan, ja meille suomalaisille avautuvan tien kauvan kaivattuun ja uneksittuun valtiolliseen vapauteen ja itsenäisyyteen. Kansakuntamme vanhat ja varovaiset johtomiehet tuskin olisivat uskaltaneet vaarantaa asemaamme astumalla aktivismin tielle, mutta silloin otti valveutunut nuoriso, ylioppilaat, maamme vapausajatuksen aktiivisesti ajettavakseen, ja niin syntyi jääkäriliike, jonka tarkoituksena oli vaikkapa ase kädessä ajaa ryssä maastamme pois.
  • On turhaa näin suppeassa aiheessa kuin yksityisen suojeluskunnan historiassa puhua laajemmalta jääkäriliikkeestä, mutta paitsi verrattain harvojen jääkärien osuutta suojeluskuntien perustamisessa, vain yksi puoli siitä on mainittava, ja se on värväriverkoston luominen miltei jokaiseen maamme pitäjään. Ja näillä värväreillä oli epäilemättä suuri osuus suojeluskuntien perustamisessa.
  • Palataksemme takaisin maailmansodan tapahtumiin tiedämme, että Venäjä hävisi sodan. Rintamilla kärsityt tappiot ja sisäinen rikkinäisyys aiheuttivat maassa maaliskuussa 1917 vallankumouksen, joka lopulta johti bolshevismiin.
  • Vallankumoushumalan yhä jatkuessa niin itse Venäjällä kuin Suomeenkin sijoitetuissa venäläisissä joukoissa, näytti maamme irtaantuminen Venäjästä käyvän verrattain kivuttomasti, mutta niin ei asianlaita ollut käytännössä. Suomalainen työväestö sai myöskin vallankumoustartunnan ja ryhtyi veljeilemään venäläisten kanssa, ja seurauksena siitä oli se, että maahamme syntyi sellainen venäläissuomalainen hulikaanivalta, ettei kenenkään lainkuuliaisen kansalaisen henki ja omaisuus ollut turvattu. Kun punainen työväestö sai venäläiseltä sotaväeltä aseita, lakko seurasi toistaan ryöstöineen ja murhatekoineen, ja kun suomalainen talonpoika monin paikoin estettiin tekemästä työtä omalla pellollaan, oli lakia kunnioittavan ja yhteiskuntaa säilyttävän kansanaineksen ennenpitkää päätettävä, haluaako se tyynesti alistua moiseen tilanteeseen vai oliko pantava sulku väkivallan teoille ja koetettava ajaa ryssä maasta pois. Onneksi viimeksimainittu ajatuskanta sai ilman muuta suuren enemmistön kannatuksen, ja seurauksena oli, että maamme eri puolille syntyi erinimisiä järjestöjä turvaamaan yksityisen kansalaisen henkeä ja omaisuutta sekä vapauttamaan maan ainaiseksi sen ikivihollisesta.
  • Kesällä 1917 liikkui huhuja saksalaisten mahdollisesta maihinnoususta Suomessa, jolloin ryssä perääntyessään tulisi suorittamaan suuria hävitystöitä ja ajamaan asujamiston tieltään Venäjälle. Tällainen ryssien patenttitaktiikka oli koetettava saada ehkäistyksi ja kun muualta ei ollut apua odotettavissa, oli koetettava tulla toimeen omin voimin. Täällä Metsäpirtissä vaikutti aikanaan jääkärivärvärinä ylioppilas Santeri Viskari, joka ei kylläkään Metsäpirtistä saanut ainoatakaan miestä lähtemään Saksaan, sillä ylempää tulleen käskyn mukaan hän ei näin Pietarin porteilla saanut puhua asiasta muille, kuin ehdottomasti täysin luotettaville nuorille miehille, eikä näistä ollut lähtijöiksi. Hänen luonaan alkoi syyskesällä 1917 käydä jääkäriliikkeen miehiä puhumassa suojeluskunta-asiasta. Ainakin eräs Roininen Räisälästä kävi parikin kertaa, maisteri Topi Orpana Käkisalmesta kerran ja jääkäri Haikonen myös kerran tilannetta selvittämässä. Jääkäri Haikonen toi myös mukanaan yhden harjoitusohjesäännön ja antoi neuvoja kaikenlaisesta pahanteosta, jota saisi tarpeen tullen ryssille tehdä. Asia jäi hautumaan joksikin aikaa, mutta kun Metsäpirtin kirkonkylän kansakoulun opettajaksi tuli opettaja Kaarlo Sihvo, joka oli ylioppilas Viskarin luokkatoveri sekä kahden jääkärin veli ja neljän serkku, ruvettiin panemaan toimeksi. Muistista on hävinnyt, mitä tietä ja kuka viestin toi, mutta jääkäri Haikosen piti 20.09.1917 tulla Metsäpirttiin pitämään harjoituksia, jota varten miehiä oli saatava kokoon. Viestit pantiin kulkemaan ja yli 200 miestä oli mainittuna päivänä saapunut kirkonkylään nuorisoseuran taloon, johon myöskin jääkäri Haikonen saapui. Hän toi mukanaan yhden venäläisen 3" kiväärin, josta sikäli piti oppitunnintapaisen, että purki lukon, jonka läsnäolijat saivat panna kokoon. Hän piti myös ulkoharjoituksen, joka käsitti etupäässä suljettua järjestystä, mutta myöskin ketjuuntumista y.m. Tässä ensimmäisessä harjoituksessa oli sosialisteihin lukeutuvia mukana, mutta vähitellen he kaikkosivat pois joukosta, kun vallankumoushumala yhä edelleen jatkui ja tilanne näytti käyvän aina vain edullisemmaksi heidän vallantavottelulleen. Harjoituksen seurauksena oli miesten jako vakinaisiin ryhmiin. Kiväärin näkemisestä ja käsittelemisestä aiheutui ankara aseiden nälkä. Eräs Raudun Korleen mies oli hankkinut Pietarista muutaman kiväärin ja pistoolin ja tuonut ne Metsäpirttiin. Ne menivät kaupaksi kuin kuumille kiville ja hinnat olivat huikeat. Kiväärien hinnat eivät ole enää muistissa, mutta ainakin tämän historiikin tekijä maksoi hänelle n.s. espanjalaisesta Colt-pistoolista ja muutamasta patruunasta 700 markkaa, mikä oli siihen aikaan paljon rahaa.
  • Yhteisiä harjoituksia ei tuon ensimmäisen harjoituksen jälkeen pidetty, yksityiset ryhmät kyllä jonkunverran harjoittelivat. Vasta n.s. marraskuun veriviikon aikana oli koko suojeluskunta e.m. nuorisoseuran talossa koossa. Kun nimittäin tunnettu Kaljusen retkikunta teki tihutöitään itäisellä Kannaksella, pyysivät Sakkolan suojeluskunnan johtoon astuneet nimismies Seitola ja maisteri Mikko Jortikka Metsäpirtistä apua tarkoituksella hyökätä Kaljusen kimppuun. Metsäpirtissä oli kuitenkin aseita niin vähän, että vain noin nelisenkymmentä miestä lähti opettaja Sihvon ja ylioppilas Viskarin johdolla sotaretkelle. Ajaa kolistettiin hevosilla maisteri Jortikan omistaman Kekkilän kartanon kautta Sakkolan Sipilänmäelle, jonne Sakkolan suojeluskuntalaiset olivat kokoontuneet. Miestä oli kasassa kuin meren mutaa, mutta useimmat ilman aseita. Meillä metsäpirttiläisillä oli sentään 5-6 kivääriä, jokunen pistooli ja haulikkoja, joiden patruunat oli ladattu lyijykuulilla, Sakkolan miehillä oli kiväärejä vielä vähemmän. Hyökkäys tällaisella aseistuksella kivääreillä ja konekivääreillä varustettua Kaljusen joukkoa vastaan, radan rikkominen ja Kiviniemen valtaaminen, jossa tuo joukko majaili, olisi ollut miesten turhaa tapattamista, minkä vuoksi ehdotimme Sakkolan johdolle jäämistä vain uhkaksi, joka estäisi Kaljusen loittonemista rautatieltä. Sakkolan johto oli vielä jonkun verran hyökkäyksen kannalla, mutta ennenkuin varmaa päätöstä mihinkään suuntaan syntyi, tuli Metsäpirtistä puhelintiedotus Kaljusen siirtymisestä joukkoineen Rautuun ja ryöstöpartion lähtemisestä kurittamaan Metsäpirtin suojeluskuntalaisia. Silloin ei meitä metsäpirttiläisiä voinut mikään pidättää. Nousimme viivyttelemättä kärryille ja ajoimme hevoset höyryten kotiinpäin tarkoituksena panna tuolle ryöstöjoukkiolle kammat Vaskealan kylän reunassa. Vasta Taipaleen lautalla saimme tiedon, että viesti olikin huhupuhetta, jolloin rauhallisesti hajaannuimme koteihimme.
  • Aika marraskuun 1917 veriviikost tammikuun 20 päivän tienoille 1918 saakka kului Metsäpirtin suojeluskunnan kohdalta verrattain rauhallisesti. Mainitun päivän tienoilla tuli kuitenkin Metsäpirttiin käsky lähettää yksi ryhmä vartiopalvelukseen Hiitolaan. Tämä ryhmä lähtikin opettaja Sihvon johdolla liikkeelle osallistuen alussa m.m. Käkisalmen, Parikkalan Simpeleen y.m. paikkojen puhdistukseen punaisista ja lopuksi Antrean rintamalle, saaden kuitenkin ennen rintamalle joutumistaan vahvistusta kotipaikkansa miehistä. Antreassa osallistuivat suojeluskuntalaiset m.m. nykyisen piiripäällikkömme, eversti Sihvosen johdolla käytyihin taisteluihin Pullilassa ja Noskualla, jossa viimeksimainitussa paikassa suojeluskuntalainen Jooseppi Susi kaatui ensimmäisenä Metsäpirtin suojeluskunnan miehenä. Antreasta lomalle päässeinä eivät Metsäpirtin miehet enää palanneet sinne takaisin, sillä alkaneet Raudun taistelut eivät sallineet miesten lähtemistä kotipaikkakunnasta kauempana oleville rintamille. Paitsi Raudun aseman tienoilla käytyihin taisteluihin, Metsäpirtin miehiä osallistui 2-päiväisiin Raasulin kylän taisteluihin sekä koko suojeluskunta Raudusta Terijoelle käytyihin taisteluihin. Suojeluskunnan vahvuus rintamilla ei ollut suuri, vain 60-70 miestä, sillä Venäjän rajan vartiointi vaati paljon miehiä. Tämä Metsäpirtin rajavartiokomppania oli alusta loppuun opettaja Sihvon komennossa ja oli sen vahvuus lähes parisataa miestä. Komppanian toimista mainittakoon erikoisesti opettaja Sihvon johdolla suoritettu hyökkäys Venäjän puolelle, Miikkulaisten kylään, jolloin hyökkäysjoukon vangiksi joutui joukko oman paikkakuntamme punaisia, jotka olivat lähteneet asevelvollisuuskutsuntaa karkuun.
  • Paitsi rintamajoukkoja Metsäpirtissä, toimi vapaussodan aikainen vanhoista miehistä muodostettu esikunta, jonka työ ainoana rajaesikuntana Kannaksella muodostui varsin monipuoliseksi ja suuriarvoiseksi, sillä sen tehtäviin kuului paitsi omien joukkojen huoltoa, punaisten liikenteen valvominen ja estäminen Suomesta Venäjälle, lukuisten valkosten pakolaisten vastaanotto Venäjältä, vankien kuulustelut ja edelleen toimittaminen j.n.e. Tähän ensimmäiseen esikuntaan ja sen alaisiin osastoihin kuuluivat konstaapeli Salomon Kuoppa, kauppiaat Heikki Myöhänen ja Abram Hatakka, rovasti J. K. Sakkinen, liikemiehet Tahvo Peltonen, Salomon Susi ja Nikolai Timofejeff, opettaja Jaakko Koskivaara sekä maanviljelijät Adam Viskari, Jalmari Hatakka, Jaakko Hyytiä ja Pekka Paakkinen. Useimmat näistä miehistä nukkuvat jo kotiseutunsa kirkkomaiden mullassa, niin että esikunnan vakinaisista jäsnistä vain rovasti Sakkinen ja ylioppilas Santeri Viskari, joka vasta toukokuun alussa 1918 liittyi esikuntaan, sekä esikunnan apuna toimineet Jalmari Hatakka, Jaakko Hyytiä ja Pekka Paakkinen ovat enää elossa.