Matka isäni Arvi Ahtiaisen (s. 26.04.1915) kotiseudulle Metsäpirtin Saaroisten kylään Laatokan rannalle oli suunnitteilla jo vajaat 10 vuotta sitten. Tarkoituksenani oli lähteä isäni kanssa sinne. Hän olisi voinut opastaa minua Kannaksella, omilla kotitanhuvillaan. Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja siltä taholta esitettiin tuolloin matkustusrajoituksia. Sillä erää matka jäi tekemättä. Asia tuli uudelleen esille kevättalvella 1996, jolloin kotiseudultani Uudestakaupungista suunniteltiin taas matkaa Metsäpirttiin. Isäni oli kuitenkin jo niin iäkäs ja huonokuntoinen, ettei häntä voitu ottaa enää mukaan. Hän oli kuitenkin ´hengessä mukana` ja matka toteutui kesällä 1996.
Seuraavan matkakertomuksen kirjoitin muutaman päivän kuluttua matkalta palattuamme:
"Lähtö tapahtui 28.6. kello 1.20 Uudenkaupungin linja-autoasemalta. Menimme vaimoni Leenan kanssa sinne nukuttuamme ´matkakuumeen` vaivaamina vain toista tuntia. Metsäpirtissä syntynyt ja varhaislapsuutensa viettänyt pikkuserkkuni Kauko Kiiski jo odottelikin siellä kyytiä. Sää oli poutainen, puolipilvinen ja tuuli luoteessa. Oli lämmin kesäyö. Auto tuli Laitilan suunnasta ja jatkoi Uudestakaupungista Lokalahden kautta Vehmaalle, joista molemmista otettiin lisämatkustajia. Seuraavat pysähdykset olivat Mietoisissa, Raisiossa klo 2.15., Turussa 2.25, Forssassa klo 3.45, vähän ennen Hämeenlinnaa, Hämeenlinnassa klo 4.30, Lahdessa klo 5.30, Villähteellä, Kouvolassa, ruokailupaikalla ravintola Leikarissa noin klo 8 Kotkan jälkeen ja vähän ennen Vaalimaata, josta tulivat viimeiset matkustajat. Ajettiin kahdella bussilla, joista toinen kulki edellämme, poiketen rantatietä pitkin.
Automme kuljettaja oli Ossi Pääkkönen, joka oli kokenut Venäjän kävijä, kuten myöhemmin rajalla ilmeni. Rekka-autojono ennen tullia oli noin kahdeksan kilometrin pituinen. Tämä jono ohitettiin, passit esitettiin autoon tulleelle suomalaiselle tullimiehelle ja ihmeellisesti puikkelehtien ja välillä odotellen auto lopulta pysähtyi Venäjän tullin eteen. Poistuimme passit ja tulliselvitys mukana sisälle tarkastukseen. Matkatavaroita ei tarvinnut ottaa mukaan. Tullimiehet tarkistivat auton ja menimme lopulta takaisin omille paikoillemme. Nmt-puhelimemme sai olla auton tavaratilassa. Rahaa ei tarvinnut vielä rajalla vaihtaa, vaihtopaikan ollessa kiinni.
Matka jatkui Venäjän puolella päällystettyä ja huonompaa tietä pitkin kuin Suomessa. Alkuun tietä reunustivat pajupensaat. Näkyi pari suurempaa avointa suoaluettakin. Pellot olivat suomalaisten jälkeen jääneet hoitamatta ja ne olivat ruohottuneet tai metsittyneet, soistuneetkin. Talot olivat yleensä ränsistyneen näköisiä. Rakennukset olivat kaikki vähän omaa tyyliään. Alkuun kuljimme entisen Säkkijärven pitäjän alueella ja sitten saavuimme Viipuriin noin kello 10.30 Suomen aikaa ja 11.30 paikallista aikaa.
Etsittiin rahanvaihtopaikka läheltä Viipurin linja-autoasemaa, jossa oli myös kauppa. Vaihdoimme 600 mk rupliksi, joita saimme vastaavasti 670 000 ruplaa. Matkakassamme oli 3500 mk. Kaupassa olivat jo ensimmäiset epämääräiset miehet, jotka tuntuivat tarkkaan seuraavan turistien rahankäyttöä. Autojen ulkopuolella liikkui huonosti pukeutuneita vanhoja miehiä, jotka kerjäsivät rahaa. Menimme Viipurin torille. Monenmoisia kaupustelijoita oli. Kristallia ja pellavaliinoja myytiin paljon. Myyjät osasivat suomea. Hinnat ilmoitettiin suomeksi, vaikka olikin luvatonta maksaa niitä ulkomaan valuutalla. Yksi osallistujista maksoi markoilla ja joutui heti miliisin kuulusteluun, johonkin toimistoon 7. kerrokseen, viipyen joitakin tunteja. Hänen autonsa muut matkustajatkin joutuivat odottelemaan. Sakkoja tuli, joutui maksamaan kaikki ruplansa. Näpistelijöistä ja varkaista varoitettiin. Yksi kamera varastettiin linja-autosta.
Matka jatkui ja olimme Sakkolan Kiviniemessä eli Losevossa ehkä klo 14.30. Taukojakin pidettiin ja yhden tauon aikana paikalle tuli viinakaupustelija sopivasti. Ostokset tehtiin ja kuljettaja sai pullon palkkiokseen. Sovittu juttu. Ukkoskuurojakin oli. Autot olivat huononnäköisiä, tiet päällystettyjä.
Losevoon eli entiseen Sakkolan Kiviniemeen saavuttiin iltapäivän auringon paistaessa. Edessä näkyivät pitkän sillan rautapalkit ja vähän ylempänä kylä, jonka raitilla oli varmastikin satoja ihmisiä, iältään lähinnä 30 -40 vuotiaita. Kiviniemen koskessa oli koskenlaskukilpailut. Mukana oli myös nuoria suomalaisia laskijoita. Oli viikonloppu ja myös Pietarin seudun asukkaat varmaan viettivät kesäänsä kosken partaalla ja lämpimillä Vuoksen hiekkarannoilla. Uiminen ja kalastaminenkin oli mahdollista.
Sillan ylitettyään bussimme nousivat kylän mäelle ja kaarsivat edelleen vasemmalle ylemmälle niemekkeelle, josta löytyivät porttien takaa hotellimme Losevskajan rakennukset. Ne olivat kaksikerroksisia ja muurattu kalkkihiekkatiilestä. Rakennukset olivat suomalaisten vuonna 1985 rakentamia. Rappeutumisen merkkejä näkyi kuitenkin jo. Räystäät ja muut puurakenteet olivat maalin tarpeessa, puutarhaistutukset olivat suomalaisten jäljiltä hoitamatta ja ruoho leikkaamatta. Vieraat olivat pääasiassa suomalaisia. Hotellialue rajoittui Vuoksen rantaan. Oma tenniskenttäkin hotellilla oli, samoin ulkoilmagrilli. Paikka oli muutoin kaunis ja sää todella helteinen ensimmäisenä päivänä.
Hotellihuoneemme oli epäsiistin tuntuinen. Lämmintä vettä tuli vain rajoitettuina aikoina aamusta kello seitsemästä lähtien. Lattiat olivat likaisia ja niillä voi kulkea vain kengät jalassa. Matkatavarat purettuamme lähdimme retkelle tutustumaan ympäristöön. Rannat olivat kivikkoiset. Vastarannalla oli laaja hietikko täynnä auringonottajia. Niemen takaa kuului kosken kohinaa, mitä kohti myös Vuoksen vesi virtasi kiihtyvällä nopeudella. Niemen takaa löytyi koski, jossa oli useita kanootteja menossa numeroituja ratoja pitkin. Ne alittivat ensin maantiesillan ja sitten 4-500 metrin päässä vielä rautatiesillan, jonka alla koski myös päättyi ja Vuoksi muuttui Suvannoksi. Kasvillisuus oli rehevää, lehtomaista rannan lähellä kosken partaalla. Se oli myös merkkinä vanhasta asutuksesta. Sakkolan ensimmäinen kirkkokin oli joskus 1600-luvulla sijainnut Kiviniemessä.
Aterioimme rannalla ja jatkoimme retkeä. Ylhäältä mäeltä löytyi kaksi kauppaa, joista toinen oli lähinnä alkoholi-ja makeiskauppa ja toinen sekatavarakauppa. Ihmisiä oli tungokseen asti ja heistä vain vähäinen osa oli paikkakuntalaisia. Pari tyttöä myi kuivattuja ja savustettuja pieniä lahnoja ja muikkuja kaupan vierellä. Yksi tyttö kantoi oksanhangassa pikkusiikoja. Kosken partaalla ja Vuoksen ehkä 1,5 kilometriä leveällä selällä olevissa veneissä oli onkijoitakin. Rannat olivat täynnä vihreitä lasikuituisia tai alumiinisia pieniä veneitä. Rannalta löytyi myös muutama huvila, joista ainoastaan yksi sininen hirsimökki oli hyväkuntoinen. Sen asukkaat harjoittelijat judoa puiden varjossa. Muutama vanhempi mies mittaili rannalla puhuen keskenään vilkkaasti ja hakaten välillä veneiden kiinnityspaaluja rantahiekkaan. Näytti olevan hidasta ja tarkkaan harkittavaa puuhaa. Rannalla oli myös vaja, josta sai vuokrata veneitä ja ilmeisesti kalastusministeriön antamia kalastuslupiakin.
Pari perhettä pakkasi retkivarusteita pieniin veneisiin. He aikoivat viikonloppuretkelle lähirannoille. Rannat olivat täynnä erilaista rautaromua, vanhoja ponttooneja, vaijereja ja veneiden jäännöksiä sekä lasinsiruja. Vedestä nousi vesijohtoputkia. Talousvesi pumpattiin Vuoksesta, johon myös jätevesiä laskettiin. Välillä kuului junan vihellyksiä samalla tavoin, kuin joskus 1950-60 -lukujen vaihteessa Uudessakaupungissa höyryveturien kulkiessa.
Illalla oli ruokailun aika. Se tapahtui hotellin hämärässä ja suuressa ravintolasalissa. Tarjolla oli ohrarieskan makuisia tuoreita sämpylöitä ja kivennäisvettä valmiina muiden kattausten kanssa. Vähän ajan kuluttua tarjoiltiin vihanneksia eli lohkoina tuoretta kurkkua, tomaatteja ja ruohosipulia. Sitten tuotiin yrttimaustettuja lihalohkoja ruohosipulin kera. Lopuksi tarjoiltiin teetä. Leipää, olutta, lihaa ja teetä uskalsimme syödä, emme tuoreita vihanneksia ja avatuissa pulloissa ollutta kivennäisvettä, joka tuoksui mädille kananmunille. Vesi sisälsi siis jostain syystä rikkihiiltä. Keittiöhenkilökunta näytti touhuavan kovasti ja tarjoilijoillakin oli kiirettä.
Losevskaja -hotellin ruuan taso oli kuulemma heikentynyt huomattavasti kahden vuoden aikana. Tämä johtui kuulemma mafiatouhuista. Kokeneemmat Metsäpirtin kävijät kertoivat, että Losevon nokkamiehenä on muuan Sasha, joka alkuvuosina toimi suomalaisten kotiseutumatkailijoiden autonkuljettajana. Vähitellen Sashan ympärille kerääntyi vuosien mittaan "apukuljettajia". Hänen toimintansa laajeni myös hotellin piiriin ja joidenkin ristiriitojen, ilmeisesti proviisiomaksujen takia hotelli ei ollut hänen suosiossaan, jolloin ruuantoimitukset sinne kärsivät. Sasha asuu Losevo-Kiviniemessä. Jotkut matkaseuruelaisista tiesivät hänen talonsakin, olivatpa jotkut yöpyneetkin siellä. Suomalaisilla taisi olla yhteisiä ´bisneksiä` hänen kanssaan. Alkuun Sasha oli ollut myös mustanpörssin viinakauppias. Yleneminen oli siis tapahtunut aika nopeasti. Losevon kylän virallisesta organisaatiosta kukaan ei erityisemmin tuntunut tietävän. Se ei kai kiinnostanutkaan.
Eräs Sashan apukuljettajista tänä kesänä oli Pietarissa lakia opiskeleva, suomea puhuva Dimitri. Hän oli Sashalla "renkinä", maksaen jokaisesta saamastaan kyydistä puolet isännälleen. Saaroisten rannalta eräs matkaseurueemme jäsen oli hänet tavoittanut ja yrittänyt saada kyytiä. Dimitri sanoi luvanneensa Sashalle hoitavansa toisen kyydin paluukuljetuksen, eikä voinut ottaa muita kyytiin. Kysyttäessä, kannattiko maksaa puolet palkasta isännälle, Dimitri sanoi: "Maksattehan tekin veroja valtiolle". Iltaisin Dimitri sai sitten soittaa haitarillaan turisteille, jotka saattoivat välistä antaa rahaa soittopalkaksi.
Sitten oli aika siirtyä huoneeseen levolle seuraavan päivän Metsäpirtin retkeä varten. Linja-autot oli ajettu vieriviereen hotellin pihalle ja niitä varten oli palkattu vartija, joka lämmitteli yönsä nuotion loisteessa. Ilman vartiointia autoista olisi hotellissakin viety kaikki irtoava renkaita myöten.
Matkaseurue ei karjalaisen tavan mukaan malttanut yötään kokonaisuudessaan levätä, vaan jotkut jatkoivat yhdessäoloa vilkkailla keskusteluilla, vodkan nauttimisella ja yhteislauluilla pohjalaisen Antti -hanuristin säestyksellä. Seuraavana aamuna kaikki illalla iloa irroitelleet eivät kuitenkaan jaksaneet lähteä retkelle.
Suomesta tulleissa kolmessa linja-autossa oli Metsäpirtin matkalaisia ympäri Suomea, Pohjanmaalta, Varsinais-Suomesta, Hämeestä, Uudenmaan läänistä, Kymen läänistä ja rajavartija Torikka Lapin Inaristakin. Yhdistävänä tekijänä oli metsäpirttiläinen alkuperä tai esivanhemmat. Mukana oli Uudestakaupungista 2 pariskuntaa, joilla ei ollut siteitä Karjalaan; Margit Paju ja Keijo Hansberg sekä Kerttu ja Veikko Jokela Kalannista. Turusta tuli pohjalaissyntyinen Lauri Kamila vaimonsa kanssa katsomaan Metsäpirtin maisemia ja Taipaleen taistelutantereita. Kamila oli yli 80-vuotias, selkeäjärkinen Talvisodan veteraani, joka oli myös laulutaitoinen ja kohtelias mies.
Herätyskellomme soi 29.6. kello 6.45. Seurasivat aamutoimet ja aamiainen. Metsäpirttiin oli tarkoitus joutua sankaripatsaan vihkiäistilaisuuteen kello 10:ksi. Bussimatka tapahtui kauniissa poutaisessa säässä. Oli jännittävää nähdä, minkälainen olisi paljon puhuttu Metsäpirtti. Matkan varrella näkyi tasaisia hiekkaisia mäntykankaita. Männiköt olivat tiheitä, puut melko ylös saakka oksattomia ja parhaimmillaan 8-10 -tuumaisia tyvestään. Paikoitellen kuiville kumpareille oli aurattu matalia ojia, joiden merkitystä en ymmärrä. Kosteilla alueilla ojia ei juuri näkynyt. Pellot olivat muuttuneet niityiksi. Joiltakin pelloilta korjattiin säilörehua. Viljaviljelyksiä ei näkynyt. Yhdessä paikassa oli suuri perunapelto ja toisessa porkkanaviljelmä. Ilmeisesti sotaa edeltävältä ajalta teiden varsille oli jäänyt Terijoen salava -ja Siperian hernepensas -rivejä. Jalavia ja vaahteroita löytyi myös teiden varsilta. Kuljettajamme Ossi näytti täälläkin tuntevan tiet.
Saavuimme ehkä vajaan tunnin ajon jälkeen entiseen Rautuun eli Shosnovoon. Keskellä kylää oli vielä pystyssä harvinainen Leninin rintapatsas. Kylän keskellä oli myös autokorjaamo, valokuvausliike ja kauppoja muutoinkin. Kirkon perustuksille oli kuulemma rakennettu kulttuuritalo. Raudussa oli korkeita kumpareita ja syviä laaksoja. Asema oli tällaisten ympäröimä. Siellä käytiin taisteluja v. 1918.
Tunnelma alkoi tiivistyä, kun lähestyttiin päämäärää eli entisen Metsäpirtin kirkonkylää. Mukana oli myös Porvoon kansalaisopiston edustajana rouva, joka kertoi menevänsä Metsäpirtin Vaskelaan tarkistamaan, onko Larin Parasken mökille vievä tie saanut tienviitan. Porvoolaiset olivat kuulemma neuvotelleet Venäjän viranomaisten kanssa viitan saamisesta. Matkan edistyessä rouva havaitsi kyseisen risteyksen, jossa ei ollut toivottua viittaa. Pettymys oli melkoinen. Aiemmin Parasken mökin seinään oli kiinnitetty muistokilpi porvoolaisten toimesta edellisenä vuonna. Larin Paraske oleskeli pitkiä aikoja Porvoossa pastori Neoviuksen luona, joka tallensi hänen laulamiaan runoja. Vaskelassa avautui linja-auton ikkunasta vasemmalla näkymä avoimelle kummulle, jolla oli venäläisten taloja ja takana näkyi valtava aukea, jonka jotkut sanoivat olevan Lietteen tasangon. Vanhempi raisiolainen täti Liisa Koskinen, os. Suikkanen tiesi kummulla asuneiden suomalaisten nimiäkin sotaa edeltäneeltä ajalta.
Eräästä kohtaa näkyi kilometrien päässä kappale Taipaleenjoen kaartuvaa mutkaakin. Tasanko hohti kirkkaassa auringonpaisteessa. Jatko oli metsäisempää, pienten niittyaukeiden tilkuttamaa.
Metsäpirtin keskusta saavutettiin melko pian. Siellä on nykyisin 3-4 -kerroksisia harmaita kerrostaloja ja nuhjuisia puutaloja. Keskustan jälkeen jatkoimme ohi entisen kirkon seudun, jossa on nykyisten metsäpirttiläisten eli Zaporedskojen asukkaiden hautausmaa. Haudat on ympäröity rauta-aidalla. Käännyimme kohti suurempaa entistä hautausmaata, jonka reunalla näkyi tien vasemmalla puolella v. 1993 Metsäpirtti -yhdistysten pystyttämä vainajien punagraniittinen muistopatsas. Sen vierellä oli edellisenä syksynä pystytetty harmaata graniittia oleva sankarivainajien muistopatsas.
Metsäpirtin vanhalla hautausmaalla oli 29.05.1993 pidetty juhlatilaisuus, jossa vainajien muistopatsas paljastettiin. Kiven teksti kuuluu: " Metsäpirttiin jääneiden vainajien muistoa kunnioittaen, Metsäpirtti -yhdistykset". Sama teksti lukee alla vielä venäjäksi. Patsas on paikallisen kivenveistämön tuotetta. Paljastustilaisuudessa vuonna 1993 oli ollut paikalla 3 linja-autollista metsäpirttiläisiä ja näiden jälkeläisiä Pohjanmaalta, Uudestakaupungista ja Mynämäeltä. Patsaan ympärille oli asetettu betonilaatoitus. Tuossa tilaisuudessa oli ollut mukana myös nykyisiä Zaporedskojen asukkaita. Kyläneuvoston puheenjohtaja Galina Gerasimova oli luvannut puheessaan, että muistopatsaasta ja sen ympäristöstä pidetään huolta. Sen jälkeen oli pidetty juhlatilaisuus kulttuuritalolla yhdessä venäläisten kanssa. Ohjelma oli koostunut lähinnä musiikkiesityksistä. Nykyiset alueen asukkaat esittivät ´Metsäpirtti -laulun` suomeksi.
Jatkoimme ohi hautausmaan, koska oli vielä aikaa, ennenkuin juhlatilaisuus ja seppeltenlasku paikalla alkoi. Joku halusi käydä Hatakanmäellä tai Hatakkalassa ja sinne sitten lähdettiin. Muutaman kilometrin päässä käännyttiin kumpareella olevan kylän kohdalla, joka oli ilmeisesti ollut Hatakkala. Muistelemista riitti ja joku oli aina näkevinään jonkin tutun talon rauniot tai paikan.
Hautausmaan kohdalle palattuamme oli paikalle pysähtynyt myös toinen linja-autoistamme ja matkustajat purkautuivat ulos liikkuen vähitellen kohti raskaalla rautaketjulla eristettyä muistomerkkialuetta. Suomesta oli tuotu laskettaviksi kaksi suurta sinivalkoisista kukista tehtyä kukkalaitetta. Jotkut olivat pukeutuneet pyhäpukuihinsa, joillakin oli päällään kansallispuku. Aurinkoa lämmitti välillä, mutta hyttyset vaivasivat meitä silti runsain määrin. Tilaisuus aloitettiin professori Aulis Ukkosen tervehdyssanoin ja paikan esittelyllä. Hän kertoi, että sankaripatsas oli edellisenä syksynä pystytetty ja sen teksti oli laadittu neutraalisti suomen -ja venäjänkieliseksi niin, että siinä ei suljettu pois kummankaan maan sankarivainajia.
Edellisenä päivänä oli pystytetty pohjalaisten tuomat mustat paksut puupylväät ja mynämäkeläisten tuoma suurilenkkinen raskas rautaketju oli hakattu pylväiden päihin kiinni. Tehtävää oli ollut suorittamassa myös kaksi nykyistä metsäpirttiläistä, joista toinen oli alueen eläinlääkäri. Nämä olivat myös mukana juhlatilaisuudessa. Vanha hautausmaa-alue oli 2,5 hehtaarin suuruinen. Metsäpirttiyhdistysten ja Venäjän valtion luonnonvaroista vastaavien viranomaisten käymien neuvottelujen tuloksena yhdistykset olivat vuokranneet tuon alueen 25 vuoden ajaksi sinne perustettavaa muistopuistikkoa varten. Venäläiset olivat luvanneet rauhoittaa alueen muulta toiminnalta. On tarkoitus suorittaa myös alueen raivausta. Tuohon kalmistoon oli haudattu myös isäni isovanhemmat, lukuunottamatta hänen isoäitiään Maria Suikkasta.
Tervehdyksen jälkeen laulettiin, lausuttiin runoja ja veisattiin kevätvirsi. Juhlapuheen piti pikkuserkkuni, opettaja Niilo Kiiski. Hän pohdiskeli metsäpirttiläisten Talvisodassa kokemia kohtaloita.
Viimeisen puheen piti veteraani Lauri Kamila, syntyperäinen pohjalainen, joka kertoi Talvisodan alusta. `Ryssä´-nimitykset pujahtivat vaivihkaa hänen puheeseensa ja näitä hän hämillään pyyteli anteeksi katsoen samalla paikalla olleiden venäläisten suuntaan. Nimitykset eivät tuntuneet nykyvenäläisiä häiritsevän, jos he sitten niitä edes ymmärsivät. Ehkä tuo herätti vähän huvittuneisuuttakin. Se antoi minulle taas ajattelemisen aihetta. Tiedostavatko venäläiset oman historiallisen taustansa samalla tavoin, kuin me suomalaiset ? Minusta vaikutti siltä, että paikallinen väestö ei taustoistaan välittänyt. Suomalaisia turisteja ei koettu mitenkään uhkana. Useimmille venäläisille oli kai pääasia, että rahaa tuli.
Kamila kertoi, että Pohjanmaan miehet olivat sodan alussa joutuneet tulemaan aiemmin vieraille alueille eli Metsäpirtin Taipaleeseen komentajansa, eversti Laurilan johdolla puolustamaan maata. He eivät silloin tienneet mitään niistä alueista, mitä Kamilakin puheensa aikana kädellään osoitti. He olivat kuitenkin kiinnittäneet huomion suureen peltomäärään. Silloin niin kotoisen tuntuiset peltolakeudet olivat hyvin hoidetut, toista mitä ne olivat Kamilan silmissä nyt. Hän kehotti nuoriakin ihmisiä muistamaan oman kotiseutunsa.
Muistotilaisuuden jälkeen linja-autot suunnistivat eri suuntiin Metsäpirtissä. Yksi autoista lähti kohti entisen rajan läheisyydessä 6 km päässä ollutta isäni Arvin kotipaikkaa, Saaroisten kylää. Autossa oli mukana monia Saaroisissa syntyneitä, jotka tunnistivat maisemia. Ensin käytiin keskustassa ostoksilla. Menin etsimään pienestä sekatavarakaupasta perunalastuja. Kauppa oli pieni ja vähän sekava maalaiskauppa. Nuori tyttö ei osannut venäjän lisäksi mitään minun osaamiani kieliä. En löytänyt tarvitsemaani. Hannes Ahtiainen kaipasi vodkaa ja naapurikaupasta hän sitä löysikin. Matka jatkui ja oli käännyttävä kaakkoon johtavalle tielle, joka oli vielä päällystetty. Metsä ja peltoaukeat vuorottelivat. Alkuperäisiä taloja ei ilmeisesti juuri näkynyt tien varrella. Talon aitojen ympäröimillä pihoilla kasvoi hyötykasveja, lähinnä perunaa. Mansikkaakin jossain näkyi ja myös omena -ja kirsikkapuita. Koristekasveja ei harrastettu. Maat olivat tasaiset.
Tultiin metsäkankaalle, jonka halki tie jatkui suorana. Metsä oli hyväkasvuista männikköä, jota olisi jo voinut vähän harventaakin. Se oli kasvanut ilmeisesti sodan jälkeen tuohon mittaansa. Kankaan puolivälissä oikealla oli venäläisten sankarivainajien muisto-obeliski punaisine tähtineen. Sitten tulimme Viisjoen eli Pjatiretsen taajamaan. Taloja oli muutamia kymmeniä mäntyjen lomassa lähellä toisiaan. Kovin yhteneväistä tyyliä ne eivät olleet. Uuttakin taloa rakennettiin. Yksi uusi perustuskin oli valettu ja sen vierellä oli vielä betonimyllykin. Pihalle tuodusta kivikasasta oli kai otettu perustukseen pantavaksi suuria kiviä. Ihmisiä näkyi harvakseltaan. Pukeutuminen oli harmaan ja ruskean vaatimatonta. Tie jatkui kohti Saaroisia. Välillä menimme yli sillankin tien muuttuessa vähitellen huonommaksi. Mukana ollut eläkkeellä oleva tiehöylänkuljettaja Mauno Eeva olisi kaivannut vanhaa työvälinettään tien kuoppien takia. Vastikään oli myös satanut runsaasti, mikä oli myös muhkuroittanut tietä. Ajo oli hidasta, ehkä 30-40 kilometriä tunnissa. Vasemmalla näkyi pieni kumpare, jolla kasvoi pieniä tummanpunakukkaisia ruusupensaita, huopakeltanoita ja muitakin kuivahkon niityn kasveja. Noilla seuduilla joku sanoi olleen kulleroitakin. Viimeisen pienessä kaarteessa olleen suuren vesilammikon jälkeen tulimme ylävämmälle suoralle tieosalle, jota noin parisataa metriä ajettuamme joku sanoi meidän olevan perillä. Nämä olivat siis niitä paljon puhuttuja maisemia.
Olimme tienristeyksessä, josta haarautui Saaroisten satamaan menevä tie. Linja-auto kääntyi siinä ja matkustajat tulivat ulos. Ilma oli raikas, luonto oli sateen jäljiltä vähän kostea ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli kolmisen tuntia aikaa tutustua Saaroisiin. Risteyksen pohjoiskulmassa oli kaksi venäläisten rakentamaa taloa. Tieltä katsottuna ne olivat vähän alempana, kuten koko Saaroisten kyläkin edessämme. Tie oli tällä kohdalla vanhalla Laatokan rantapenkereellä, joka kulki myös talojen piha-alueiden kautta, muodostaen pohjoisen suuntaan kaartuvan kilometrien pituisen nauhan, joka hohti vihreyttään auringossa. Saaroisten Kiiskilän kylän alue näkyi niittyjen ja pienten lehtipuusaarekkeiden muodostamana monimuotoisena kasvivyöhykkeenä alempana. Risteyksessä olleet molemmat talot vaikuttivat keskeneräisiltä. Toisen pihassa nuori nainen muokkasi maata. Talot olivat aiemmilla Timofejeffin mailla. Aiemmin minulla oli käsitys, että tuo alue oli kokonaisuudessaan jäänyt pensaikkojen valtaan. Maasto oli kuitenkin avointa ja selkeätä liikkua. Koetin imeä itseeni mahdollisimman tarkan muistikuvan noista maisemista. Vuosikymmenten odotus oli tiivistynyt noihin hetkiin.
Lähdimme joukolla liikkeelle. Mukaamme tulivat minun ja vaimoni Leenan lisäksi pikkuserkkuni Kauko Kiiski, joka varsinaisesti opasti joukkoa. Hänen veljensä Viljo ja Niilo kuuluivat ryhmään, samoin kuin Viljon poika Raimo ja Niilon poika Hannu sekä isäni pikkuserkku Mauno Eeva. Kuljimme tietä vähän matkaa takaisin päin kohti Viisjokea ja käännyimme oikealle vanhan tien alkukohdasta laskeutuen hiljalleen alas rantapengertä Riihimäeltä, isäni entiseltä mäenlaskupaikalta. Tuo penger oli 20 metriä korkeammalla kuin Laatokan veden pinta.
Valokuvasin vaarin vanhan mäenlaskupaikan, jossa oli rehevää pensaskasvillisuutta. Tietä ei juuri erottanut. Saappaat tuntuivat asiallisimmilta jalkineilta. Tulimme niitylle eli entiselle pellolle, jonka poikki tien piti kulkea. Tien paikka piti kuitenkin kuvitella. Ohitimme oikealle jäävän pienen karikon ja tulimme suuremmalle laakealle ja avoimelle kumpareelle, jossa oli kaatunut suuri hopeapaju ja sen vierellä ruusupensas. Mauno sanoi "ristisä- Simon" tai "pienen Simon asuneen siinä. Leena oli havainnut suuren monihaaraisen pajun sadan metrin päässä, tunnistaen sen aiemmin valokuvasta näkemäkseen isäni kodin raunioilla kasvavaksi pajuksi.
Kauko Kiiski varmisti asian paikkansapitäväksi. Siinä se sitten oli. Näin yllättävän nopeasti löytyivät isäni kotikonnut. Matkaa oli jalan tehty noin 300 metriä linja-autojen pysähdyspaikalta. Paikka löytyi näin läheltä rantatien risteystä.
Isäni entinen kotipiiri oli laakeaa kumpua, jolla kasvoi niittykasveja. Täällä oli isoäitikin tehnyt askareitaan ja asunut suuren osan elämästään kasvattaen kolmea lastaan. Hyvin vähän oli rakennuksista enää jäljellä. Saunasta tuskin löytyi enää peruskiviäkään. Piha-aluetta rajoittavia teitä ei ollut havaittavissa. Talon sementtiset perustukset näkyivät lähes ehjinä. Jostain kohdista ne olivat vähän rapautuneet. Porraskivi oli paikoillaan pohjoisenpuoleisessa nurkassa. Perustuksen sisällä ja porraskivellä seistessä tuntui, kuin olisi ollut omalla maalla. Tämä oli matkani tärkein ja liikuttavin tapahtuma. Se oli vaikuttavampi, kuin konsanaan käynti Jerusalemissa.
Isäni kodin perus oli luode-pohja -suuntainen, mitoiltaan 7 x 8 metriä. 8-10 metrin päässä siitä itä-kaakkoon oli kellarinkuoppa ja -perustus, jonka itäpäässä kasvoi tuo suuri paju. Navetan paikalla oli isompia kiviä. Selvää perustusta en siitä havainnut, en tosin kerinnyt paremmin etsiäkään.
Kiipesin pajuun valokuvaamaan muutaman metrin korkeuteen. Leena etsi kasveja kotiin vietäviksi. Kellarin takana olleessa kivikasassa kasvoi punakukkainen ruusu ja etäämmällä juhannusruusu, joka ei vielä kukkinut. Ruusun juuret olivat syvällä ja kasvia ei saanut irti. Entisellä saunan paikalla kasvoi käenkukka, joka saatiin mukaan juurineen. Tuntui tärkeältä ottaa jokin elävä muisto paikasta mukaan. Tien ja talon välisessä kulmauksessa kasvoi koristepensasta, johon tulevat punaiset kukat. Sen oli ilmeisesti isoäitini istuttanut 80 vuotta sitten. Isäni ei tuota pensasta enää muistanut. Hän ei ehkä nuoruudessaan ollut juuri kiinnostunut koristekasveista.Tutustuimme piha-alueeseen kahdestaan jonkin aikaa Kiiskien mentyä isoäitinsä eli Peltosen talon paikkeille.
Vähitellen ryhmä alkoi taas kerääntyä yhteen isäni kodin perustuksille ja Viljo Kiiski avasi shampanjapullon kutsuen maljalle, jonne myös menimme. Tyhjä pullo jätettiin pajun juurelle odottamaan seuraavia kävijöitä. Piha-alueen itäpuolelle oli sillä aikaa kerääntynyt läheisen kolhoosin hiehokarjaa, jota oli varmasti yli 50 päätä. Sähköpaimenaita kulki notkelmassa ja myös karjaa paimentava vanhempi mies oli sinne ilmestynyt. Jatkaessamme matkaa kohti Kiiskien pihaa, mies piti aitalankaa ylhäällä, jotta pääsimme paremmin sen alta. Raimo Kiiski venäjänkielentaitoisena puhutteli miestä. Tämä sanoi joutuneensa siirtymään kauempaa Venäjältä eli Smolenskista tänne. Hänen isoisänsä oli kuulemma suomalainen ja isäkin oli osannut puhua suomea. Hän asui jossakin Tommolan tai Tapparin kylän suunnalla. Ottaessani valokuvaa, paimen kieltäytyi alkuun, mutta suostui lopulta. Itse en pahemmin hänen kanssaan puhunut, mainitsin kylläkin vaarin kotipaikkaa osoittaen: " Doma maja papa " ("Isäni koti"), johon mies vastasi venäjäksi myös aluetta osoittaen ja kysyen käsittääkseni: "Tuon suuren puun luonako?" Siihen vastasin: "Da".
Sillä aikaa paikalle tuli myös toinen paimen, joka ratsasti pienikokoisella hevosella. Hän oli vähän hurjemmanluontoinen ja olisi ilmeisesti halunnut ottaa vaimoni mukaan ratsaille poisvietäväksi ! Raimo heitä siinä jututti pienen aikaa. Kauko antoi lopulta molemmille omat kahvipaketit tuliaisiksi. Miesten kasvot loistivat tyytyväisinä. Jalan liikkunut paimen oli ruskeissa, vähän likaisissa työvaatteissa, parransänki oli pitkä. Suussa oli ylhäällä akryylinen osaproteesi ja kultahampaita. Iältään hän oli ehkä 60-vuotias.
Matka jatkui ja menimme tutkimaan Kiiskin veljesten, Matti Kiiskin sekä Anni Kiiskin ja Tuomas-Taavetti Hyytiän talojen perustuksia. Harjulla oli pystyssä vain yksi puu, Matti Kiiskin pihalla alunperin kasvanut hopeapaju. Näillä main Kujaset näkyivät hyvin. Niitä oli käytetty aivan viime aikoina ja tässä kohdassa tie oli vähän muuta ympäristöä korkeammalla. Lehmät olivat kalunneet ruohon tehokkaasti, antaen tilaa kedon kukille. Lehmät jäivät taaemmaksi, samoin vanha Riihenperän petäjä, jonka vierellä kasvoi kaksi 10-metristä kuusta.
Lehmät olivat kalunneet kasvillisuuden melko tarkkaan tällä kumpareella. Aurinko hehkui ja lämmitti kuumaksi kulottuneen maan. Tie eli Kujasten runkotie kulki kumpareen korkeimmalla kohdalla. Taloja vastapäätä oli yhdessä kohdassa rykelmä vanhoja omenapuita. Voi vielä kuvitella vuosikymmenten takaiset lasten pienet kädet, jotka kurkottivat noista puista omenia.
Jos olisimme lähteneet alussa kulkemaan linja-autoilta pitkin kalasatamaan johtavaa tietä, olisimme myös päässeet samaan paikkaan eli Kiiskilän aiemman talorivistön kohdalle. Risteyksessä olevan kahden nykyisen talon jälkeen rantatien vasemmalla sivustalla on saaroislaisten heinittynyt, laaja peltoaukea, jonka poikki olimme kulkeneet. Sen jälkeen, tiehen nähden vasemmalla puolella sähköpylvään kohdalla, noin 150-metriä risteyksestä, alkaa pitkänmallinen, tiestä erkaneva ja ympäristöön nähden vähän korkeammalla kulkeva metsikkö eli entinen Suikkasten haka. Sen tienpuoleisessa päässä, entisellä Suikkasten pihalla näkyy kasattu, noin 3-4 metriä korkea multakumpare 20 metriä tiestä. Paikalla kasvaa 6-8 -metrinen hopeapaju. Alkuperäinen paju oli muinoin lähtenyt kasvuun hopeapajutolpasta, jonka isäni eno Salomon Suikkanen oli nuoruudessaan lyönyt maahan pystyyn hevosen liekaa varten. Vanhan hopeapajun korkeasta kannosta oli siis kasvanut uusi vesa aivan talon paikan lähellä. Tolpan pituinen tuo nykyinen kantokin näytti olevan.
Tuon kapean metsäsaarekkeen, haan, jälkeen tulee seuraava peltoaukea vasemmalla. Sitä jatkuu myös 150-200 metriä, jonka jälkeen taas haruksella varustetun sähköpylvään kohdalta kääntyy entinen Kiiskilän Kujas -tie vasemmalle, kulkien aukeaa, matalaa harjua pitkin ohi Harjuloisten entisten asuinsijojen, joista ensimmäinen oli Tuomas-Taavetti Hyytiä. Kujasia pitkin piti jatkaa noin 300 metriä seuraavalle korkeammalle harjulle, jolle myös Suikkasten hakametsikkö päättyi. Tuota harjua hallitsi tuo isäni kodin kellarin raunioilla kasvava 8-haarainen paju. Se näkyy yksinäisyydessään rantatielle asti taaemmalla kumpareella, jos osaa oikein katsoa.
Jatkoimme matkaa jättäen Saaroisten Kiiskilän talorivistön. Lopuksi menin Tuomas-Taavetti Hyytiän rakennuksen perustuksille ja otin vielä kuvan isäni lapsuudenkodin maisemista. Luonto oli rikasta, niittykappaleiden välillä oli pensassaarekkeita monine kasveineen ja lintuineen. Heinikko ja pusikot eivät olleetkaan vallanneet paikkaa täysin. Jotenkin maisema oli silti myös lohduton. Nuo maisemat olivat kuitenkin jaksaneet odottaa ajattomina nykypäivän kulkijoita, jotka olivat taivaltaneet sinne kuka mistäkin syystä.
Tämä oli Metsäpirttiä, jonka aikoinaan niin vilkkaasta asutuksesta olivat vain rauniot jäljellä. Varmaan monien siellä syntyneiden mielikuvissa noilla perustuksilla näkyivät edelleenkin vanhat talot. Se oli edelleenkin kotiseutua, jonne oli tultu kaikkina niinä kesinä, kuin vain oli ollut mahdollista sinne tulla. Se tulisi olemaan myös tulevien kesien ohjelma monille, jos Luoja suo ! Joku toivoi vesi silmissään, että Kannas luovutetaan takaisin Suomelle. Tätä tuki venäläinen naisopas Veera: "Odottakaa vain. Niin tulee tapahtumaan". Kuinka tämä sitten käytännössä tulisi onnistumaan, sitä en tiedä. Investointeja tarvittaisiin valtavasti. Rahaa löytynee korkeintaan suomalaisilta tätä tarkoitusta varten. Realistisempana vaihtoehtona voisi olla suomalais-venäläinen yhteistoiminta-alue, jossa talous ainakin alkuun pyörisi turismin varassa. Kuluttavaa massaturismia nuo paikat eivät kyllä kestäisi. Itse en olisi valmis sinne myöskään muuttamaan.
Jos alue luovutettaisiin Suomelle, kuka sinne mahtaisi sitten muuttaa ? Ehkä työtön, juureton nuori, joka haluaisi päästä alkuun elämässään. Ehkä lapsuutensa muistot kimaltelevina muistava, ikääntyvä Kannaksella syntynyt suomalainen.
Matkamme jatkui kohti Saaroisten satamaa, joka oli Saunaniemessä vajaan kolmen kilometrin päässä. Käännyimme Kiiskilän Kujasilta vasemmalle, hiekkaiselle rantatielle. Tie oli leveä ja hyväpohjaisen näköinen, joskin kuoppainen. Sitä pitkin oli ennen sotia kuljetettu lukemattomia kalakuormia myyntiin. Aurinko paahtoi tien pintaa, kuivattaen sen pölyäväksi. Suuret lammikot tiellä kertoivat, että kaatosateesta ei ollut paljoa aikaa. Olimme tulleet oikeaan aikaan sateiden jo loputtua.
Alkumatkasta tietä reunustivat niittykappaleet ja pienet metsiköt. Metsä muuttui vähitellen sakeammaksi tien kummallakin puolella. Välillä oli lehtoa, jossa kasvoi harmaaleppää ja pihlajaa, jonka lehdet olivat suippokärkisemmät ja lehtien sahakuvio jyrkempää, kuin Lounais-Suomessa. Saattoi olla joku villi angervolajikin ? Käenkukkia kasvoi harvakseltaan mullikoiden liejuunnuttamissa tienvarsimetsiköissa. Hyttyset eivät olleet meitä unohtaneet. Käärmeitä emme tavanneet.
Pieni niittykumpare oli punaisenaan tervakukkia, joiden lomassa kasvoi ruusuruohoa, pietaryrttiä ja valtavasti nuokkukohokkia. Apsulan tie haarautui vasemmalle synkkään metsään. Sittojan sillan kansilevyt notkuivat uhkaavasti, kun sitä ylitimme. Sillan alta näkyivät kuitenkin mahtavat rautakiskot, jotka eivät kävelijän alta varmasti myöden anna. Sillan kannatinpalkissa näkyi valun yhteydessä jätetty venäjänkielinen kirjoitus, eli silta ei enää ollut se alkuperäinen. Vesi lorisi tummanruskeana syvällä ojan uomassa.
Metsätaipaleen jälkeen Laatokan ranta avautui eteen yllättäen. Edessä näkyi nyt aallonmurtajan 800 metriä leveä lahti ja 560-metrinen aallonmurtaja pitkänä kapeana nauhana. Vesi oli ruskeaa. Tie kaartui jyrkästi vasemmalle. Oikealle kaartuvaa polkua pitkin oli aikanaan kuljettu isäni ja isoisäni kalasaunalle ja verkkoriuúille. Siellä oli kalastajien tukikohta ennenkuin 1930-luvun alussa rakennettiin kalasatama aallonmurtajineen ja uusine teineen. Nyt tie kulki aivan rantaleppien takana paksussa lentohiekassa. Mantereen puolella olivat luotsien ja merivartioiden talojen perustukset. Noilla hiekkaisilla kummuilla kasvoi runsaasti sinivihreää rantavehnää ja ahomansikkaa. Viimeisen kummun takana muokkasi maata suomalaisen näköinen nainen. Myöhemmin selvisi, että hän kylvi kotinsa entiseen puutarhaan sinisten ja valkoisten lupiinien siemeniä suomen lipun muotoon. Hän oli tuonut mullankin taksilla mukanaan Suomesta ! Edellisenä kesänä tuo hiekkainen rantatie oli ollut veden vallassa. Kauko Kiiski oli tyttärineen joutunut silloin kahlaamaan päästäkseen satamaan.
Lopulta tie kaartui pensaikosta aallonmurtajalle. Venäläiset ottivat aurinkoa ja kalastivat rannoilla. Suojaiselta tieltä aallonmurtajalle tultaessa alkoi tuntua vilpoinen ja voimakas luoteistuuli. Laatokka oli täynnä vaahtopäisiä maininkeja. Varsinaista myrskyä ei ollut. Aallonmurtajan suojassa oli ankkuroituna troolari. Ajoittain paistoi aurinko pilvien lomasta saaden kivikkoiset niemet hohtamaan. Aurinko leikitteli luoden valollaan Laatokan pinnalle vaaleita, matalikoilta näyttäviä läiskiä. Aallonmurtaja näytti loppumattoman pitkältä. Sen harjalla olisi autokin mahtunut kulkemaan, niin leveä se oli. Rakenteet olivat säilyneet ehjinä sodasta huolimatta. Ainoastaan puolivälissä oli säännöllisin välimatkoin suuria, halkaisijaltaan vähän alle kaksimetrisiä aukkoja. Ehkä ne olivat sota-aikaisia konekivääripesäkkeitä. Jatkoin matkaa kivivallin päähän, jossa oli noin 15 metriä korkea rautatorni huipulla olevine punaisine merkkivaloineen. Kiipesin tikkaita tornin puoliväliin ja valokuvasin luoteen suunnalla olevia maisemia.
Tämä oli Laatokkaa, jota esi-isäni olivat sukupolvien ajan kyntäneet veneillään ja narranneet sen runsaita kalakantoja. Katselin tarkkaan sen horisonttia yrittäen painaa näkemäni mieleeni. Katselin samaa vielä uudelleenkin. Katse ei enää tavoittanut rantaan palaavia purjeveneitä. Vuodet olivat ne vieneet.
Noin valtava järvi. Vastarantaa ei näkynyt. Etäisyydessä näkyi hämärästi saari, jossa oli kaksi korkeampaa kumparetta. Se oli ehkä Konevitsan saari. Vajaan kilometrin päässä pohjoisessa näkyi vedestä kohoava merkkitanko. Maisemaa olisi voinut katsella korkeudesta loputtomiin. Oli kuitenkin lähdettävä. Muut odottivat rannalla pieninä erivärisinä pisteinä. Oli tarkistettava vielä yksi asia, jota isäni oli leikillään toivonut. Talvisodan alettua hän oli joutunut jättämään isoveneensä lähelle aallonmurtajan sisäkulmausta, noin kolmenkymmenen metrin päähän siitä rantaan päin murtajan valliin kiinnitettynä. Ei se varmaan voinut enää näkyä siellä. Menin arvioimalleni paikalle, jossa näkyi pohjaa, muttei jälkeäkään veneestä. Paikalla tuli kuitenkin käytyä. Lähelle oli kasattu valtavasti pieniä kiviä, jotka ulottuivat lähes pintaan asti. Niitä oli kerätty aallonmurtajan vierelle kai sota-aikana.
Muut olivat jo lähdössä. Halusin vielä käydä Saunaniemen kärjessä, entisen majakan kohdalla, jonne menin juosten toisten lähtiessä paluumatkalle. Niemen kärki oli täynnä erikokoisia kiviä. Tiirat varjelivat siellä poikasiaan. Yksi rohkeimmista emoista alkoi ahdistella minua. Näin rantakivikossa oman varjoni, jota lähestyi uhkaavasti tiiran varjo. Uskoin sen lentävän korkealla yläpuolellani. Mutta ei, sehän tarttui jaloillaan hiuksiini ja kirkui hirveästi ! Hyökkäys toistui vielä useita kertoja linnun perääntyessä kuitenkin joka kerta, kun nostin käteni ylös. Kerran tunsin tiiran höyhenet kädessäni. Katsoin parhaaksi väistyä. Lintuhan kamppaili lajinsa olemassaolon puolesta.
Niemen keskellä oli rauhallisempaa ja näin länsiluoteessa Lotteen saaren ja siitä oikealle paljon kauempana häämöttävän Igolkan saaren. Sittojan suistoalueen laaja kaislikkolahti oli vasemmalla. Takaisin päin mennessäni näin soratien varrella rannalla varusteitaan kumiveneestä keräilevät kalastajat, retkeilijät, entisten jääkellarien kuopat, jotka näyttivät kaatopaikoilta ja rannalla kasvavat kissankäpälät. Yritin saavuttaa muut. Missähän asti he mahtoivat ollakaan ? Tulin jo tien lentohiekkaisimmalle alueella, josta haarautui toinen tie mantereen puolella. Tien hiekkapintaan oli kirjoitettu jotakin - siinähän luki oma nimeni ja nuoli osoitti oikeanpuoleista tietä. Sitä pitkin siis eteenpäin. Jotain punaista näkyi edessäpäin. Leena siellä käveli tienvierustan kasveja kai katsellen. Paluumatkalla tuli useita pysähdyksiä. Kiinnostavia kasvien taimia piti saada tuliaisiksi mukaan. Metsikössä kasvoi harmaaleppää ja angervoksi uskomaamme, vähän pihlajan näköistä pensasta.
Ohitin taas isäni kotikylän tien risteyksen. Sinne se jäisi. Paju kökötti kummullaan. Rantatien vasemmalla puolella näkyi aiemmin tapaamamme karjapaimen heinänniittopuuhissa. Hän vilkutteli jäähyväisiksi. Oli kai tyytyväinen Kaukon antamaan kahvipakettiin. Käki kukkui, kuinkas muuten. Tien vasemmalla puolella naputteli kivitasku ja piilossa jossain niityn heinikossa äänteli ruisrääkkä. Laatokan vanha rantapenger erottui taas auringonpaisteessa. Saavuin isoäitini kotitalon, Suikkasten kohdalle matkalla kohti linja-autoja. Entisessä pihassa kasvoi mainitsemani hopeapaju. Sen vierellä oli korkea, nokkosia kasvava multakasa, johon talon jäänteet oli ehkä kasattu. Minun piti tietenkin kiivetä kumpareelle. Korkealta näkyi tienoo vähän paremmin. Perustuksia ei erottunut, oli vain irtokiviä puun juurella. Asumisen merkkejä, koristekasveja tai muutakaan ei erottunut. Isäni kotipelto oli tuon paikan välittömässä läheisyydessä.
Risteyksen seutuvilla oli paikka, jossa Filemon Kuopan ottaman vanhan valokuvan esittämä veneenrakentaminen oli tapahtunut. Otin siitä kuvan. Maiseman ääriviivat eivät ole juuri muuttuneet. Piikkilanka-aitakin näyttää lähes samalta, kuin kuvassa yli 60 vuotta sitten. Aidan paikka ainakin on sama.
Aamulla lähdettiin varhain aamiaiselle, mikä oli veteen keitettyä riisivelliä, ohrarieskanmakuisia sämpylöitä ja teetä. Eväät oli otettava Valamon matkalle mukaan. Erityisesti juomia tarvittiin. Muutama Piltti -purkki oli hätävarana. Matkaa Käkisalmeen eli Priozerskiin oli 30-40 kilometriä ja siihen kului aikaa kolmisen varttia. Laivan piti lähteä sieltä. Linja-auto oli lähes täynnä. Osa väestä oli jäänyt maihin mennäkseen koko päivän ajaksi retkelle Metsäpirttiin. Maisemat olivat kangasmetsiä. Käkisalmea lähestyttäessä Aune Rantanen luki Valamon luostarista. Ulkona alkoi näkyä lisääntyvässä määrin mustanharmaita, sinisiä ja ruskeita vaatimattomia taloja. Matkalle oli saatu mukaan oppaaksi suomea taitava Veera. Hän tuli jo Losevossa autoon. Hän kertoi asuvansa Käkisalmessa omassa mökissään, jossa olisi kyllä töitä koko linja-auton porukalle.
Satama-alue oli täynnä erilaista puutavaraa. Alue oli ahdas ja linja-auton mahtuminen sinne oli ihme, jonka Ossi -kuljettaja järjesti. Paikalla oli odottamassa mies, jonka tehtäväksi jäi vartioida autoa, ettei renkaita viedä. Kuljettaja oli ilmeisesti sopinut asiasta jo edellisellä matkallaan. Vartija pyysi palkaksi 10 000 ruplaa ja Ossi maksoi 25 000, jotta auton säilyminen olisi varmaa. Rannassa oli vierekkäin erilaisia pari-kolmekymmenmetrisiä aluksia, sekä moottorikäyttöisiä, että proomuja. Varsinaisia omia laitureja ei ollut ja matkalaiset joutuivatkin puikkimaan omalle alukselleen laiturin ja kahden muun aluksen kautta. Vanhuksetkin selvisivät ihmeen hyvin pienellä avulla. Aluksen alaosissa oli matkustamo, joka oli yhtenäinen, 48:lle hengelle rekisteröity. Keulanpuoleisessa päässä tätä salia oli baaritiski, josta tarjoiltiin matkan aikana kahvia ja alkoholijuomia.
Satamaa vastapäätä lahden toisella puolella oli suuri, vähän rappeutuneen näköinen, suomalaistenkin aikoinaan omistama Waldhoffin paperitehdas. Se näytti edelleen toimivan. Laiva lähti kohti Valamoa kello 8.15. Sää oli pilvipoutainen ja tyyni näin aamulla. Satamasta laiva pääsi ulos Laatokalle kapean salmen kautta itään päin purjehtimalla. Pohjoispuolelle jääneessä niemessä oli valtava koksivuori, joka savusi. Tuntui pien ja noen haju. Ilma oli aika kylmä ja päällä olleet vaatekerrat tuntuivat kaikki tarpeellisilta. Päästiin Laatokan puolelle. Järvi oli paikoitellen peilityyni. Vesi oli tummanruskeaa. Irtoroskia näkyi harvakseltaan. Tuuli tuntui välillä käyvän länsi-luoteesta. Yritin katsella yksityiskohtia Laatokan horisontissa. Kaakon suunnalla erottui mantereesta Konevitsan saari selvästi. Luostarin torneja en kuitenkaan erottanut. Taivaanrannalla näkyi kai sumua tai merisavua. Veden pinta näkyi kaukaisuudessa kirkkaana, vaaleanharmaana. Pohjois-Laatokan ranta näkyi siniharmaana nauhana kaukaisuudessa.
Muutaman kymmenen minuutin kuluttua alkoi näkyä ensimmäinen Keski-Laatokan saari eli Verkkosaari, joka isäni kertoman mukaan oli lähinnä Käkisalmea ja näkyi hyvällä säällä jo satamasta. Laiva kulki kohti saarta. Kannella oli alkuun useampia ihmisiä. Kylmä ilma ja välillä putoilevat sadepisarat karkottivat useimmat kajuuttaan lämmikettä nauttimaan. Kannelle jäi lisäkseni luotsi Hedlundin tyttärentytär, diplomi-insinööri Marja Saario, joka näytti seuraavan tutkivasti isoisänsä vesiä. Ohjaamon ikkunoista näkyi laiha, ehkä vähän yli 30-vuotias tupakoiva ruorimies. Hän keskusteli välillä tuttavallisesti vanhemman ruutupaitaisen miehen ja välillä vieressä järkähtämättä seisoneen nuorehkon munkin kanssa. Ruutupaitainen ohjasikin välillä laivaa. Takana oli neljäskin mies.
Verkkosaari lähestyi ja sen oikealla sivustalla näkyi kaukaisuudessa Vossinoin saari, jossa isäni oli talvisin asunut. Verkkosaari kierrettiin luoteispuolelta ja aika läheltä rantaa. Laiva kaarsi oikealle hieman. Kallioranta näytti aika korkealta. Saaren matalammassa pohjoispäässä oli harmaa, vähän luhistuneelta näyttävä mökki aivan rannalla. Varmaankin kalamaja. Olisikohan suomalaisten jäljiltä ? Kävin välillä lämmikkeellä ja nousin uudelleen yläkannelle. Nyt laivan oikealla puolella vedessä aivan laidan vierellä näkyi 15-senttinen, naruun kiinnitetty styroxpallo, joka oli ehkä verkonmerkki. Miesten pulinasta ja mielenkiinnosta kuppua kohtaan päättelin, että oltiin väylällä, jolle ei olisi saanut laskea kalanpyydyksiä.
Laatokka näytti mittaamattomalta. Voiko tämä olla enää järvi ? Kuinka täällä on voinut liikkua aika pienillä, puoliksi avonaisilla kalastajaveneillä ? Nyt ei näkynyt muita aluksia. Heinäsenmaan saari ja sen naapurisaari näkyivät jo vasemmalla puolella. Niiden edustalla oli pari pientä kallioluotoa, jotka saattoivat olla Isäntä, Emäntä ja Kukkaroloukku. Minun oli lähdettävä ohjaamoon lämmittelemään. Menin sisälle ja kukaan ei tuntunut kiinnittävän minuun mitään huomiota. Ohjaamo oli aika tilava, nappuloita ja mittareita oli pienen lentokoneellisen verran. Ylhäällä katonrajassa oikealla munkin pään vierellä oli tutkan näyttöruutu, jossa näkyivät lähisaaret suunnilleen siinä järjestyksessä, kuin isäni oli minulle kertonut. Näyttöruudun vasemmalla puolella oli kunnianarvoiselta näyttävän vanhan munkin kuva. Olisikohan ollut peräti menneiden aikojen Valamon igumeni ? Ilmanpainemittarin lukema oli 230, mitä yksikköä lie ollut ? Venäläiset kirjaimet viittasivat bar íen suuntaan.
Taustalla seisoi suunnilleen ikäiseni silmälasipäinen mies, joka ei näyttänyt lainkaan venäläiseltä tai suomalaiselta. Hän lähinnä katseli Laatokkaa ja kysyi välillä laivamiehiltä jotakin. Ruorimies kysyi välillä minulta ja mukaan tulleelta toiselta suomalaiselta, osasimmeko venäjää, johon vastasimme "njet". Nyt alkoi näkyä jo muitakin Valamon edustalla olevia saaria. Mitähän nimiä alueen nykyiset asukkaat niistä käyttivät? Teki mieli kysyä, mutta millä kielellä. Osaisinko kieltä edes sen vertaa ? Muistelin: "Ostrava on saari, nimi on nam" eli helppoahan sen pitäisi olla: " Namyi ostravyi ? ". Eivät oikein ymmärtäneet. Tehostin kommunikointia osoittamalla oikealla näkyvää saarta ja sanoen "Vossinoi". Sitten luettelin muut saaret vasemmalta oikealle: "Heinäsenmaa, Jalaja, Mökerikkö, Hanhipaasi". Näytin tulosuuntaan sanoen nimen Verkkosaari. Miehet katsoivat toisiaan vähän hämmästyneen näköisinä. Eivätkö vieläkään ymmärtäneet ? Jaa, nyt reagoi vanhempi mies hymyillen ja nyökytellen hyväksyvästi. Nimet olivat kai hänelle tuttuja. Ainoastaan yhden nimen hän korjasi sanoen : "Jalajjansari".
Hanhipaasi ei aivan vielä kylläkään näkynyt, mutta saattoihan sen kuvitella majakoineen koilliseen taivaanrantaan. Nyt venäläiset jatkoivat omia touhujaan ja munkki vain seisoi tuijottaen selälle hartaasti. Taustalla seissyt mies alkoi kysellä minulta amerikanenglannilla, mistä tunsin näitä vesiä. Kerroin isäni kalastuksesta 1930-luvulla ja asumisesta lähisaarella. Hän oli kiinnostunut erityisesti Valamosta ja entisaikojen kaupankäynnistä Pietarin suuntaan, sekä Laatokan seudun asukkaiden menneiden aikojen elinkeinoista. Kerroin sen vähän, mitä muistin ja osasin vieraalla kielellä. Nimet Metsäpirtti, Taipale tai Zaporedskoje eivät sanoneet hänelle mitään. Mikähän mies oli kyseessä? Kysyin sitä ja hän vastasi olevansa Kaliforniasta kotoisin. Hänen vaimonsa oli venäläinen, Pietarista kotoisin. Mies oli lentänyt pari päivää aiemmin San Fransiscosta Helsinkiin ja sieltä ilmeisesti mennyt junalla Pietariin.
Tällä välin oli aurinko alkanut paistaa. Se ei vielä paljoa lämmittänyt. Vossinoi oli ohitettu ja Mökerikkö oli aivan lähellä. Sen oikealla puolella oli matalampi kolmiosainen saari ja näiden välistä häämötti kaukana Hanhipaasin parikilometrinen saari luoteiskärjessä olevine punavalkoisine majakoineen. Majakka näytti kylläkin erehdyttävästi Uudenkaupungin edustalla olevalta Lyökin Pookilta jopa väriruutujaan myöten. Valokuvassa tuo kohde näyttää pieneltä tummalta tikulta taivaanrantaa vasten.
Jalajan ja laivan välillä oli pieni autio luoto juuri vedenpinnan yläpuolella. Sille kai oli kalanvälittäjä joskus pimeässä ajanut karille. Aivan Mökerikön edustalla laiva kaartaa loivasti vasemmalle kohti pitkänä nauhana näkyvää Valamon pääsaarta. Sen pääkirkon tornikin alkoi näkyä. Laatokan vesi oli muuttunut tummemman ruskeaksi, lähes mustaksi. Olimme kai jo lähellä Laatokan syvimpiä alueita. Missä kohtaa mahtoi olla 260 metriä vettä ? Ilmassa ei tuntunut kotirannoilta tuttua meren hajua. Laatokkaa ei ainakaan hajusta voi tunnistaa. Laivan dieselin katku ainakin tuntui vähän. En ollut havainnut rakennuksia Vossinoissa. Sen eteläpuolella oli kajastanut jotain tummaa. Olisiko se ollut Karhukivi tai Sinohka ? Olimme liian kaukana. Tällaiset laivat eivät taida tehdä pyynnöstäkään ylimääräisiä mutkia.
Nyt paistoi aurinko jo aika pitkiäkin aikoja pilvien välistä. Sen lämmittävää vaikutusta ei kuitenkaan vielä tuntunut. Ainakin Mökerikön saaren rantakivikot, metsät ja kalliot se valaisi välillä, saaden ne erottumaan selvinä muusta harmaudesta. Laivamme lähestyi Valamon saarta, alkaen seurata sen rantaväylää lounaassa suunnilleen Punaisen niemen kohdalla. Valamon länsipuolen kumpumaiset saaret, Niikkanansaari ja kai Porfirinsaari sekä Johannes Kastajan saari erottuivat Pääsaari taustanaan. Saarten takaa näkyi suojaisessa satamassa oleva laiva välillä. Punatiilinen Uuden Jerusalemin skiitta oli viereisen niemen kärjessä. Niemet ja pienemmät, lähes puoliympyrän muotoisina metsäisinä kumpuina piirtyvät saaret eivät laivalta katsoen näyttäneet aluksi olevan erillään muusta Valamosta. Luostarin satamaan johtava lahti oli Pääsaaren pohjoispuolella. Kierrettiin Erakkosaaren korkea kallioniemi, jossa ylhäällä näkyi välillä Kaikkien pyhien skiitta.
Merellinen, kylmä maisema muuttui yhtäkkiä sisäsaaristoksi ja lahden suulla vasemmalle ilmestyi laivan vierelle tyhjästä valkoista ja kultaa hohtava Nikolain skiitta pienellä saarellaan. Kultainen kupoli oli olettamaani pienemmältä näyttävä kiiltävä pallo kartiomaisen vihreän katon yläpuolella. Aurinko valaisi tyynelle lahdelle satavat pienet tihkusadepisarat ja kasvoilla alkoi selvästi tuntua "lehmän henkäyksenä" lämmin ilmavirtaus. Luostarin satamaan oli matkaa puolisen kilometriä. Rannat muuttuivat saaren sisäosia lähestyttäessä mäntymetsistä enemmän lehtomaisiksi. Vasemmalla ylhäällä näkyi korkeiden lehtipuiden seasta nouseva valkoinen ja katoltaan vaaleansiniseksi maalattu Pääkirkon torni.
Uudenkaupungin saaristoon tottuneelle maisema oli rakennustensa takia yllättävän poikkeava. Tuollaisia rakennuksia täällä vesien äärellä, männikköjen keskellä, Luojan selän takana ? Kun katsoi tarkemmin, tornin ympärillä erottuivat kyllä vuosien mittaan lähes mustiksi värjäytyneet puiset rakennustelineet. Luostaria siis korjattiin ja korjattiin edelleenkin.
Lahti kapeni. Edessä näkyi kapeimmalla kohdalla lahteen nähden pitkittäissuunnassa oleva luoto ja sen oikealla puolella vedessä reittimerkkejä. Tuostako tämän purkin piti mahtua, kaikkein kapeimmasta aukosta ? Tottuneesti laivamiehet kuitenkin alustaan käsittelivät. Vauhtia hidastettiin ja kaarrettiin vähän kallioluotoa kohtikin, ennenkuin oltiin valmiita lipumaan oikeassa kulmassa ehkä kymmenen metrin levyisestä väylästä väljemmälle satamalahdelle. Laiva ohitti sen jälkeen vasemmalla olevan Pääkirkon korkean ja laakean kummun ja alkoi kääntyä alhaalla olevaan satamaan, jossa oli muutamia sadetakkisia ihmisiä. Toinen laivakin oli laiturissa. Niemessä vasemmalla näkyi yksinäinen punatiilinen pieni kappeli ja rantatien varrella pari puista myyntikojua, joiden takana oli vanhempia valkoisia talousrakennuksia ja vähän taidokkaampi pyöreä, melkein Kupittaan lähteen päällä olevan majan näköinen rakennus.
Laiva laski satamaan kello 10.45. Astuimme porrassiltaa myöten maihin. Rannalla olevat keski-ikäiset miehet lähestyivät ryhmäämme. Yksi kysyi selvällä suomen kielellä: "Oletteko te Karjala-lehden lukijamatkalaisia ?" Me emme niitä olleet. Mahtoivatko miehet olla lehden edustajia vai joukostaan eksyneitä turisteja, sitä en tullut kysyneeksi.
Paikallisia asukkaitakin näkyi. Ruskeissa työvaatteissa käveli vanhahko mummo ja lapsiakin kirmaili siellä. Sataman kohdalla rakennusten takana oli pelto-ja puutarha-alue.
Nyt saimme joukkoomme Veeran lisäksi toisenkin oppaan, nuoren, ehkä 30-vuotiaan tytön pitkine vaaleine farkkuhameineen. Hän oli slaavilaisen kapeakasvoinen ja pitkänenäinen, lähes aristokraattisen näköinen. Suomen puhuminen sujui venäläisittäin korostaen, mutta aika hyvin ja välillä turhaan huonoa kielitaitoa anteeksi pyydellen. Hän kertoi opiskelevansa suomea, ilmeisesti jossakin instituutissa. Oli kai muutenkin jotain korkeampaakin jatkokoulutusta saanut. Opas kertoi aluksi rannan rakennusten ja vähän luostarinkin historiasta. Historiallinen kertomus tuli lähes rukouksenomaisena litaniana tytön suusta, pitkien sormien liikkeiden ja suoraan eteen kiinnitetyn katseen tehostamina. Hän kertoi luostarin vanhoista vaiheista, kuten suomalaisista kirjoistakin olin lukenut. Tsaarin ajan osuus luostarin kehityksessä tuli esiin, ei mitenkään ihannoiden tai tuomitenkaan. 1700-luvun lopulla luostarin kehitykseen tarmokkaasti vaikuttaneen munkki Nazarin osuuden opas toi selvästi esille.
Mistähän tyttö oli tietonsa saanut ? Olikohan asiaa käsittelevää venäläistä kirjallisuutta olemassa ? Luostarin nykypäivästä tai sen vaiheista neuvostohallinnon aikana ei juuri paljoa mainittu, ei myöskään tämän päivän mahdollisista hengellisistä menoista. Ainoastaan nykyisestä korjaustoiminnasta kerrottiin ilmeisesti siksi, että suomalaisetkin olivat siinä mukana ja ulkopuolista eli suomalaista rahoitustakin tarvittaisiin. Alettiin nousta lehtipuiden keskellä kulkevaa käytävää pitkin kohti parinsadan metrin päässä olevaa luostarin pääporttia, joka oli Pietari-Paavalin tornimaisen kappelin tyvessä. Opas kertoi rinteessä olleen puutarhan. Se oli nyt kyllä hoitamaton ja muuttunut reheväksi lehtometsiköksi, jota lannoitti havaintojeni mukaan uloimmasta rakennusmuurin kulmauksesta tuleva viemäriputki mustine, imelänhajuisine lietteineen. Pieniä, juuri pikkukengin kuljettavissa olevia polkuja rannanpuoleisesta rinteestä löytyi, kunhan ei mennyt kahtakymmentä metriä lähemmäs ylhäällä muurin vierellä ollutta viemäriä, jolloin olisi liukastunut. Luostarin 60 omaa omenalajia mainittiin.
Matkan puolivälissä pysähdyttiin käytävän oikealla puolella olevan hyvin koristeellisen, klassista tyyliä olevan avoimen pylväskappelin kohdalla. Sen oli piirtänyt ja rakennuttanut luostaria 1800-luvun lopulla suunnitellut arkkitehti Gornostajeff toisuskoisen italialaissyntyisen anoppinsa hautakappeliksi. Avoimen kappelin peräseinällä oli Pyhän Neitsyen ja Jeesuslapsen ikoni. Matka jatkui käytävää ylös kohti pääporttia. Ennen sitä poikettiin vielä portin lähellä olleessa tiilisessä matkamuistomyymälässä. Siellä myytiin kortteja, pieniä ikonijäljitelmiä, luostarin kellojen jäljitelmiä ym. pikkutavaraa. Liikettä hoiti harvinaisen hyvin pukeutunut 30-40 -vuotias mies, joka käyttäytyi kohteliaasti.
Liikkeen ulkopuolella kulki turistien perässä pieni, kumara ruskeahameinen mummo, joka kauppasi myös Valamon seudun rakennuksia ja maisemia kuvaavia postikortteja. Kun ostokset oli tehty, mentiin pääportista Pietari-Paavalin kappelin alta sisälle. Portin yllä oli pyhimyksiä esittäviä maalauksia. Rappaus oli paikoitellen rapissut. Tulimme rakennuskehien muodostamalle sisäpihalle juuri, kun munkkien jumalanpalvelus oli alkamassa. Ylhäällä korkeimmassa tornissa melkein yläpuolellamme alkoi sinne kiivennyt munkki hurjan kellonsoittonsa. Tuo ainoa mies soitti taiturimaisesti 4-5 :ttä erikokoista kelloa vedellen jokaisesta kellosta erikseen tulleita naruja säännöllisesti toistuvalla rytmillä. Näin hän kutsui veljiä jumalanpalvelukseen.
Me menimme Pietari- Paavalin kappeliin portaat ylös kulkien. Sinne oli sijoitettu luostarin ikonit erillisiin ikonostaaseihin. Jalustoilla poltettiin tuohuksia. Toinen jalusta oli vainajien muistoksi poltettavia kynttilöitä varten ja toinen muille tarkoituksille omistettu. Myös ryhmämme hiljentyi siellä ja joku sytytti kynttilänkin. Ikonit olivat varmaan aika uutta tuotetta. Siellä opas mainitsi myös Heinäveden Valamoon tallennetut vanhat ikonit. Olivat selvillä niiden olemassaolosta.
Oli aika siirtyä sisemmän rakennuskehän sisäpuolelle. Etukäteen oli kerrottu, että naiset eivät pääse sinne pitkissä housuissa tai lyhyessä hameessa. Portilla yksi munkki jakoi naisille mustat, vyötärölle ripustettavat kaavut. Kaikille niitä ei annettu. Henkilöt joko valikoitiin tai sitten ei välitetty olla systemaattisia. Leena pääsi sisään omissa kesähousuissaan. Sisäpihalla oli kaikenlaista miesporukkaa. Alakirkkoon ei nyt päässyt, koska munkit olivat siellä jumalanpalveluksessa. Yläkirkkoon pääsy oli vapaata. Siirryimme siis jylhää käytävää pitkin pimeään ja viileään kirkkoon. Mahtavan korkea kirkkosali oli täynnä puisia rakennustelineitä. Kaikki seinämaalaukset olivat pahasti hilseilleitä. Osa niistä oli peitetty silkkipaperin kaltaisella kalvolla. Sodan aikana ja sen jälkeen kirkon ikkunat olivat olleet pitkään rikki ja arvokkaat maalaukset olivat näin olleet säiden armoilla. Nyt rakennus oli saanut uudet lasiruudut.
Pääkäytävän vastakkaisilla puolilla olleet luonnollisen kokoiset pyhän Sergein ja Hermanin muotokuvat olivat vielä näkyvissä, nimetkin erottuivat, joskin heikosti. Alttarilla ollut ikonostaasi ammotti tyhjine ikoniaukkoineen. Seinät olivat tummasävyiset, mikä vielä lisäsi salin hämäryyttä. Alkuperäisestä kullan loistosta ja valoisuudesta ei ollut merkkiäkään.
Käytävässä oli taas matkamuistomyymälä ja almulaatikko, johon voi pudottaa raha-avustuksen rakennuksen korjausta varten. Sisäpihalta matka jatkui lahdenpuoleiselle välipihalle, jonka sivulla oli pahasti rapistunut portti. Ilmassa oli mädäntyneiden jätteiden haju. Tuossa ympäristössä, yhdessä rakennuksessa opas kertoi olevan luostarin lasten päiväkodin. Ei näkynyt merkkiäkään leikkipaikoista sen enempää kuin lapsistakaan. Matka jatkui pahimman hajun ohi kulmaukseen josta pääkirkon tornit näkyivät. Kupolit loistivat muusta ympäristöstä erottuvaa sinistä puhtauttaan. Rakennusmuurin pohjoispuolisesta portista tulimme ikivanhalle hautausmaalle, jossa oli pieniä, vaatimattomia, maata vasten olevia hautakivilaattoja. Jokaisessa oli jonkun munkin nimi. Vanhimmat havaitsemani vuosiluvut olivat 1700-luvulta. Myös eräs Ruotsin kuningas oli jossain vaiheessa ennen keskiajan alkua kääntynyt ortodoksiksi ja haudattu kuoltuaan Valamon hautausmaalle. Kalmiston keskellä tuli kolme lasta pyytelemään karkkeja, joita he myös saivat. Hautausmaalta kulku jatkui ylävämmälle, suurelle puiden reunustamalle pihatasanteelle, jonka lahdenpuoleisella sivustalla vesi-ja viemärilaitosrakennuksen vierellä puksutti kovaääninen dieselgeneraattori, tuottaen luostariyhteisön tarvitsemaa sähköä. Ilmassa oli moottoriöljyn ja dieselöljyn haju.
Pihan vastakkaisella puolella oli luostarin työläisten asuntoina käytetty kaksikerroksinen tiilirakennus, jonka alakerta oli toiminut hevostallina. Rakennuksen sivusta tultiin Pääluostarin kivimuuria kiertäen puutarha-alueelle. Muurin sisällä oli hedelmäpuu -ja lääkekasvipuutarha. Ulommassa puutarhassa kasvatettiin yrttikasveja. Eräs yrtti muistutti harvinaisen paljon kannabishamppua. Muurin sivustalla kasvoi kahdessa pitkässä ja suorassa rivissä pihtakuusia. Niiden muodostamalla kapealla kujalla kulki yksinäisen munkin polku, jota ei mahtunut rinnakkain kulkemaan. Korkeiden ja kapeiden pihtojen välistä näkyi mahtava Pääluostari, jonka kupolit nyt hohtivat auringossa. Kysyin oppaalta, mitä hän tiesi Vossinoin saaren skiitasta. Isäni oli 1930-luvulla talvisin asunut tuolla saarella. Opas alkoi selittää vain yleisesti skiitoista, tietämättä tuon nimenomaisen saaren sijainnista kaukana Valamosta. Päätin mielessäni, että antaa sitten vain olla.
Muuri saatiin kierrettyä ja tultiin taas pääportille. Osa ryhmästä oli tilannut ruuan luostarin keittiöltä. Sinne ei kuitenkaan ollut helppo päästä, koska munkkien jatkaessa ruokailuaan ulkopuoliset eivät saaneet ruokasaliin mennä. Lopulta pitkän odotuksen jälkeen halukkaat pääsivät vaatimattomalle päivälliselle, jolla oli ainakin silliä. Me sensijaan kiertelimme muurin ulkopuolella, rannalla ja rannanpuoleisella kalliorinteellä. Satamalahden puoleisessa jyrkimmässä rinteessä kasvoi Valamon ruusuja, keltasauramoita ja kirsikkapuitakin. Rannalla oli pieni kioski, jossa myytiin kauan kaivattua kahvia. Viereisillä penkeillä oli ryhmä taiteesta kiinnostuneita turisteja, joille ranskankielinen opas piti taidehistorian oppituntia. Suomalaisten turistien kovaääninen keskustelu ei häntä miellyttänyt, mistä hän närkästyneenä huomauttikin. Ryhmämme oli kuitenkin tullut ensin paikalle, eikä perussuomalaiseen tapaan antanut pienten jupinoiden itseään häiritä.
Lopulta lähdimme kohti laivaamme, "Igumeni Damaskia" ja Valamon laiturista irtauduttiin kello 15.30 kotimatkalle alkuun lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Laatokan selällä ilma muuttui taas viileäksi ohittaessamme kumpumaiset Luostarisaaren edustan luodot. Kuljimme aivan samaa reittiä, kuin tullessakin. Ohittamiemme saarten edustalla oli paikoitellen ihan tyyntä ja peilikirkkaassa vedenpinnassa saaret kuvastuivat väreilevinä kuvajaisina. Vossinoin saarta yritin tarkastella lähemmin kiikarillakin, mutta kajastus häiritsi rannan yksityiskohtien havaitsemista. Pohjoispäässä olevat kaksi niemeä erotin ja niiden kärjissä olevat matalat pensaat. Rakennuksista tai laiturista ei näkynyt merkkejä. Eteläkärjessä häämötti tumma piste, joka oli joko Karhukivi tai Sinohkan matalikko.
Paluumatkalla olin enimmäkseen alhaalla matkustamossa, jossa tarjoiltiin taas kahvia. Konjakki oli loppunut jo tulomatkalla. Antti alkoi soittaa haitariaan. Välillä hän soitti venäläisiä lauluja, välillä suomalaisia. Veera lauloi voimakkaalla ja kimakalla venakon äänellään venäjäksi ja suomeksi. Matkustajina oli ryhmämme lisäksi kymmenkunta nuorta venäläistä, jotka lauloivat mukana venäläisiä lauluja yhdessä sanoja taitavien suomalaisten kanssa. Suomenkieltä taitavia oli kuitenkin enemmän ja soittajan kansallisuuden takiakin ohjelmisto oli väkisinkin yksipuolinen. Antti soitti myös sota-aikaisia hittejä, kuten "Liisa pien ..." ym suvereenisti, ilman, että kukaan olisi vaikuttanut loukkaantuneelta. Katjushaa venäjäksi laulaessamme nuori taiteilijannäköinen baskeripäinen venäläinen poika alkoi itkeä liikutuksesta. Tunnelma oli muodostunut ylikansalliseksi ja tiiviiksi.
Paluumatka sujui ilman erityisempiä sattumuksia. Sää oli alkuun poutainen ja pilvinen. Pysähdyimme taas Viipuriin ja teimme tarpeelliset matkamuisto-ostokset kristallinmyyjien luona. Viipurin linnalle kävelimme myös. Kadut olivat rauhalliset. Linja-autot olivat vanhanaikaisen mallisia ja kolhittuja. Joku harva länsiauto näkyi liikenteessä.
Vaalimaan raja-asemalle saapuessamme alkoi jo vähän sataakin. Taas Ossi -kuljettaja osoitti tuntevansa venäläisten tavat paremmin, kuin venäläiset itse, odottaessamme vuoroamme rajavyöhykkeellä. Ohitsemme meni puolalainen bussi, joka oletti pääsevänsä noin vain rajalle. Se käännytettiin. Edellämme ajaneessa toisessa bussissamme matkustaneet joutuivat viemään tulliin kaikki tavaransa purettaviksi. Ossi sanoi tämän johtuvan siitä, että tullimiehet olivat juuri käyneet syömässä ja jaksoivat näin taas tehdä töitä. Omalta kohdaltamme olimme vähän huolestuneita, mitä tulisi tehdä. Kuljettaja kehotti kuitenkin vain odottamaan rauhallisesti tulliselvityslappujen ja passien kanssa. Riippui vähän siitä, minkänäköinen tullimies oli vastassa. Lopulta Ossi meni ulkona olleen tullimiehen luokse ja jonkin ajan kuluttua sanoi, että voimme mennä tullin kautta kävellen vain passit mukana. Näin kävelimme tullin läpi ja sieltä edelleen vaivattomasti lähellä olleeseen tax-free -myymälään. Silläaikaa, kun tullimiehet tarkastivat autoamme, me teimme ostoksemme aika monipuolisesti varustetussa liikkeessä.
Matka jatkui rajavyöhykkeellä useita kilometrejä Suomen tulliin Vaalimaalle. Siellä jouduimmekin odottamaan pidempään, kuin Venäjällä. Oltiin avaamassa uutta tulliasemaa ja avajaisseremoniat olivat kesken. Rankkasateessa jouduimme pysäköimään automme parinsadan metrin päähän tullista. Tullialueen poikki oli vedetty sinivalkoinen nauha ja paikalle tuli suuri joukko vihkiäisväkeä. Näkyi pari sinivalkoista Suomen valtion sateenvarjoa. Vihkimisen suoritti ilmeisesti joku ministereistä, mitä emme kuitenkaan sateessa pystyneet tarkemmin havaitsemaan. Linja-automme oli ensimmäinen uuden raja-aseman ohittanut bussi. Sitä ei pysäytetty siellä enää tarkistuksia varten. Televisiokamerat kuvasivat autoa molemmin puolin ohi ajaessamme.
Olimme taas Suomessa. Muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen tulimme taas saman ravintolan pihaan, josta olimme Venäjälle lähteneet. Oli tilattava kunnon suomalaista ruokaa, eli uusia perunoita ja lihapullia, jotka maistuivat uskomattoman hyviltä. Loppumatka sujuikin sitten rattoisasti ja matkustajat purkautuivat kotipaikkakunnilleen päinvastaisessa järjestyksessä, kuin menomatkalla. Monenlaisia hyvästejä jätettiin. Puhuttiin Karjalan, Hämeen, Pohjanmaan ja Varsinais-Suomen murteita. Forssan matkakahviossa piti vielä pysähtyä viinerikahvilla. Turun ja Raision kautta ajettiin. Sade oli juuri lakannut ja aurinko valaisi märän luonnon. Tutut Uudenkaupungin seudun maisemat tulivat eteen vähitellen. Kaupunki näytti vähän pieneltä mutta kotoisen siistiltä. Joitakin tuttujakin näkyi vastaanottajien joukossa. Rauhankadun kautta lähdimme autolla kohti Sundholmaa, jossa mummo jo Johannan ja Antin kanssa odottikin. Ilmeisesti Vaarikin oli matkan takia jännittynyt. Kaikki meni hyvin ja kotona olosta osasi taas nauttia. Kasvien taimet löysivät puutarhastamme omat paikkansa myös."
Nyt 8 kuukauden kuluttua matkasta monet sen yksityiskohdat ovat säilyneet selkeinä mielessäni. Karjala ei ole venäläisiä käytännössä hyödyttänyt. Harvahkot nykyiset kylät ovat rappeutuneen oloisia. Paikallinen luonto vastasi kauneudessaan ennakkokäsityksiäni. Maasto oli tasaista ja Laatokka valtava. Sodasta oli jäänyt varsin vähän merkkejä. Tosin suomalaiskylien rakennukset olivat lähes tyystin kadonneet sodassa.
Tämän matkan jälkeen vuosien takaiset kertomukset eivät enää leijuneet mielessäni kuvitelmina, vaan ne olivat saaneet todellisen kiinnekohdan Metsäpirtin Saaroisista. Myös isäni näytti matkastani ilahtuneen. Tuo Paikka Karjalassa on siis todellakin olemassa. Siellä jossain se myös säilyy.
Uudessakaupungissa
Pentti Ahtiainen
Vanhakartanontie 229
23500 Uusikaupunki