| Päivä | Tapahtumat |
|
Rauhanaikainen toimipaikkani oli
Kiviniemen kasarmeille sijoitetussa JP 4:ssa esikuntaupseerin
tehtävissä. Tässä tehtävässä
jouduin tutustumaan jo rauhanvuosina tulevaan toimialueeseeni samoin
kuin koko itäisen Karjalan-Kannaksen rajaseutuun.
Länsi-Kannaksen rajaseutu oli minulle jo ennestään niin
tuttu kuin sen rajakylän pojille kotimaisemat yleensä ovat. Rauhanaikaisessa tehtävässäni olin myöskin saanut tietää, että liikekannallepanon sattuessa tulisi tehtäväkseni toimia kahdenkannen rajakomppanian päällikkönä ja komppanian toimialue tulisi olemaan Metsäpirtti, joten jo siitäkin syystä olin yrittänyt tutustua mahdolliseen toimialueeseeni. Tunsinkin pitäjän topografisessa mielessä verraten hyvin. Tässä rauhanaikaisessa tehtävässäni tulin myöskin tietoiseksi siitä, ettei raja Karjalan-Kannaksella Neuvostoliiton puolella rauhanvuosinakaan ollut aivan niin 'rauhallista rinnakkaiseloa' lupaileva kuin asiaa tuntemattomat uskoivat. Niidenkin vähäisten tietojen perusteella, joita 'rautaesiripun' takaa tihkui, kävi ilmi, että varuskunnat ja varikot rajanpinnassa paisuivat vuosi vuodelta. Vuodesta 1938 lähtien he eivät edes yrittäneetkään salata varustelujaan. V 1938, niinkutsutun 'sudettisodan' aikana, jonka saksalaiset saivat aikaan Keski-Euroopassa, miehitti JP 4 rajan tuntumassa olevat tähystysasemat. Yksi tällainen oli Sirkiänsaaren suunnalla, Koskitsassa. Sieltä havaittiin venäläisten rakentavan kirkasjohtoista puhelinlinjaa Korosaaresta aivan rajaan saakka. Eräänä päivänä ilmoitettiin tästä samasta Koskitsan tähystysasemasta ison venäläisen lentokonelaivueen, oliko ehkä kuusitoista konetta, ylittäneen valtakunnan rajan ja etenevän sisämaahan päin. Kohta olivatkin koneet Kiviniemen yläpuolella. Koskitsan tähystysasemalta ja ehkä Korleen vartioltakin avattiin tuli lentokoneita kohti. Tulella ei tietenkään ollut mitään vaikutusa korkealla lentäviin koneisiin, mutta kyllä puhelinlinjan rakentajiin rajan takana. Tolpissa olevat miehet säikähtivät pahan päiväisesti ja pudottautuivat alas tolpistaan 'nopeinta keinoa' käyttäen ja ojia pitkin lymyten poistuivat Korosaaren suuntaan. Syyskesällä 1939 olin komennettuna Kapteenikurssille taistelukouluun Viipurissa. Syyskuun puolivälissä, päivää en enää tarkalleen muista, sain käskyn ilmoittautua koulunjohtajan toimistossa. Koulun johtaja ilmoitti minut komennetun kahdeksi päiväksi tutustumistehtäviin liikekannallepanosuunitelman mukaiselle toiminta-alueelleni Metsäpirttiin. Viipurin asemalla minulle ilmoittautuisi luutnantti Sirola. Hänen tuli myöskin tutustua liikekannallepanosuunnitelman mukaiseen tehtäväänsä Metsäpirtin Suojeluskuntapatteriin. Luutnantti Sirola, samalle asialle hänkin. LKp-suunnitelman mukaan hän oli tuleva 'tykistökomentajani'. Lähdimme junalla matkaan ja aikanaan saavuimme Metsäpirttiin. Siellä ilmoittauduimme Suojeluskunnan paikallispäällikölle. Sellaisena toimi kirkonkylän kansakoulun johtajaopettaja Vilho Tikka. Hänen hallussaan olivat ne suunnitelmat, joihin mm. meidän tuli tutustua. Suunnitelmat olivat suurimmalta osalta minulle jo ennestään tuttuja, olinhan itse ollut niitä laatimassa ja tämä olikin erittäin suureksi avuksi tehtävään annetun vähäisen ajan huomioon ottaen. Niiden kahden päivän aikana, joka meille oli tähän tehtävään varattu, tutustuimme, paitsi liikekannallepano- ja viivytystaistelusuunnitelmiin, myöskin paikkakunnalla oleviin varastoihin ja laitteisiin. Taipaleenjoen eteläpuolella ei Koskitsan tähystysasenaa lukuunottamatta ollut mitään varustelutöitä tehty. Kannaksen Rajavartioston vartioiden lisäksi siellä oli Suojeluskunnan hoidossa oleva varikkorakennus, vankkarakenteinen kivitalo, jonka rahallinen arvo oli monin verroin suurempi kuin sen materian, mitä se sisällään piti. Näihin varastoihin tutustuessa tuli Isänmaan köyhyys erittäin karmealla tavalla esille. Metsäpirtin Suojeluskuntaan kuului myöskin tykkipatteri. Tykit olivat Taipaleenjoen pohjoispuolella, Terenttilässä. Ne olivat viime vuosisadan perua, vuodelta 1895, nk "hyppyheikkejä", jollaisia oli kaksi kappaletta Taistelukoulun portaikon pielessä "museoesineinä". Puolan-Saksan sota oli silloin juuri parhaillaan käynnissä. Saksalaisten nopea eteneminen saatujen tietojen mukaan nojautui hyökkäysvaunujen runsaaseen ja rohkeaan käyttöön ja sen valossa näyttivät viivytystaistelujen mahdollisuudet Metsäpirtissä Taipaleenjoen eteläpuolella melkoisen vähäisiltä, mutta kaikissakin tapauksissa viivytysmahdollisuudet Metsäpirtin suunnalla oli arvioitu aivan lyhytaikaisiksi. Matkaa pääviivytysasemasta Taipaleenjoelle oli 8 - 10 km, mutta siitäkin huolimatta pidin jonkinlaista orientoitumislinjaa tälle välille välttämättömänä. Luonto ei ollut sellaista järjestänyt ja siksi se olisi raivattava Koselan kylän ja Laatokan välillä olevaan metsään, Ressoin kankaalle. Koselan kylän läpi, karkeasti ottaen, itä - länsisuunnassa kulki kärrytie Laatokan rantaan ja välittömästi tämän tien eteläpuolelle katsoin tämän linjan sopivimmaksi raivata, jos tilanne joskus siihen pisteeseen joutuu. Metsä tällä kohdalla kuului tämän samaisen tien varrella olevan talon isännälle, Aleksanteri Eevalle ja poikkesin taloon sisälle keskustellakseni isännän keralla, antaisiko hän luvan metsänsä kaatamiseen tässä tapauksessa. Talon väki oli koolla tuvan pöydän ympärillä, kun menin sisään. Esitin asiani talon isännälle. Hän mietti pää kallellaan hetken ja vastasi: "No, jos asja kerran nii vaatii, ni mikäs siin. Kaatakaa pois vaa". Tämä isännän melkein kuin itsestään selvä myöntyminen näinkin suureen pyyntöön antoi minulle tavattoman paljon uskoa tulevien varustelutöiden aloitamisesta siinä mielessä, ettei isäntien taholta tultaisi kovin tiukkaa vastarintaa tekemään maa-alueiden käyttämisestä tähän tarkoitukseen. Tämä olettamukseni osoittautuikin suurin piirtein paikkansa pitäväksi, kun vajaan kuukauden kuluttua työt jouduttiin aloittamaan. Kaksi päivää Metsäpirttiin tutustuttuani palasin takaisin Viipuriin jatkamaan opintojani Taistelukoulussa. Lokakuun kuudentena päivänä, iltapäivän oppituntien alettua sain kesken oppitunnin käskyn ilmoittautua koulun johtajan toimistossa. Koulunjohtaja ilmoitti, että koulutyö minun kohdaltani on päättynyt ja minut komennetaan ensimmäisellä junalla Metsäpirttiin. Pakkasin tavarani ja kello kuudentoista maissa ajelin polkupyörällä Viipurin asemalle ja siitä matkustin junalla kotiini, johon jätin tarpeettomat tavarani ja jatkoin illalla, siinä kahdenkymmenenkahden maissa edelleen Metsäpirttiin, mukanani ne muutamat aliupseerit, jotka oli määrätty kahdeksanteen ja yhdeksänteen rajakomppaniaan. | |
| 07.10.1939 |
Perille Metsäpirttiin saavuimme lokakuun seitsemän
päivänä kello yhden maissa, yöllä.
Metsäpirtissä oli jo täysi työ käynnissä.
Suojeluskunta oli jo levittänyt YH-käskyt. Valitsin
kontopaikakseni kirkonkylän kansakoulun ja niin voi
työskentelyni alkaa. Ensimmäinen vaikeus ilmeni kohta toimistoapulaisten kohdalla. Metsäpirtin erittäin monilukuisessa lottajoukossa oli ymmärettävistä syistä hyvin vähän sellaisia, joilla olisi ennestään ollut tottumusta toimistotyöhön. Kovin pitkää aikaa ei tämä asia kuitenkaan työtä viivyttänyt, sillä tehtävään ilmoittautuivat Joentaan koulun opettajattaret, lotta Venesjärvi ja eräs toinen, jonka nimen olen jo unohtanut (mahd. Siiri Huttunen tai Maria Paasivuo). Opastin heidät täyttämään sijoituskorttia ja siitä se työ lähti käyntiin. Kun jonkin ajan kuluttua ilmaantui sotilaspassista päätellen kirjurin tehtäviin, asetin hänet siihen ja hän otti tehtäväkseen tämän sijoituskortin täyttämisen. Hän oli myymälänhoitaja Kauko Kuparinen. Miehiä saapui jatkuvasti ja ilman katkoja saatin komppaniat muodostettua. Kun passista päätellen sopivia miehiä erikoistehtäviin ilmaantui, sijoitin heitä sitä mukaa niihin tehtäviin. Tältä osalta työ tuli valmiiksi jo aamupäivällä, mutta sitten tulikin katko. Varusteet loppuivat kohta alkuunsa. Kivääreitä riitti suurin piirten kaikille, joskin niiden kunta oli kyseenalainen, mutta sotilaspukuja ei riittänyt monellekaan. Iltapäivän kuluessa niitä saatiin eri varuskunnista ja varikoilta mutta ei vielä sen päivän aikana kuitenkaan kaikille. Tilannetta autettiin sillä, että kevyemmin pukeutuneet saivat käskyn käydä kotonaan vaihtamassa ylleen tukevammat jalkineet ja vaatteet. Eräät tekivät sen niin perusteellisesti, että hankkivat apteekista lämmikettä myöskin sisällepäin. Kun tämänkaltainen lämmittely muutamien kohdalla alkoi mennä yli sopivaisuuden rajan, soitin apteekkarille ja pyysin häntä lopettamaan tämänkaltaisten lämmitysaineiden myynnin. Hän kuitenkin kieltäytyi siitä jyrkästi. Illan ja seuraavan aamupäivän kuluessa tilanne oli jo kehittynyt siihen että käännyin nimismiehen puoleen ja pyysin häntä kieltämään apteekkaria myymästä ainakin reserviläisille tällaisia aineita. Hän sanoi, ettei hänellä ole valtuuksia tällaisen kiellon antamiseen. Ajan oloon ei auttanut muu kuin pistää eniten lämmitelleitä läheiseen riiheen jäähtymään. Tämä häiriö ei ollut kuitenkaan monipäiväinen. Seuraavan päivän kuluessa saatiin lopultakin kaikille sotilaspuvut ja Metsäpirtin Osaston muodostaminen oli kaikilta osiltaan loppuunsuoritettu. Osaston muodostivat kahdeksas ja yhdeksäs Rajakomppania sekä Suojeluskuntapatteri, joka koettiin alun alkaen tykkien sijoituspaikan lähelle, Terenttilän kansakoululle. Sen päällikkönä toimi luutnantti Paavo Sirola ja sen nimi muuttui Er. patteri 2:ksi. Kahdeksannen Rajakomppanian päällikkyys kuului minulle, samoinkuin osaston johtajan tehtävätkin. Yhdeksännen Rajakomppanian päällikkönä toimi luutnantti Antti Suurkari, Hatakkalan Keskusvartion rauhanaikainen päällikkö. Molemmat Rajakomppaniat käsittivät kolme kiväärijoukkuetta, raskaan joukkueen, komentoryhmän ja toimitusjoukkueen. Raskaan joukkueen aseistuksena oli alussa kaksi konekivääriä. Suunnitelmien mukaan niihin piti kuulua sekä hv-torjunta-aseet että pienoiskranaatinheittimet. Ryhmät kumpaakin varten muodostettiin mutta aseita ei niillä ollut. Pienoiskranaatinheittimiä ei tullutkaan koskaan, mutta panssaritorjunta-aseita saatiin myöhemmin. Kahdeksas Rajakokomppania oli kokonaisuudessaan koottu Metsäpirtin kansakoululle. Yhdeksännestä rajakomppaniasta oli kaksi joukkuetta Nuorisoseuran talolla. Toiset kaksi joukkuetta olivat rajavartiostoilla Tapparissa, Salokylässä, Räikkölässä, Sirkiänsaarella ja Korleella. Niiden runkona olivat rauhanaikaiset rajavartiostot. Nyt niitä täydennettiin liikekannalle pannuilla miehillä, etupäässä suojeluskuntaan kuuluneilla. Niiden tehtävänä oli jatkaa rajan vartiointia. Osaston muonitushuollosta huolehti alun alkaen Metsäpirtin suojeluskunnan paikallisesikunta, joten minulla ei siitä ollut sen suurempaa huolta kuin esittää vaatimuksia ja toivomuksia. Tästä työstä huolehtivat pääasiallisesti Metsäpirtin lotat, paikallisesikunnan hoitaessa ainoastaan hankintatehtävät. Tästä muonitushuollosta on Metsäpirtin lotille annettava täysi tunnustus. He hoitivat sen erittäin hyvin ja sillä rutiinilla niinkuin eivät elämässään olisi muuta tehneetkään kuin muonittaneet kenttäarmeijaa. Lääkintähuoltokin oli pääasiallisesti lottien tehtävänä. Osastolla ei ollut edes omaa lääkäriä siihen saakka, kunnes kenttäarmeija lokakuun puolivälin paikkeilla oli saapunut Taipaleenjoen pohjoispuolelle. Kun lopultakin oli varusteet kaikille saatu, oli Osasto valmis keskitysmarssiin. Sitä ennen pyysin kuitenkin Metsäpirtin kirkkoherran apulaista, pastori Vauramoa pitämään joukoille kenttähartauden. Hän lupautuikin ja siinä kello kahdeksantoista aikaan koottiin paikalla olevat osat Osastosta rivistöiksi koulun pihalle. Oli jo pimeää ja sataa tihutteli. Pastori Vauramo kysyi minulta, mikä virsi veisattaisiin hartaustilaisuuden aluksi, kun pimeän vuoksi ei virsikirjoja voi käyttää. Ehdotin sellaiseksi virttä: "Joutukaa sielut, on aikamme kallis", ja perustelin ehdotustani, että se on miehille tutuin asevelvollisuusajoilta. Tämä virsi veisattiinkin ja loppujen lopuksi se menikin melko hyvin. Kun pastori oli päättänyt hartaustilaisuuden, pidin joukoille jonkinlaisen puhuttelun. Esittelin itseni heidän komentajanaan, sillä hehän eivät tunteneet minua, enkä minä heitä. Selostin heille lyhyesti sen, mitä varten täällä nyt olimme. Siitä, mitä tiesin rajan takana olevista ja tekemisistä, en katsonut aiheelliseksi heille kertoa. Lopuksi esitin heille sen käskyn, vetoomuksen ja toivomuksen, jonka varmaan jokainen komentaja vastaavanlaisessa tilanteessa on joukoilleen esittänyt; täyttämään velvollisuutensa tinkimättä ja nurkumatta, tarpeen vaatiessa aina viimeiseen saakka. Tieto keskitysmarssin alkamisesta oli levinnyt myöskin kylille ja pitäjän ja emäntiä oli saapunut runsaslukuisesti lähtijöitä hyvästelemään. Niin lähti Kahdeksas Rajakomppania marssimaan keskitysalueelleen, majapaikkanaan Viisjoen kansakoulu. Yhdeksännen rajakomppanian paikalla olevat osat jäivät muutamaksi päiväksi vielä Nuorisoseuran talolle. Kun Osasto oli muodostettu, alkoi vuosien mittaan tehtyjen suunnitelmien toteuttaminen käytännössä. Ja siinähän sitä työtä riittikin. Metsäpirtin Osaston toiminta-alue käsitti Taipaleenjoen eteläpuoleisen osan, pl. Raajun kylä, joka kuului Raudun ryhmän alueeseen sekä Raudun pitäjästä Korleen, Sirkiänsaaren ja Aliskan kylät eli alueen Laatokasta Tuusnaojaan, joka oli Osaston viivytysalueen läntisenä rajana. Takarajana oli Taipaleenjoki. Alueen jakoi tavallaan kahteen osaan Viisjoki. Tämä joki alkaa Neuvostoliiton puolella olevasta Lempaalan järvestä ja ylittää silloisen valtakunnanrajan Koskitsan kohdalla ja oli samalla valtakunnan rajana aina Korleenkylän etelälaitaan saakka sekä jatkuu edelleen erittäin runsaasti mutkittelevana karkeasti ottaen pohjois-koilliseen ja kaartuu Viisjoen kylän kohdalla luoteeseen ja laskee Eevalan kylän länsipuolella Taipaleen jokeen. Laatokan rannasta, rajalta, Tapparan suunnasta johti hyväkuntoinen maantie Saaroisten ja Viisjoen kylien kautta Metsäpirtin kirkolle. Toinen hyväkuntoinen ja raskaankin ajoneuvoliikenteen kestävä tie johti Sirkiänsaaren, Korleen, Haapsaaren ja Hatakkalan kautta Metsäpirtin kirkolle, jossa se yhtyi Tapparista johtavaan tiehen ja jatkui edelleen Koselaan, jossa Myllysillan eteläpuolella haarautui kahtia toisen tien johtaessa Taipaleen lossille ja toisen Raajun suuntaan. Sirkiänsaaresta johtavasta tiestä haarautui Korleen kylässä myöskin hyväkuntoinen tie Viisjoen itäpuolelle johtaen Joentaan ja Paukunmäen kautta Hatakanmäelle, jossa yhtyi taas tähän tiehen, toisen haaran jatkuessa Viisjoen itäpuolella edelleen aina Tapparista tulevalle tielle saakka. Tälle tielle taas johtivat rajan suunnasta tiet Kämäriköstä ja Räikkölästä. Salokylästä johti myöskin heikompikuntoinen tie Saaroisten suuntaan. Tämän lisäksi oli alueella vielä Saaroisissa Laatokan rannassa hyväkuntoinen kalastussatama, josta johti myöskin hyväkuntoinen tie Tappari-Metsäpirtti maantielle. Maaston ja tieolot huomioiden näytti lohkon itäinen puoli ilmeiseltä pääpainopistesuunnalta pyrittäessä Taipaleenjoelle ja jo rauhanaikaisissa suunnitelmissa tämä suunta oli määritelty pääpuolustussuunnaksi ja tänne keskitettiinkin valtaosa alkavista varustelutöistä. Pääviivytysasema oli jo rauhanaikana tehdyissä suunnitelmissa suunniteltu linjalle Arkuntanhua-Lääväkylä- Harjukylä-Viisjoki(joki)-Haapsaari-Porovitsoinpalo. Läntinen osa Porovitsoinpalosta rakentui kauniiseen toiveeseen, ettei sieltä kautta hyökkääjä lähtisi etenemään. Tämän alueen sekä maastollinen muodostuma että tiet johtivat Laatokan ja Viisjoen muodostamalle Ressoinkankaalle, noin 3-5 km levyiseeen kapeikkoon ja tälle suunnalle tämän kapeikon suun etupuolelle keskitettiin sekä pääosa voimista että varustelutöistä. Varustelutyöt aloitettiin kohta keskistysmarssin jälkeen, maanantai-aamuna. Mutta taas törmättiin Isänmaan köyhyyteen. Työkalut riittivät vain osalle miehistä, muuta materiaalia ei ollut ollenkaan. Mutta kun hätä on suuri niin apukin on lähellä. Varustelutyöt tapahtuivat miesten kotikylien liepeillä ja he saivat luvan hakea työkaluja kodeistaan. Sillä oli se asia korjattu. Piikkilankaakin oli talojen pelloilla ja mikäs siinä muu auttoi kuin lähettää miehet sitä sieltä hakemaan. Tolppia saatiin metsään kaadettavan murrokon puiden latvapuolista ja pellon reunojen kivikoista kiviä hyökkäysvaunuesteeseen. Tällaisen hankintahomman juridinen puoli oli tietysti vähintäänkin kyseenalainen, mutta rajaseudun kasvattina luulin tuntevani niin paljon rajaseudun henkeä, että hetkeäkään tuijottamatta lakipykäliin uskalsin siihen ryhtyä eikä minua vielä tähän päivään mennessä ole menettelystäni oikeuteen haastettu, ei edes pahemmin haukuttu. Kun kahdella komppanialla on vartioitava kaksikymmentä kilometriä rajaa, tehostetusti, varmistetta selustan lukemattomat tiet liikkuvilla partioilla ja rakennetta kymmenkunta kilometriä taisteluasemia pääviivytysasemassa sekä loputon määrä väliasemia rajalta johtavien teiden suuntiin, on melko ymmärrettävää, että selustan orientoitumislinjoille ei enää oikein liikene työvoimaa. Tästä syystä käännyin Suojeluskunnan paikallispäällikön, nyt reservivänrikiksi muuttuneen Vilho Tikan puoleen ja kysyin, olisiko mahdollisuuksia saada siviiliväestöä työhön kaatamaan metsän tältä linjalta. Enempiä miettimättä hän sanoi sen olevan järjestettävissä ja jo seuraavana aamuna oli runsaasti kolmesataa vanhempaa miestä, nuorempia poikasia, rouvia ja tyttäriä kirveet, sahat ja kuokat mukana Harjoitustalon pihalla. Kävi niin, että linja Koselankylän reunasta Laatokkaan humahti matalaksi yhdessä päivässä. Tästä linjasta kehittyi myöhemmin paljon puheenaihetta antanut Umpilampilinja. Kahden rajakomppanian ja tykkipatterin käsittävän osaston komentajan tehtävien hoitaminen yhdessä komppanianpäällikön tehtävien keralla osoittautui melko suuritöiseksi. Kun muutaman päivän kuluttua sain rajavartiostosta käyttööni luutnantti Alarannan, siirsin kahdeksannen Rajakomppanian päällikön tehtävät hänelle ja niistä vähäisistä käytettävissäni olevista henkilöistä muodostin jonkinlaisen esikunnan. Se käsitti aluksi pari kirjuria, muutamia lähettejä ja radioryhmän, pari miestä. Näin lähti aika vierimään. Tietoja rajantakaisistakin annettiin ylemmältä taholta, jonkin verran heidän touhujaan pystyttiin seuraamaan myöskin Koskitsan tähystysasemasta, mutta Tapparin suunta pysyi "pimeänä". Siellä oli Venäjän puolella sankka kuusikko aivan rajan pintaan saakka ja havainnot perustuivat kuulohavaintoihin. Mutta nekin kertoivat melko paljon. Rajan takaa kuului metsän kaatamista, joka hyvin kapeana kaistana läheni valtakuntien välistä rajaa kunnes loppui muutaman kymmenen metrin päähän rajasta, mutta näköetäisyyden puolelle kuitenkin. Sitten alkoi tältä samalta Tapparin vartiolta tulla ilmoituksia rajan takaa kuuluvasta omituisesta rouskutuksesta. Kun asiaa ruvettiin tutkimaan, toisin sanoen miettimään, mikä tuon rouskutuksen aiheuttaa, tultiin siihen tulokseen, että se on sepelin rouhija. Se antoi aihetta olettamukselle, että siltä suunnalta on odotettavissa suurempien joukkojen tuloa. Ylemmistä esikunnista tulleet tiedot tiesivät puolestaan kertoa, että Korosaaren suunnalla on todettu ainakin panssariprikaati ja vähintäänkin rykmentin verran ratsuväkeä. Kohta muutaman päivän kuluttua katkesi puhelinyhteys Sirkiänsaareen. Puhelinyhteydet alueella rakentuivat rauhanaikaisten kirkasjohtolinjojen varaan, sillä kenttäkaapelia, josta yhteydet suojaisempia paikkoja pitkin olisi voinut rakentaa, ei ollut. Yhteys Sirkiänsaareen kulki Raudun aseman kautta. Kun asiaa ruvettiin tutkimaan, todettiin naapuriyksikoiden kaataneen puhelintolpat murrokoiden rakentamisen yhteydessä ja käyttäneen langat varustelutöissään. Ei auttanut taaskaan muu kuin varoittaaa kyläläisten piikkilanka-aitoja ja rakentaa yhteys Sirkiänsaaren ja Korleen välille piikkilangasta. Jollain tavallahan sekin täytti sen tehtävän. Teiden sulutus rajanpinnassa alkoi kohta YH:n tapahduttua, mutta laajemmassa mittasuhteessa ei niitä voinut suorittaa niin kauan kuin siviiliväestö asui alueella. Jonkin verran asukkaista saatiin lähtemään taaemmaksi aivan rajan pinnassa olevista taloista vapaaehtoisesti jo ennen pakollisen evakuointimääräyksen antamista, mutta vasta sen tultua kohta lokakuun puolivälin jälkeen voitiin sulutuksia ryhtyä suorittamaan laajemmissa puitteissa sekä rakentaa miinoituksia ja ansoituksia. Tähän tehtävään saimme joukkueen Er. PionK. 27:stä. He huolehtivat myöskin maantiesiltojen ja rumpujen laittamisesta räjäytyskuntoon, sekä Viisjoen sulutuksesta. Lokakuun puolivälissä alkoi kenttäarmeijan joukkoja saapua Taipaleenjoen pohjoispuolelle. Se helpotti tilannetta Osaston komentajan kohdalta melkoisesti. Rauhanaikaisissa laskelmissahan oli lähdetty siitä olettamuksesta, että kenttäarmeijan keskityskuljetukset jouduttaisiin suorittamaan suojajoukkojen ollessa jo taistelussa ja tämä suunnitelma edellytti Metsäpirtin Osaston saamista taistelujärjestyksessä Taipaleenjoen yli ja puolustukseen Koukunniemeen. Tämä osa suunnitelmasta raukesi nyt ja Osaston tehtävät loppuivat Taipaleenjokeen. Myöskin alistussuhde muuttui kohta Kenttäarmeijan saavuttua. Tähän asti osasto oli alistettuna Raudan ryhmälle, mutta nyt se alistettiin 10 D:lle ja sen "rintamavastuussa" olevalle rymentille, JR 28:lle, jonka komentaja, eversti Sihvonen toimi myöskin lohkon komentajana. Nyt saatiin myöskin tietää, ettei Metsäpirtin Osastolle riitä suunnitelmissa edellytettyjä pienoiskranaatinheittimiä ja kun täydennystä miehistön suhteen saatiin muutenkin, kaukolalaisia, käkisalmelaisia ja ehkä sakkolalaisiakin, perustettiin Yhdeksänteen Rajakomppaniaan neljäs kiväärijoukkue. Panssaritorjunta-aseita sensijaan saatiin. Eversti Sihvonen oli tuonut valtion kivääritehtaalta erilaisten panssarintorjunta-aseiden koekappaleita ja ne luovutetteeiin Metsäpirtin Osastolle. Mutta ennenkuin aseet voitiin tuoda Viisjoelle ja liittää sen puolustukseen, oli miehet niiden käyttöön ensin koulutettava. Koulutus tapahtui Vilakkalassa kurssien muodossa. Koulutuksen tapahduttua sekä miehet että aseet siirrettiin Viisjokilinjalle. Aseita oli kaikkiaan neljä. Kaksi kolmentoista millin pat. konekivääriä sekä kaksi kahdenkymmenen millin pst.-kivääriä, kaikki eri mallia, ja kuten jo tuli mainittua. kaikki myöskin prototyyppejä. Kenttäarmeijan keskityttyä Kannakselle alkoivat myöskin ylempien komentajien vierailut MO:n Esikunnassa. Lohkon komentaja eversti Sihvonen kävi melkeinpä päivittäin. Hän ryhtyi myöskin kehittelemään Umpilammen suunnistamislinjalle puolustuslaitteita. Siihen saatiin syksyn mittaan myöskin määräraha siviilityövoiman palkkaamiseksi työhön, joten Metsäpirtin poikien tähän saakka linjalla suorittama talkootyö tuli nyt palkalliseksi. Samoin komensi ev. Sihvonen kolmannesta pataljoonastaan yhden komppanian siihen varustelutöihin. Myöskin Armeijakunnan komentaja, kenr Heinrich kävi melko usein Metsäpirtissä, voisipa sanoa, niin usein kuin muilta kiireiltään ehti. Hän tuntui olevan erikoisen kiinnostunut Metsäpirtistä ja metsäpirttiläisistä. Tämä kiintymys lienee ollut peräisin hänen Käkisalmen rykmentin komentaja-ajaltaan kohta vapaussodan päätyttyä. Muistan, kuinka hän kävi kerran tarkastusmatkalla Metsäpirtissä. Hän viipyi silloin koko päivän ja sen aikana hän tarkasti alueella suoritetut varustelutyöt. Niiden suhteen hänellä ei ollut mitään muistuttamista, ihmetteli vain, mistä materiaali oli saatu. Kerroin sen tietysti hänelle. Pois lähtiessään hän vei minut siihen koulun nurkalle, katsoi tapansa mukaan tiukasti silmiin, otti molemmista olkapäistä kiinni ja sanoi: "Kuulkaahan nyt, kapteeni Inkinen. Jos sotaa nyt ei tulekaan"; hetken perästä hän vielä toisti: "Jos sotaa nyt ei tulekaan niin Räisälän postimestari saa valkoisen ruusun mitalin, mutta te istutte lopun ikänne linnassa tiilenpäitä lukemassa". Siihen minulla ei ollut muuta sanottavaa kuin "kyllä herra kenraali". Jo autoonsa noustuaan hän vielä auton ovelta kysyi: "Mitkä ovat suurimmat puutteet, joihin haluaisitte korjausta"? Luettelin ne hänelle ja adjutantti kirjoitti ne muistiin: "Piikkilankaa, kenttäkaapelia ja Bergman-konepistoolin patruunia". Asia oli nimittäin niin, että Suojeluskunnan varikon ullakolta löydettiin kuusi kappaletta Bergman-konepistooleita, samoin kuin kaksi kappaletta Maksim-konekivääreitä, jotka eivät kelvanneet kenellekään. Konekiväärit olimme ottaneet käyttöön jo kohta, kun kävi selville, etteivät toiset niitä huoli ja molempiin komppanioihin oli muodostettu kolmannet konekivääriryhmät. Berman-konepistooleita emme voineet ottaa käyttöön, kun niihin sopivia patruunoita puuttui. Kenraali lupasi huolehtia, että nämä suurimmat puutteet tulevat korjattua lähitulevaisuudessa. Jäin odottelemaan, että jokohan tulevat. Ne oli luvattu korjata pitkin syksyä, mutta lupausta pitemmälle ei oltu päästy. Puolenyön maissa minua herätettiin ja ilmoitettiin, että koulun pihalla on kaksi kuorma-autoa piikkilankalastissa. Mihin ne saapurkaa. Kun ne vielä olivat autoissa, annoin määräyksen kuljettaa ne yksintein Korleelle, jossa siitä oli suurin puute. Paneuduin uudelleen nukkumaan, mutta siinä kolmen aikaan minua taas heräteltiin ja ilmoitettiin, että on saapunut kenttäkaapelia. Käskin kuittaamaan ja kuljettamaan senkin Korleelle. Sillä korjattaisiin Korleen ja Sirkiänsaaren välinen piikkilankayhteys. Aamusella ylösnousun aikoihin ilmoitettiin, että on tullut pistoolin patruunoita. "Hyvä", ajattelin itsekseni, sekin puute tuli täytetyksi, mutta kun olin tarkastanut lähetyksen, huomasin, ettei asia suinkaan ole tullut autetuksi. Patruunat olivat pruvningin patruunoita, eivätkä ne sopineet Bergman-konepistooleihin. Niiden olisi pitänyt olla Barabellum-patruunoita. Kello kahdeksalta soitti kenraali ja kysyi, onko tullut piikkilankaa. Vastasin myöntävästi. Sen jälkeen hän kysyi, onko tullut kenttä kaapelia. Siihenkin vastasin myöntävästi. Sen jälkeen hän kysyi, onko tullut pistoolin patruunoita ja vastasin siihenkin myöntävästi, mutta lisäsin heti perään, että niillä me emme tee yhtään mitään, koska ne eivät sovi aseisiin. Kenraali sanoi, että hän siirtää tämän puhelun Divisioonan taisteluvälinetoimiston päällikölle, saatte selvittää asian hänelle. Tuskin olin ehtinyt ilmoittaa tälle edes nimeäni kun hän hyvin vihaisesti sanoi: "Tekö siellä olette langan päässä. Teidän takia olemme saaneet valvoa koko viime yön. Tiedättekö te, että koko kahdeksas divisioona tyhjennettiin viime yönä pistoolin patruunoista ja lähetettiin teille. Ja tietenkään te ette vieläkään ole tyytyväinen. Mitä teiltä nyt puuttuu."? Sanoin hänelle, että kyllä me saimme pistoolin patruunoita, mutta ne ovat Prouvningin patruunoita ja tarve olisi Barabellum-patruunoista. Tästä innostui majuri entistä enemmän. "Sodassa ei saa olla niin kranttu, että vaaditaan vielä määrätyn tehtaan patruunoita. Eikö saamienne kaliberi ole 7,65"? Myönsin niin olevan, mutta malli on erilainen. Tarve meillä koskee nimenomaan Barabellum-patruunoita eikä Provning-patruunoita. "Menkää suolle", sanoi majuri langan toisessa päässä. "Pitäkää hyvänänne, mitä olette saaneet.". "Kyllä herra majuri!" minä vastasin ja panin kuulokkeen koukkuun. Niin jäivät meidän Bergman-konepistoolit käyttämättä patruunain puutteessa. Kenraali oli kuitenkin täyttänyt lupauksensa viivyttelemättä hetkeäkään. Ei ollut kenraalin vika, että eräs hänen alaisensa ei jaksanut ymmärtää, että patruunain sopivaisuudessa on muutakin kuin pelkkä kaliiperi, sitä että pruvningin patruunat eivät sopineet barapellumiin eikä päinvastoin. Tilannetiedoituksissa syksyn mittaan meille lupailtiin kevyitä kenttäradioita. Niiden toivossa koulutettiin muutamia miehiä radisteiksi. Tarkoitus oli vetäydyttäessä jättää kaksi partiota rajan pintaan, toinen Tapparin ja toinen Korleen suuntaan, josta ne tarkkailisivat rajan yli tulevien hyökkääjien määrää ja suuntia. Heitä opetettiin myöskin tällaiseen selustassa toimimiseen. Radioiden suhteen kävi niinkuin monen muunkin asian, luvattiin mutta ei annettukaan. Ketä olivat kolme muuta näistä partiomiehistä, ei ole muistiissani, mutta yksi heistä oli lukuisista partiomatkoistaan talvenmittaan kuuluisaksi tullut Reino Lamppu. Partiot kyllä aikanaan jätettiinkin selustaan, mutta viestitysvälineinä niillä olivat vilkut. Yhteyden pito niillä oli sekä hankalaa että hidasta, joten partioiden antamat tiedot tulivat yleensä jo myöhäisessä vaiheessa. Radioiden puuttuessa saivat vilkut korvata ne. Metsäpirtin alueella niiden käyttöön olikin erittäin hyvät mahdollisuudet, sillä suurinpiirtein keskellä Metsäpirttiä sijaitsi yli yhdeksänkymmentä metriä korkea Hatakanmäki, jolla sijaitsi myöskin vanhuudenheikkoutta poteva kolmiomittaustorni. Siitä oli hyvä näkyvyys yli koko Metsäpirtin sekä naapurilohkolle, Palkealaan. Kirkkaalla ilmalla näkyivät tästä tornista katsottuna jopa Pietarin kirkkojen kullatut kupolitkin horisontissa. Näin kului syksy kiireisen varustelun ja rajan vartioinnin merkeissä. Raja pysyi melko hiljaisena. Rajavartioilta kyllä kertoivat venäläisten pyrkivän keskusteluihin, jopa viinan voimallakin, mutta tuloksetta. Kun epävirallinen yhteyden otto ei onnistunut, he turvautuivat viralliseen. Lokakuun loppupuolella olin varustelutöiden edistymistä tarkkailemassa Ressoin kankaalla kun sain ilmoituksen, että venäläiset haluavat yhteyttä meidän rajaviranomaisiin. Niin ajoin autolla rajalle ja siellä olikin kaksi venäläistä kenttäarmeijan upseeria täysissä kenttävarusteissa, kaasunaamarit ja sen sellaiset mukana. Keskustelun aloittivat venäläiset moittimalia, että Suomen puolella on raja viimeaikoina tullut kovin huonosti vartioitua. Kysyin perustelun väittämälle ja sain kuulla, että meidän puolelta oli tullut muuan koira yli rajan heidän puolelleen. Kiistin sen vielä todistamasta rajan huonosta vartioinnista. He esittivät lisää perusteita ja se oli, että Tapparin vartiolta ei ole koko syksynä näkynyt valoja, joten vartio lienee tyhjennetty. En katsonut aiheelliseksi ryhtyä kertomaan, miksi valoja vartiolta ei ole näkynyt vaan kerroin, että vartiolla tehdään parhaillaan remonttia, uunit ja lattiat on purettu ja rajavartijat asuvat muualla. Venäläiset lupasivat palauttaa koiran huomenissa samalla paikalla. Illalla sain kuitenkin esimiehiltä kiellon yhteyden ottamisesta tässä asiassa. Venäläiset olivat kyllä tulleet rajalle ja jonkinlainen piskikin heillä oli ollut narun päässä. Pari tuntia odoteltuaan he olivat kuitenkin poistuneet paikalta. Marraskuun kahdentenatoista päivänä tuli Koskitsan tähystyspaikasta jo melko hälyyttäviä tietoja. Venäläiset toivat siellä tykkejä aivan rajanpintaan. Kerrottakoon tässä välillä, että Korleen kohdalla oli rajassa noin kolmen kilometrin pituinen ja leveimmältä kohdaltaan noin kahden kilometrin levyinen mutka Suomeen päin. Tämän mutkan uloimmassa kulmassa, Sirkiänsaaren puolella sijaitsi tämä tähystyspaikka. Neljän raskaan- ja kahdentoista kevyen kenttätykin lisäksi he toivat tähän mutkaan neljäkymmentäkaksi konekivääriä ja noin kaksi pataljoonaa jalkaväkeä. Koko sunnuntaipäivän he siellä tekivät hyökkäysharjoituksia kohti rajaa ja erikoisesti kohti tähystysasemaa ja ammuskelivat paukkupatruunoilla aivan rajalla. Kylmäpäisesti seisoivat rajamiehet tähystyspaikassaan ja selostivat venäläisten tempauksia kuin Tiilikaisen Pekka hiihtokilpailuja. Illan hämärtyessä kokosivat naapurit kamppeensa ja poistuivat "mutkasta". Tämä tietysti aiheutti hälytysvalmiuden meillä, taisivatpa konetuliaseet olla jo asemissakin. Mutta kun venäläiset poistuivat näkymättömiin, lopetettiin hälyytysvalmiuskin meillä joskus aamun hämärtyessä. Metsäpirtin Suojeluskunnalla oli kokolailla suuri poikakomppania. Johonkin aikaan syksystä tämä kuusitoista-kahdeksantoistavuotiaista pojista koottu osasto alistettiin minulle. Eräässä rykmentinkomentajan puhuttelussa esitin, että pojille annettaisiin aseet ja heidät koulutettaisiin niiden käyttöön ja asetettaisiin puolustukseen syksyn mittaan jo melko hyvin varustetuksi tulleelle Umpilampilinjalle vastaanottamaan isäpappojensa ja isojen veljien vetäytymistä pääviivytysasemasta. Eversti Sihvonen kiisti sen kuitenkin jyrkästi. Hänen mielestään kiväärit ja tulitaistelut eivät kuuluneet sotilaspoikien luonteeseen. Olin silloin ja olen vielä nytkin eri mieltä asiasta. Muistan oikein hyvin vapaussodan ajoilta, kun suunnilleen saman ikäisenä olin mukana, että sen ikäiset sopivat siihen tehtävään siinä missä isommatkin. Ainakin olisi se tehtävä sopinut heille paremmin kuin se, minkä he sitten sodan sytyttyä joutuivat suorittamaan, Metsäpirtin tuhoamiseen polttamalla. Kuvaavana ja samalla karmeana esimerkkinä kerrottakoon tästä tehtävästä sen nuorukaisen tarina, jonka tehtäväksi tuli Metsäpirtin kirkon polttaminen. Koko muu Metsäpirtti roihusi jo ilmiliekeissä, mutta kirkko ei vain syttynyt. Nuorukaiset palasivat tehtävästä Koselaan, johon jo olin siirtänyt komentopaikkani. Kutsuin nuorukaisen luokseni ja kysyin, miksi hän jätti tehtävänsä täyttämättä. Poika kertoi järkyttyneenä, ettei hän pystynyt sitä sytyttämään. Ikkunat hän kyllä särki vedon syntymiseksi, mutta kun olisi pitänyt heittää polttopullo, niin käsi ei noussutkaan. Oli, kuin jokin olisi pidättänyt kättä. Poika teki kolme, neljä yritystä, mutta sytyttämättä se häneltä jäi. Kirkko ammuttiin tuleen Suojeluskuntapatterilla myöhemmin. Marraskuun loppupuolella menetti Osasto kolme miestä miinaräjähdyksen uhrina. Rv. kersantti Peltonen, reskers. Kööning ja res.stm. Pekkanen olivat olleet miinoja virittämässä ja yksi hv-miina oli jostain syystä räjähtänyt, jolloin miehet menettivät henkensä. Onnettomuuden syytä ei pystytty selvittämään. Rv. kersantti Peltonen oli metsäpirttiläinen ja hänet haudattiin lauantaina, marraskuun kahdeskymmenesviides päivä sotilaallisin menoin Metsäpirtin kirkkomaahan. Kers. Köningin ja res.stm. Pekkasen ruumiit haudattiin seuraavana päivänä Raudun kirkkomaahan myöskin sotilaallisin menoin. Tämä oli se päivä, jolloin venäläiset väittivät kuuluisaksi tulleet Mainilan laukaukset ja tulkoon tässä yhteydessä myöskin mainittua, että Raudun kirkkoaholla ammuttiin kunnialaukaukset Raudun Suojeluskunnan "tykillä". Tykki oli ikivanha romu, oliko ehkä "suusta ladattava", en muista tarkalleen, mutta kun putkeen kaatoi ruutia, laittoi paperiluntan löysästi päälle ja laukaisi, niin komean pamauksen se antoi. Syksyn mittaan muuttui vielä Metsäpirtin Osaston saama taistelutehtävä. Johonkin aikaa syksystä, kun Umpilampi-linjan varustelut olivat ehtineet jo melko pitkälle, muutettiin suunnitelmaa niin, että MO viivyttäisi vain Umpilampilinjalle. Itse linjalla kuuluisivat taistelut JR 28:lle, joka määräsi tehtävän kolmannelle pataljoonalleen. Tämä muutos muutti myöskin MO:n vetäytymisen niin, että sen kaikki joukkueet vetäytyisivät tämän linjan taakse. Alkuperäisessä suunnitelmassahan edellytettiin sen yhden joukkueen vetäytyvän Vaskelankosken yläpuolelta ja asettuvan puolustukseen Koukunniemeen, jokirantaan. Tätä Koukunniemen jokirannan miehittämistä ei liene määrätty millekään muullekaan osastolle ja siellä olikin tyhjiö. Vain vähäinen kenttävartio oli asetettu virran keskijuoksun paikkeille JR 28:sta. Marraskuun 29 päivän iltana olin lohkon komentajan puhuttelussa Koverojalla. Siellä mm. päätettiin seuraavana päivänä pidettävästä Taipaleenjoen ylikuljetusharjoituksesta, johon minun piti irroittaa tarvittava määrä joukkoja. Esikuntaan saavuttuani paneuduin nukkumaan kuten tavallisesti. Uni ei ehtinyt kuitenkaan muodostua pitkäaikaiseksi, sillä vähän jälkeen puolen yön minut herätettiin puhelimeen. Puhelu tuli Divisioonasta ja sisälsi tiedotuksen, että Neuvostoliitto on katkaissut diplomaattiset suhteensa Suomeen, sekä kehoitettiin hälytysvalmiuteen. Annoin siitä käskyt komppanioille heti välittömästi sekä määräyksen lottien poistamisesta kenttävartioista. Myöskin esikunnassa valmistauduttiin pahimman varalle. Kun valmistautuminen oli suoritettu eikä mitään erikoista kuulunut, käskin miehet esikunnassa makuulle, vaatteet päällä ja varusteet kädenulottuvilla. |
| 30.11.1939 |
Kolmen jälkeen yöllä alkoi ilmoituksia tulla rajalta.
Joukkojen liikkeistä jotuvista äänistä ilmoittivat
kaikki vartiot, mutta sitten ilmoitti Tappari jo melko konkreettista.
Venäläiset olivat hakanneet noin sadan metrin levyisen aukon
aikaisemmin syksyllä rakentamansa tien päästä aivan
rajalle. Suomen puolella kulki maantie sillä kohdalla aivan rajan
vieressä. Tapparin ilmoituksen jälkeen oli parin tunnin tauko, mutta sitten alkoi ilmoituksia taas tulla. Puoli seitsemän maissa ilmoitti taas Tappari "jobinpostinsa": Venäläiset ajaneet panssarivaunuja aivan rajalle, niiden tykkien putket taitavat ulottua jo Suomen puolelle. Vähän vaille seitsemän olin puhelinkeskustelussa luutnantti Suurkarin keralla. Hän sanoi nyt olevan kaiken erittäin rauhallista, ei hiiskaustakaan kuulu rajan suunnasta. Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun siinä koulun vierellä kuului räjähdys. Pyysin Suurkaria odottamaan sen ajan kun käyn katsomassa, mikä räjähdyksen aiheutti. Ennenkuin ehdin koulun rapuille, räjähteli jo joka puolella. Kävelin ulos koulun kulmalle nähdäkseni rajan suuntaan ja näin kuinka Korosaaren suunnalla leimusivat tykkien suulieskat ja Metsäpirtin maastossa räjähteli ammuksia kaikkialla. Menin sisälle jatkamaan puhelinkeskustelua Suurkarin keralla. Kerroin hänelle, että sekä kuuluu että näkyy. Hänkin sanoi nyt kuulevansa, kuinka ammukset ujeltavat heidän ylitseen, mutta ei niitä vielä heille tule. Siihen katkesi puhelu ja yhteys yhdeksänteen komppaniaan pysyikin poikki. Otin yhteyden naapuriin, Raudun ryhmään. Siellä oli puhelimessa res.luutn. Jalmari Pusa. Kysyin häneltä, mitä naapureille kuuluu. Hän vastasi leikkisään tapaansa: "Rauha maassa ja ryssä Moskovassa". Sanoin hänelle epäileväni sen Moskovassa oloa samoin kuin rauhan maassa oloa sillä meidän alueella on jo melko sotaiset tunnelmat. Pitemmälle en ehtinytkään, kun kuului rysäys ja yhteys katkesi. Ammus oli tullut Metsäpirtin keskuksen talon kulmalle ja puhelinpäivystyksessä olleet lotat säikähtäneet ja jättäneet keskuksen. Kun keskus ei enää vastannut, lähdin kävelemään sinne. Sehän oli koulun naapuritalo ja totesin tilanteen. Olin kuitenkin poikasena kotikylällä perehtynyt naapuritalossa sijainneessa keskuksessa sen käyttämiseen ja niin aloin pistellä töpseleitä reikiin ja kokeilla, millä numerolla minnekin pääsee. Sainkin yhteyden sekä Rautuun että taaksepäin, rykmenttiin. Rykmentinkomentaja oli kuitenkin ehtinyt lähteä tulemaan Metsäpirttiin. Huomasin keskustalon isännän kävelevän talon pihaan ja menin hänen luokseen ja käskin häntä hoitamaan keskusta. Hän yritti kieltäytyä tehtävästä. Sanoi vain, että kaikki tekevät jo lähtöä ja hänenkin on lähdettävä viemään perhettään ennenkuin pommittavat Taipaleen lautan hajalle. Otin isäntää käsipuolesta kiinni, viittasin tiellä olevista esikunnan miehistä yhden luokseni ja talutin isännän tupaan, panin hänet istumaan jakkaralle keskuspöydän ääreen ja käskin hoitamaan sitä niin kauan kunnes minä annan luvan poistumiseen. Sotilaalle sanoin, että vartioikaa tätä isäntää, ettei hän lähde tästä ja lähdin takaisin koululle. Vähän jälkeen puoli kahdeksan saapui lohkon komentaja, ev. Sihvonen koululle. Hän oli vieläkin järkyttyneempi syntyneestä tilanteesta kuin me toiset. Meillä toisilla kyllä järkikin myönsi tämän olevan totta, mutta hänellä tuntui sekin kieltäytyvän uskomasta, että näin on asianlaita. Hän väitti aivan tosissaan, että ei tämä mitään sotaa vielä ole, venäläiset vain peloittelevat meitä. Talutin hänet siihen huoneen ikkunaan ja näytin siitä näkyvää peltoaukeamaa. Se oli ammuttu aivan mustalle mullalle, ja sanoin hänelle, että jos tämä vielä leikkiä, niin se on sellaista hevosen leikkiä, jota minä en enää ymmärrä. En tiedä, tuliko eversti vielä näkemästäänkään vakuuttuneeksi. Keskustelimme kuitenkin syntyneestä tilanteesta ja tehtävistä ja hän lähti takaisin komentopaikalleen. Puhelinyhteydet komppanioihin pysyivät poikki ja yhteydet jäivät lähettien varaan. Lähetit ovat kuitenkin verraten hitaita ja tiedot olivat jo tullessaan vanhettuneita, siitäkin huolimatta, että lähetit yrittivät parhaansa. Viisjoella oli siltakin räjäytetty kohta tilanteen alettua ja lähettiyhteys sinne oli vain Ressoinkangasta pitkin Koselan kylän kautta. Lähetin matka venyi syystä entisestä neljästä kilometristä kahdeksaan kilometriin. Hatakanmäelle pidettiin yhteyttä käytössäni olevalla henkilöautolla ja se toimi verraten nopeasti. Vähän ennen puoli kymmentä sai keskustalo uuden osuman ja nyt tuhoutuivat keskuslaitteet lopullisesti. Esikunnan toiminta kansakoululla oli nyt vailla puhelinyhteyttä ja niin päätin siirtää komentopaikan Koselaan, Viskarin tienhaaraan, jonne sen sijoittaminen taistelutilanteen syntyessä oli päätetty jo rauhan aikana. Keitimme koululla vielä lähtökahvit ja niin käskin toiset lähtemään ja sytytin koulun palamaan ja lähdin toisten perässä. Täältä uudesta komentopaikasta oli sentään puhelinyhteys taakse, lohkon komentopaikalle ja Viisjoki-suunnan läheteilläkin muutamaa kilometriä lyhyempi matka. Täältä oli myöskin puhelinyhteys taaksepäin, rykmenttiin. Komppanioihin sitä ei saatu enää koko päivänä. Umpilinjan oli jo aamuvarhaisella miehittänyt yksi komppania JR 28:sta. Päivän kuluessa siihen tuotiin saman rykmentin kolmas pataljoona. Tämän Umpilampilinjan varustelutyöt olivat edistyneet syksyn mittaan niin pitkälle, että se oli melkeinpä parhaiten varustettu puolustuslinja koko Taipaleen lohkolla. Tosin siitä puuttuivat miehistökorsut ja hyvin paljon muutakin, mutta niin puuttui muualtakin. Panssarivaunuestekaivanto siinä oli Viisjoesta Laatokkaan. Se oli kauttaaltaan tuettu puuverhoilulla. Samoin ulottui suomalainen jalkaväkieste yli koko linjan, osittain jopa kahdenkertaisena. Siinä olivat myöskin katetut konekivääripesäkkeet kahdelletoista konekiväärille, samoin katetut, sirpaleen kestävät asemat pst-aseille. Metsäpirtin Osastolle viimeiseksi annettu käsky edellytti osaston vedettäväksi tämän linjan taakse sen taistelureserviksi sitten, kun sen olisi pakko vetäytyä viivytysasemistaan. Tietoja edestä tuli päivän mittaan, mutta niukanlaisesti. Ne tiesivät kertoa, että vihollinen oli ylittänyt valtakunnan rajan kaikkien rajalta johtavien teiden suunnassa ja pyrki kohti Ressoin kapeikkoa. Kerran onnistuin saamaan niinkin tuoreen tiedon, että sen perusteella olisi pystynyt käyttämään jo tykistöäkin. Saaroisten Osuuskaupan luokse oli kokoontunut suurehko määrä vihollisen hyökkäysvaunuja niin suppealle alalle, että tykistöllä olisi ollut niihin jo vaikutusta. Pyysinkin raskaan patterin tulenjohtajalta tulta sinne, mutta hän ilmoitti, etteivät he pysty sinne ampumaan, sillä ballistiset ammukset, joilla he sinne ylettyisivät, eivät vielä ole tulleet pattereihin, mutta niiden pitäisi tulla aivan lähipäivinä. Käskin heitä keräämään tapsinsa ja laitteensa ja vetäytymään pois Hatakanmäestä, jossa heidän tulenjohtueensa oli. Mitä tekemistä heillä siellä oli, jolleivät kerran pysty ampumaan. Sen jälkeen pyysin tulta Kaarnaojan patterilta. Sieltä sitä luvattiin, mutta ei annettu. Kun sodan päätyttyä tapasin niitä henkilöitä, joiden käskyvallassa tämän patterin tuli oli ja ihmettelin, miksi tulitukea ei saatu, sain kuulla kummallisen selityksen. Tulenjohtueella oli puhelinyhteys Hatakanmäeltä patteriin ja sen kuuluvaisuus oli niin heikko, että kun koordinaateilla ammuttiin, he saivat kyllä y:n arvon, mutta x:n arvoa eivät saaneet kuulumaan kostaan. No, selityshän se oli sekin. Siinä Metsäpirtin koululla jo kohta aamutuimaan sattui eräs tapaus, joka antoi minulle erittäin paljon uskoa siihen, että Metsäpirtin Osasto ehkä sittenkin pystyy selviytymään siitä tehtävästä, joka sille oli annettu, mutta jonka onnistumiseen tuskin kukaan uskoi, siitäkään huolimatta, ettei sitä tainnut kukaan ääneen lausua. Ei se ollut mikään suurieleinen tapahtuma. Eräs metsäpirttiläinen mies käveli maantietä Koselasta päin Hatakanmäelle johtavaa tietä. Satuin olemaan siinä tienvarressa koulun portilla ja pysäytyin miehen. Hänellä oli käsi sidottu ja hän "kantoi sitä viilokkeesta kaulassaan". Kysyin, mikä käteen on sattunut ja sain kuulla, että sirpale oli tehnyt siihen haavan ja hän oli käynyt Jsp:lla, Apteekilla sen sidottamassa ja oli nyt menossa takaisin asemapaikalleen Hatakanmäelle. Rohkenin hieman epäillä, mahtaakohan hänestä enää olla minkään tekijäksi yhdellä kädellään. Sain kuulla vastauksen: "Mie uonkii vilkkumies ja kyl mie viel täl toisel kääjel pystyn vilkuttamaa iha hyväst", ja mies lähti kävelemään tykistötulen myllertämää maantietä Hatakanmäelle. Tämä sinänsä vähäpätöinen kohtaus antoi minulle tavattoman paljon uskoa tehtävän onnistumiseen. Jos miehillä tosiaan on niin paljon taistelutahtoa ja velvollisuuden tuntoa, että he vielä haavoittuneinakin hakeutuvat takaisin asemapaikoilleen, niin kyllä tästä selvitään hyvinkin. Päivä sydännä vaikutti tilanne suorastaan hirvittivältä. Viestit edestäpäin kertoivat vihollisen hyökkäilevän Viisjokilinjaa vastaan panssarivaunujen tukemana ja muutaman kilometrin päässä takanapäin, Taipaleen lautalla oli ruuhkautunut monia satoja hevosajoneuvoja ja tuhansittain siviiliväestöä pyrkimässä joen yli pois sodan jaloista. Mutta ehkä juuri tietoisuus tästä kannusti miehiä etulinjassa pysymään paikoillaan siitäkin huolimatta, että sota uutuudessaan oli hirvittävää. Illan suussa tuli Viisjoelta hälyttävä tieto. Siellä oli etulinjaan tullut sisäänmurto ja kahdeksannen komppanian puolustus oli siirretty kilometrin verran taaempana olevaan toiseen asemaan. Annoin käskyn komppanian päällikölle etuaseman takaisinottamisesta, mutta se käsky ei koskaan tavoittanut häntä. Hän oli tarkastaessaan miehitystä taka-asemassa "eksynyt" etumaastoon. Hän oli kuitenkin ehtinyt juuri sitä ennen ilmoittaa joukoille, ettei edessä enää ole ketään ja jos siellä ketä liikkuu, niin niitä on ammuttava. Kun miehet illan hämärtyessä havaitsivat etumaastossa liikettä, he tietysti täyttivät annetun käskyn ja ampuivat. Niin oli Kahdeksannen Rajakomppanian päällikön, luutnantti Alarannan osalta Suomen Talvisota käyty samoin kuin hänen kahden lähettinsäkin, Koskisen ja Monttiinin. Alaranta ja Koskinen kuolivat haavoihinsa jo sidontapaikalle tuotaessa, Monttiin sensijaan toipui haavoistaan. Tässä vaiheessa tuli myöskin todetuksi, että jo aamulla, kohta ensimmäisistä kranaateista oli Tapparissa kaatunut sodan ensimmäisillä minuuteilla res. stm. Kaino Torikka aivan valtakunnan rajan lähellä, eikä hänen ruumistaankaan voitu enää saada pois, sillä kohta Torikan kaaduttua ajoivat vihollisen hyökkäysvaunut paikalle. Siellä olivat rajalla vartiossa olleet miehet joutuneet suorittamaan kilpajuoksun venäläisten panssarien keralla. Kahdeksannen Rajakomppanian vetäytyminen aiheutti väärinkäsityksen Yhdeksännessä Rajakomppaniassa. Kun sen yhdysmiehet ilmoittivat luutnantti Suurkarille Viisjoella tapahtuvan irroittautumista, antoi hän komppanialleen käskyn irroittautua ja vetäytyä Umpilampilinjalle. Saaruani tiedon tästä, annoin Suurkarille käskyn pysäyttää vetäytymisen ja ottamaan entiset asemat haltuunsa. Hänen lähettinsä eivät kuitenkaan löytäneet vetäytyviä joukkueita ja niin tyhjeni Yhdeksännen Rajakomppaian kaista melkein kokonaan. Pari sen joukkueista ei ollut kuitenkaan saanut irroittautumiskäskyä ja ne olivat asemissaan iltamyöhään, mm. lääkintämiehet seuraavan päivän iltaan. Illan pimetessä katsoi kahdeksannen komppanian väliaikaisesti komppanianpäällikön tehtävät ottamaan joutunut res. vänr. Hatakka tilanteen olevan sellaisen, ettei hän yön pimetessä pystyisi sitä hallitsemaan ja niin hän antoi luvan irroittautumiseen. Sielläkään eivät kaikki joukkueet saaneet irroittautumiskäskyä ja Laatokan rannassa oleva joukkue pysyi asemissaan iltamyöhään, kunnes pitkällä takanaan kuuluvista taistelun äänistä havahduttuaan tilanteen todellisuuteen lähti vetäytymään. Syntynyt tilanne ei miellyttänyt sen enempää minua kuin esimiehiäkään. Ja niin saivat Osaston kolme joukkuetta käskyn edetä takaisin Viisjoelle ja Hatakanmäelle. Samoin lähetettiin partio Palkealaan ottamaan yhteyttä siellä asemissa olleeseen ErP 6:n. Sekä joukkueet että partiot lähtivät matkaan. Partiot pääsivät kohteisiinsa, mutta joukkueiden matka tyrehtyi Metsäpirtin kirkolle. Myöhemmin Koukunniemessä kaatuneelta venäläiseltä rykmentinkomentajalta tavatuista papereista kävi ilmi, että Metsäpirtissä oli jo silloin pataljoonat molempien teiden suunnassa. |
| 01.12.1939 |
Joulukuun ensimmäisen päivän aamupimeän kuluessa
joukkueet palasivat takaisin ja Umpilampilinjan etupuolella asemissa
olleet osat Metsäpirttiläisiä vedettiin Umpilampilinjan
taakse, jossa koko Osasto alistettiin III/JR 28:n komentajalle, kapt.
Lagerlöfille. Kiväärijoukkueet olivat taaempana reservinä ja konekiväärijoukkueista yhdeksännen Rajakomppanian joukkue Umpilampilinjassa ja kahdeksannen Rajakomppanain joukkue Eevalan ja Neusaaren taka-asemissä. Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että myöskin III/JR 28:ssa olivat kahdeksas ja yhdeksäs komppania. Seurailin Koselan Autiomäeltä vihollisen liikehtimistä Viisjoen eteläpuolella Osuuskaupan tienhaarassa ja Harjoitustalon mäellä. Kun heitä alkoi olla siinä jo tykillä ammuttavaksi asti, pyysin samalla mäellä olevasta 2Er. Ptri:n tulenjohtajalta tulta sinne. Kiipesin sinne heidän tulenjohtueensa tähystystorniin puhelintolppaan ja tulenjohtaja pyysi tulta. Sitä tulikin kohtaisillään. Kranaatti ujelti juhlallisesti ylitsemme ja sitten pöllähti, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan. Kohta ujelti uudelleen ja taas pöllähti. Kun näin tuntui jatkuvan, otin heidän puhelimellaan yhteyden patterin päällikköön ja sanoin, että teidän ammuksennehan ovat kaikki suutareita, yksikään kranaatti ei räjähdä. Sieltä kuului selitys, että kyllä nyt seuraava räjähtää. Meiltä unohtuivat äskeisiin varmistussokat kiinni. Tilanne oli kuitenkin mennyt ohi ja kielsin heitä tuhlaamasta ammuksia. Vähän ennen puolta päivää kehitti vihollinen pienehkön, ehkä joukkueen vahvuisen hyökkäyksen Umpilampilinjaa vastaan. Sitä tuki kaksi hyökkäysvaunua. Nyt syntyi kaksintaistelu suomalaisen pst-tykin ja hyökkäysvaunun välillä. Hyökkäysvaunu sai voiton osumalla ensin pst-tykkiin. Hyökkäys tyrehtyi jo sadan metrin päähän, mutta sekin oli liikaa ensitaistluaan käyvälle puolustajalle. Puolustus luhistui tähän ensimmäiseen koitokseen. Sain määräyksen toimia Taipaleenjoen ylikulku-upseerina. Siinä mielessä menin joen rantaan, mutta siellä oli jo ylimeno täydessä käynnissä. Taipaleenjoen ylikulkua varten oli olemassa rauhanaikaisen heilurilautan lisäksi toinenkin lautta tämän alapuolella ja sen alapuolella pioneerien Suvannolta koottujen soutuveneiden päälle rakentama jalankulkusilta. Lautan yläpuolella, Kemppilänkosken luona oli kolme vaijeriohjauksessa toimivaa moottorivenettä ylikuljetusta varten. Iltaan mennessä tyhjeni Metsäpirtin poikien syksynmittaan suurella työllä rakentama Umpilampilinja. Neusaaren sillanpääasema jäi vielä kuitenkin joen eteläpuolella, jossa se pysyikin joulukuun kuudenteen päivään saakka. Sinne jäivät myöskin MO:n Kahdeksannen Rajakomppanian konekiväärit, eivätkä ne palanneet Osaston yhteyteen kuin vasta kuukauden puolivälissä. Kun Umpilampilinja oli tyhjentynyt, lakkasi myöskin alistussuhde III/JR 28:lle ja Osasto koottiin Virstakiven maastossa, josta se vähin erin siirtyi illan ja seuraavan päivän aikana Vilakkalaan lepäämään. |