Lähdekoodi

LUOVU POIS LUOMATO PAKANA

Yskää häädettiin Anna-Maria Hatakan (s.25.3.1895 Arkuntanhua 12) muistamalla loitsulla:

        Meä yskä Vaskeloa, 
        anna siel ämmät rykkiit, 
        koukkuleuat koukuttaat, 
        vanhat ämmät paukuttoat.  
        Älä yskä yksinäistä, 
        ainukaista, pikkaraista.
 
        Luovu pois luomato pakana,
        miä yskä yl juoen,
	yl juoen Paukkuloa,
	Paukkulas on pahat akat.
	
	Luovu pois luomaton pakana,
        erkane emätön hitto, 
        lapsestain vakahisestain,
        piijastain pienestäin,
        vunukastain raukkasestain.


	





Arvi Ahtiainen, s.26.4.1915

INKERILÄISET METSÄPIRTISSÄ

Inkerinmaa käsittää suomensukuisten inkeriläisten alkuperäiset asuinalueet Pietarin ympäristössä Suomenlahden rannalla, sekä Kannaksella ja Laatokan eteläpuolella.  Pietarin kaupunki oli perustettu Nevajoen suulle v. 1703   aiemman Nevanlinnan ympäristöön  36:n inkeriläiskylän alueelle. 

Inkerissä on asunut kaikkiaan viisi suomensukuista väestöryhmää: vatjalaiset, inkeroiset, äyrämöiset, savakot sekä  Narvusin suomalaiset.   
Vatjalaiset ovat Virosta tulleita Inkerin vanhimpia asukkaita. Nykyään heimo on häviämässä. Vuonna 1850 vatjalaisia oli 5000, lähinnä Luoteis-Inkerissä Kaprion ja Kattilan tienoilla
Inkeroiset ovat karjalaisheimon läntinen haara, joka saapui Inkeriin Laatokan eteläpuolelta 1000-luvun vaiheilla. Vuoden 1897 väenlaskussa inkeroisia oli 21700. Puhtaimpia inkeroisalueita olivat Soikkola ja Hevaa sekä lähinnä Metsäpirttiä olevat Vuolee ja Lempaala. Myös Ahtiaisten suvun jäseniä polveutuu viimeksi mainittujen alueiden inkeriläisistä, kuten sukututkimuksestakin ilmenee.
Äyrämöisten  ja savakoiden luterilaiset  esivanhemmat  muuttivat alueelle  Äyräpään ja Savon kihlakunnista Ruotsin suurvalta-aikana, etenkin 1600-luvulla. Novgorod oli luovuttanut Ruotsille Pähkinäsaaren rauhassa vuonna  1323 kolme kihlakuntaa, edellä mainitut Savilahden eli Savon ja  Äyräpään  sekä Jääsken. 
Narvusin niemen suomalaisten kerrotaan polveutuvan yksimastoisilla aluksilla meren takaa saapuneista ''Ruotsin rosvoista'', jotka olivat luterilaistuneet ennen Inkeriin tuloaan. 


Vaikka Suomi ja Inkerinmaa olivatkin  v. 1808-09 sodan jälkeen molemmat osa Venäjää, oli näiden kahden suomea puhuvan kansallisuuden välillä raja. Näin Metsäpirtin Tapparin kylän kaakkoinen naapurikylä rajan takana oli Inkerin Miikkulainen, joka kuului Lempaalan pitäjään. Ennen Suomen itsenäistymistä yhteydenpito tuon rajan yli ei kuitenkaan ollut vaikeata. 

Monilla naapureillani oli sukulaisia Inkerissä. Naimakauppoja tehtiin puolin ja toisin rajan yli. Kalakaverini Torikan vaimon sisar oli naimisissa Miikkulaisissa Saksan Vilpon kanssa. 
Sedälläni Matti Ahtiaisellakin oli joskus nuoruudessaan Inkerissä tyttöystävä, mutta naimisiin meno kuitenkin sitten jäi. Matti oli ennen Venäjän vallankumousta välillä käynyt Inkerin puolella, tehden lähinnä erilaisia maataloustöitä. Tuossa yhteydessä hän oli  tutustunut jonkin talon tyttäreen, jonka nimi on minulta jo unohtunut. Asiat kehittyivät jo siinä määrin vakavaan suuntaan, että pelättiin Matin muuttavan pysyvästi vanhan rajan taakse. 
Joskus isäni kertoi minulle, että kerran huonon saaliin jälkeen Laatokalta rantaan tullessaan Matti oli  turhautuneena kysellyt kirvestään esitellen: 

               "Ostuak ketä kirvien?  
                Mie lähen Inkerii heinätöihe !"

Kun ostajaa ei näkynyt eikä kuulunut, lensi kirves partaan yli Laatokkaan ja setäni lähti joksikin aikaa Inkeriin. Lopullista tuostakaan lähdöstä ei silti tullut.

Työstään Inkerissä Matti oli ansainnutkin jonkin verran, koska hänellä oli oma hevonenkin inkeriläisen morsiamensa kotitalossa. Suhde alkoi jostain syystä väljähtyä ja setä ei enää pitkiä aikoja rajan takana viihtynyt. Kerran hän oli neuvotellut isäni Antin kanssa. Tarkoituksena oli saada tuotua Matin hevonen Metsäpirttiin. Tuo toimenpide ei olisi ilmeisesti sujunut suosiolla ja niin veljekset tuumailivat, mitä tehtäisiin. Yhdessä mietittiin mahdollisuutta, että molemmat olisivat lähteneet Inkeriin morsiamen taloon töihin. Matti suunnitteli lähettävänsä siellä Antin hevosen kanssa metsätöihin. Hänen olisi  kuitenkin ollut määrä tuoda hevonen saman tien kotikylään Saaroisiin. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja niin hevonen taisi jäädä lopullisesti Inkeriin Suomen itsenäistyttyä. 
Inkeriin jääneet asiat Matin mieltä vähän vaivasivat jälkeenpäin. Vaimonsa Helenan hän löysi kuitenkin sitten Metsäpirtistä. Jatkossa Matti -setäni toimi edelleen kalastajana, kuten poikansa Heikkikin, josta myöhemmin tuli diakoni.

Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan seurauksia oli Inkerin kansannousu. Inkerin vapautustaistelu sai alkunsa niistä kapinayrityksistä, joita Inkerissä tehtiin neuvostovaltaa vastaan jo v. 1918. 
Talonpoikaisväestö nousi bolsevikkivaltaa vastaan. Ilmeisesti suomalaisen ratsumestari Elfvengrenin toiminta oli antanut edelleenkin toiveita Inkerin itsenäisyydestä. Hän miehitti Pohjois-Inkeriä kahdella pataljoonalla. Bolsevikit löivät heidät ja siviilitkin joutuivat pakenemaan. Pohjois-Venäjällä toimi bolsevikkeja vastaan myös valkoinen kenraali Judenits, jolla sanotaan olleen 100 000:n miehen armeija. Hän hyökkäsi syksyllä 1919 myös Pietariin.

Suomeen siirtyi sen jälkeen rankaisuretkien pelossa tuhansia inkeriläisiä pakolaisia ja tänne perustettiin myös Inkerin Väliaikainen Hoitokunta, joka johti vapautustaisteluita. Näitä käytiin kahdella suunnalla eli Virosta käsin Länsi-Inkerissä  sekä  Kannakselta käsin Pohjois-Inkerissä vuoden 1919 aikana. Pohjois-Inkeristä talonpoikien sotajoukko valloitti helluntaina Kirjasalon tukikohdakseen ja hyökkäsivät kesäkuun lopulla syvemmälle Inkerinmaahan myös Miikkulaisten  - Lempaalanjärven välisellä alueella.  He pitivät aluetta viikon hallussaan, joutuen peräytymään Suomeen. Toinen retki tehtiin loka-marraskuussa 1919 samalle suunnalle ja samalla tuloksella. Lopulta Tarton rauhansopimuksen solmimisen yhteydessä inkeriläisten  yli 3000 miehen sotajoukko hajoitettiin ja Neuvostoliitto lupasi rauhansopimusasiakirjassa taata inkeriläisille pakolaisille esteettömän ja turvallisen kotiinpaluun  sekä kulttuuriautonomian Inkerille.

Pohjois-Inkerin taistelut koskettivat myös kotikylääni. Neuvostoliiton rajalta kulki tie Suomeen kotini läheltä. Ollessani 4-vuotias, siis vuoden 1919 alkupuolella, näin  ilmeisesti tuhansien inkeriläisten pakenevan sitä kautta Suomeen karjoineen pitkänä, pari päivää kestäneenä kulkueena. Koko ajan tuli aina vain lisää lapsia, naisia, miehiä ja karjaa. He tulivat Länsi-Kannaksen alueelta, sekä ainakin Lempaalan pitäjän kylistä, kuten Miikkulaisista, Toserovasta, Toksovasta, Korosaaresta, Vuoleesta, Keltusta ja muualtakin. Pietarin suunnalta ei meille saakka tullut ketään. Pakolaisia tuli tietääkseni yhteensä 20 000 kenenkään estämättä.  En tiedä, oliko rajavartiosto ajan tasalla. Kovin kauas rajalta pakolaiset eivät ehtineet. Metsäpirtin läpi marssiminenkin kesti kokonaisen päivän. Lähes joka taloon majoittui inkeriläisiä sattumanvaraisesti. Mitään suunnitelmaa tästä ei tiettävästi tehty. Heitä asui Saaroisissakin, myös kodissani.  

Kotini ikkunasta näin, että läheinen Simo Eevan haka oli täynnä pakolaisten karjaa. 
Aivan rajan takaa tuli Poralin Aunen perhe. Aunen isä oli ollut metsänvartijana Miikkulaisten seudulla. 
Veljekset Mikko ja Salomon Gerasimoff tulivat myös Inkeristä.  He asettuivat lopulta pysyvästi Metsäpirttiin. Mikko meni naimisiin Saaroisissa Hyytiöiden tyttären kanssa, ottaen samalla sukunimekseen Hyytiä. Näillä oli paljon maita. Isäni osti Mikolta Marttinan kylässä olleen maa-alueemme.  Veli Salomon säilytti alkuperäisen sukunimensä.
Muita inkeriläisten pakolaisten sukunimiä olivat: Vaske, Äijö, Siitari, Huuska ja monet muut. Meille jäi  Matti Karpalon perhe usean vuoden ajaksi. Heillä oli tytär,  jota perheen äidillä oli tapana kurittaa. Usein tyttö häädettiin väkisin ulos ehkä jostakin kolttosista johtuen. Kerran hän yritti estellä ulosvientiä tarttumalla ompelukoneemme jalkaan. Vieras omaisuuskaan ei kimpaantunutta naista estänyt. Ulos meni niin tyttö kuin ompelukonekin !   Perheen isä mahdollisesti kuoli  Inkerin Miikkulaisiin tehdyn kostoretken yhteydessä. Ainakin  tytär ja perheen äiti olivat meillä vielä sen jälkeen, kun isä-Karpalosta ei enää mitään kuulunut. Jotkut tosin sanoivat, että Karpalo kävi inkeriläisten Venäjälle palauttamisen jälkeenkin salaa noutamassa rukkinsa Saaroisista.
Isäni kylvettäessä minua ja Einoa saunassa, hän lausui joskus  hokeman: 

                         " Hottem pottem poikiain
                             mist' lie  puskat puuttuniet, 
                             pahat tau'it  tarttuniet .." 

Hokemalla oli myös jotain jatkoa.  Inkeriläisen perheen äiti olisi ehdottomasti halunnut, että tuo loru olisi luettu myös hänen tyttärelleen, mitä vähän ihmettelin. Ehkä hokemaan liittyi uskomus sen taudeilta suojaavasta vaikutuksesta.

Inkeriläisten olo oli alkuun muutoin rauhallista. Eräänä iltana joukko inkeriläismiehiä oli pitänyt kamarissamme kokousta, todeten: 

                 "Tänä iltana mennään taas". 

Seuraavana päivänä näkyi Inkerin puolelta nousevan savua. Miehet olivat käyneet kotejaan polttamassa ja rankaisemassa Inkeriin jääneitä. Ilmeisesti tuon retken jälkeen kerran kuulin vahingossa inkeriläisten miesten kotini peräkamarissa käymän keskustelun. Kostoretkeltä palattuaan he kerskuivat veriteoillaan, joiden kohteeksi olivat joutuneet kotikylään Miikkulaisiin jääneet naapurit: 

    ". . . mutta eipähä ainakaa nälkää kuolt' , 
             sai ainakii tarpeeks' syyvväksee ".  

Tuo salaa kuulemani juttu koski jossain vilja-aitassa veriteon kohteeksi joutunutta inkeriläisten kotikylän naista.  Tämä tapahtui ilmeisesti kesäkuussa 1919 tehdyn retken yhteydessä. Asia jäi karmeudessaan  4-vuotiaaseen mieleeni. 

Oma valtio oli inkeriläisten unelmana. Jo suhteellisen pienetkin valloitetut alueet olivat kansallisylpeyden aiheena. Inkeriläiset tarjosivat auliisti omia metsiään suomalaisille kaadettaviksi. En tiedä, ostettiinko puut vai halusivatko inkeriläiset näin korvata oleskelunsa Suomessa. Saaroisistakin käytiin Inkerissä kaatamassa tukkipuita. Vapaaehtoisjoukot saivat näin omassa maassaan varmistaa  metsätöitä tekevien suomalaisten turvallisuuden ja puut kuljetettiin sitten Suomeen. Uskaliasta touhuahan se oli. Saaroisiin rakennettiin noista puista rakennuksia,  kuten Mone-Simon eli Simo Eevan hirsirakenteinen riihi.

Loppusyksystä vuonna 1919 inkeriläiset tekivät toisen retkensä. Sen aikana isäni oli ollut metsätöissä rajan pinnassa Tapparin kylän seutuvilla ja oli siellä kuullut, että inkeriläiset olivat joutuneet puna-armeijan saartamiksi.

Kansannousu kukistui näihin taisteluihin. Tarton rauhan jälkeen Suomeen jäi pakolaisia vielä noin 7000 - 8000, heidän joukossaan myös meillä asuneet Karpalot.  Pakolaisten asioista huolehti Pohjois-Inkerin Hoitokunta. Vähitellen he palailivat rajantakaisille kotiseuduilleen muutaman vuoden kuluttua. 

Kerran me olimme uteliaina myös seuraamassa, miten paluu rajan taakse tapahtui. Rajavartijat joutuivat hätistelemään meitä uteliaita vähän etäämmällekin. Venäläiset vastaanottajat olivat Tapparin raja-asemalla paikalla. Jokainen halukas sai mennä Inkeriin. Sen jälkeen pakolaisista ei juuri kuulunut mitään. En tiedä, menivätkö he Siperiaan vai muualle.



Arvi Ahtiainen (s.26.4.1915):

MATTI AHTIAINEN (S.2.7.1894)
 ”KONNIKKAIS-MATTI”


”Jotkut kannakselaiset olivat olleet  sotapalveluksessa Venäjän armeijassa. Tällaisissa tehtävissä suvustani oli ennen vallankumousta ollut myös  Matti,   Martti Ahtiaisen poika.  Hän oli sotaväen mukana päätynyt jossain vaiheessa eräiden muiden suomalaisten kanssa Siperiaan, joutuen lopulta pakomatkalle takaisin Suomeen. Tovereidensa kanssa Matti päätyi lopulta kotipitäjään Metsäpirttiin.
Matti oli kiinnostunut maailmankatsomuksellisista kysymyksistä, kuten Russelin opista. Hänellä oli paitsi  selviytyjän, myös keksijän luontoa.  Mieleeni on jäänyt hänen suunnittelemansa ja valmistamansa, käsivoimin kulkeva 2-laakerinen potkurivene. Erikoisin tavoite Matilla oli ikiliikkujan keksiminen. Se jäi häneltä kuitenkin ymmärrettävistä syistä kesken. Myös kelloja hän korjaili.  Matti oli minua noin 15 vuotta vanhempi ja kalastajan ammatissa hän toimi vuosia.” 


Matti Ahtiaisen vaiheista kertoi Virve Kataja (os Ahtiainen) seuraavaa:

"Venäjän vallan aikana Matti oli ollut kutsunnoissa tai ehkä jo asevelvollisena ja häntä värvättiin tovereineen taistelemaan jonnekin päin Venäjää, puhuttiin jopa Siperiasta. Joka tapauksessa sotilaiden sijoituspaikka oli varsin kaukana Matin kotiseudulta. Olot olivat olleet varsin ankeat. Ilmapiiri miesten keskuudessa ei ollut parhaimpia ja kehenkään ei oikein voinut luottaa.. Sairauksia oli ja paiseitakin Matilta oli leikattu puuduttamatta. 
Kerran muonajonossa ollessaan Matti pakeni  läheisten armeijan halkopinojen taakse juuri, kun kaikkien mielenkiinto oli kiintynyt erään sairaan miehen noutoon. Siitä alkoi hänen karkuruusmatkansa pitkin Venäjän soita ja metsiä. 
Tällä pakomatkalla karkulainen söi mitä sai, välillä jopa sammakoita eli konnikkaisia, mistä syystä Mattia alettiin kotona kutsua 'Konnikkais-Matiksi'.  Myös venäläisten  istuttamia siemenperunoita hän oli joutunut  syömään.  Pitkä pakomatka päättyi lopulta Metsäpirttiin.
Elämänsä iltapuolen Matti Ahtiainen vietti sodan jälkeen Lokalahdella. Siellä Matilla oli punainen talonsa, jossa välillä vierailimme mieheni ja poikieni kanssa. Matti lahjoitti pojille omaksi kaksirivisen haitarin. Hänellä oli Turussa toinen asunto. Matti oli tarkka ja hyvä  käsistään, korjaten vielä 80-vuotiaanakin kelloja ja valmistaen miesten lippalakkeja.
Matti eleli toisen vaimonsa Taimin kanssa toimeliaana, eläen aika vanhaksi.  Hän kuoli 8.6.1990. Vielä iäkkäänä, noin 90-vuotiaana miehenä hän oli yhtä ketterä, kuin ennen vanhaan. Muisti alkoi vähitellen heiketä ja lopulta hän ei tämän takia enää osannut kertoa meille jännittävistä matkoistaan."