PUHE METSÄPIRTIN HAUTAUSMAALLA 3.7.2004 METSÄPIRTIN PITÄJÄNJUHLIEN YHTEYDESSÄ
Pauli Tuohioja

Hyvät karjalaiset heimoveljet ja sisaret sekä lisäksi kaikki mukanaolevat ystävät.

Menetys tuntuu aina jotenkin peruuttamattomalta, olipa sitten kyse materiasta, henkilösuhteista tai ajasta.

Siunasin tämän vuoden helmikuussa äitini, Bertta Tuohiojan, 89 vuoden ikäisenä haudan lepoon. Hän oli Metsäpirtin Koselan kylästä evakkoon lähtemään joutunut peruskarjalainen, nuori äiti lastensa kanssa miehen ollessa rintamalla. Hänenkin elmäänsä sisältyi menetyksiä, itkua, pelkoa, epätietoisuutta ja kaiken sen keskellä kuitenkin selviytymistä. Äidin kautta poistui minun elämästäni jotain korvaamatonta karjalaisuutta, mutta hänen kauttaan myös syntyi tietoisuus siitä, että juureni ovat täällä Karjalassa, Metsäpirtissä.

Moni teistä voisi kertoa aivan samanlaisen historian. Osa teistä jopa omakohtaisena kokemuksena miltä tuntuu, kun joutuu jättämään kotinsa ja lähtemään tuntemattomaan. On tärkeää, että kerrotte sen meille nuoremmille.

Ihmiseltä voidaan ottaa kaikki ulkonainen pois, mutta muistoja ei voi pyyhkiä olemattomiksi. Juusi muistojen takia me olemme kokoontuneet tänne Metsäpirtin hautausmaalle. Niiden näkymättömien siteiden takia, jotka kytkevät meidät niihin sukulaisiimme, jotka ovat haudatut tähän hautausmaahan tai jotka ovat kulkeneet lapsuudessaan näissä maisemissa. Niinpä mekään emme ole täällä tänään vain vieraina kävijöinä, vaan syntyjuuriltamme karjalaisina, jopa metsäpirttiläisinä, jotka liitymme meitä edeltäneiden sukupolvien ketjuun.

Ei meistä kukaan olisi täällä, jos ei olisi muistoja. Joko omakohtaisia tai muiden kertomia. Muistot ovat materiaa ja aikaa voimaakkaampia vaikuttajia, jotka saavat uudestaan ja uudestaan ihmiset palaamaan siihen arvoon, joka sisältyy tietoisuuteen, että täällä on minun syntyhistoriani juuret.

Kun olen miettinyt Karjalasta evakkoon pakotettujen ihmisten kohtaloa, olen väkisinkin tullut verranneeksi sitä Israelin kansan historiaan. Niissä on paljon yhtäläisyyksiä, joista kannattaa ainakin olla tietoinen.

Vuonna 597 eKr. Nebukadnessar valloitti Jerusalemin ja sen myötä kansa pakkosiirrettiin pois synnyinalueiltaan vieraalle maalle, Babyloniaan. Oli alkanut Baabelin vankeus. Juudan pieni valtio oli joutunut suurempien valtioiden valtataistelun jalkoihin. Näytti siltä, että sen taru oli lopussa. Oltiin "vieraalla maalla kaukana" ja laulutkin olivat sen mukaisia.

Baabelin virtain vierillä - siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme. Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme. Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla? Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni. Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani. Ps. 137

Psalmin kirjoittaja kuvaa väkevästi sydämen tuntoja. "Jos minä unohdan sinut, Jerusalem, niin uhohda sinä minun oikea käteni". Me voisimme sanoa: Jos minä uhohdan sinut Karjala, niin tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, kuivettukoon sydämeni välinpitämätömyydestäni.

Juudan kansan asukkaista näytti vieraissa oloissa ollessaan, ettei mitään enää ollut tehtävissä. Kunnes jälleen maailmanpolitiikan kuviot käänsivät kohtalon. Heinäkuussa 539 persialaiset sotajoukot kuningas Kyyroksen johtamina valloittivat Babylonin ja syntyi uusi maailmanvalta Persia. Kyyros antoi määräyksen, jonka mukaan juutalaiset pääsivät palamaan omaan maahansa. 70 vuoden kaipauksen ja ikävän aika oli ohitse. Israelilaiset saivat jälleen alkaa rakentaa isiensä maata.

Nebukadnessarko muutti Israelin kohtalon? Vai Persian kuningas Kyyros? Ei kumpikaan heistä, vaan he molemmat olivat Jumalan käskyläisinä. Varsinaiset muutokset, ajankohdat ja tapahtumat salli Jumala juuri silloin, kun hänen suunnitelmassaan oli aika.

Karjala on pienempi kuin Juuda, mutta ihmisten tunnot ovat samat. Sodan päättymisestä on kulunut jo 60 vuotta, mutta muistot ovat vielä olemassa. Juudan kansa kesti, sillä sillä oli muistoja ja sillä oli luottamus siihen, että Jumala vielä kerran kääntää heidän kohtalonsa.

Jer. 30:3 "Sillä katso, tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä käännän kansani Israelin ja Juudan kohtalon, sanoo Herra, ja palautan heidät maahan, jonka olen antanut heidän isillensä, ja he saavat periä sen."

Mekin saamme luottaa siihen, että Jumala muistaa Karjalan heimon kohtalon ja muuttaa sen kohtalon juuri oikeana ajankohtana. Ennustamiseen ei ole syytä lähteä, mutta rukoustamme ei kukaan meiltä voi kieltää. Rukouksenamme saa edelleenkin olla, että Jumala muistaisi meitä, kuten Hän muisti omaisuuskansaansa ja että näinä vuosina muistot Karjalasta eivät kuolisi ja uskomme kaikkivaltiaaseen Jumalaan vahvistuisi.

Helena Eeva oli Metsäpirtin runolintu, jonka käsialaa ovat lukuisat suureen suosioon nousseet laulujen sanoitukset. Helena teki evakkomatkalla Alapuustista Käkisalmeen16.3.1940 runon"Jäähyväiset Karjalalle". Siinä kaikuu oikea odotuksen mieliala ja luottamus siihen, että jonain päivänä vielä paluu on todellisuutta.

Katkaisi vainooja meiltä juuren
otti Karjalan kauniin, suuren
Vaan on oikeudella voitto
kohta koittavi aamunkoitto
Sitä uskon ja odotan
Näkemiin, Karjala !

Jumalaan luottaen mekin jäämme odottamaan Jumalan aikataulujen täyttymystä, jolloin Jumala muuttaa kansojen kohtalon ja jolloin väkevästi saamme sekä yksilöinä että kansana kokea olleemme Jumalan huolenpidon varassa kaikkein hetkinä.

Rukoilemme:
Kiitämme Sinua Jumala, että olet pitänyt huolta kansastamme ja Karjalan heimosta kuluneiden vuosikymmenten aikana. Luo sydämiimme luottamusta johdatukseesi tulevai­suudenkin osalta. Anna sydämiimme usko, joka löytää turvan Sinussa. Aamen
.