Sundholman yhteisiä rientoja ja juhlia

Kyläläisten elämässä yhteistoiminta ei ole rajoittunut vain keskinäiseen apuun maatalouteen liittyen. Vuosikymmenten saatossa täällä on monella tavoin osallistuttu yhteisiin illanviettoihin ja muihinkin rientoihin. Kartano oli eräänä yhdistävänä tekijänä välillä myös vapaa-aikoina. Sen pihapiirissä järjestettiin tansseja kesäisin usein 1940 ja-50 -luvuilla Brita Aminoff'in myötävaikutuksella. Yleensä paikkana oli nyt jo purettu 'rantsali' eli pylväiden varaan veden päälle rakennettu venevaja aivan päärakennuksen läheisyydessä. Välillä tanssittiin kartanon pihallakin. Pidettyjä soittajia olivat Yrjö Koski eli 'Rantalan Yrjö'kaksirivisellään sekä viulisti Väinö Laaksonen Säikästä, Paalamäen liepeiltä.

Kartanon lisäksi myös muita tanssipaikkoja Sundholman ja Arvassalon seudulla oli. Kesäaikaan joka viikko pidettiin tanssit myös Horlan suulissa Arvassalossa. Siellä isäni ja äitinikin kuulemma toisensa tapasivat ensi kerran.

Tällä seudulla syntynyt ja ikänsä asunut Zaida Laiho vanhoilla päivillään kertoi minulle olleensa usein tansseissa myös kotitaloni Mäntylän suulissa. Kerran, ennen sotia siellä pidettiin juhannustanssit. Väkeä oli niin paljon, että monet pelkäsivät suulin pylväiden varaan rakennetun ulosvedon sortuvan. Nykyisin tuolta paikalta on löytynyt vain nauloja ja ruostuneita puukon teriä.

Sundholman kartanossa vietettiin 1930-luvulle saakka sadonkorjuukauden ja laidunkauden loputtua elojuhlia. Niihin osallistuivat kartanon työntekijät ja alustalaiset perheineen.

Tätini Kerttu Virtanen oli vähän aikaa kartanon paimenena. Hän oli mukana elojuhlissa kerran vuonna 1934 ollessaan 14-vuotias. Juhlat pidettiin yläsalissa, jossa förvalttari Soinio puhui. Vanhat huonekalut ihmetyttivät ja tätini ei niitä arvostanut silloin.

Näissä elojuhlissa tarjoiltiin yleensä limonaadia ja itse tehtyä jäätelöä, mutta ei koskaan kahvia. Illalla tanssittiin veneiden säilytykseen tarkoitetussa 'rantsalissa'. Vuonna 1938, viimeisissä elojuhlissa, tanssittiin poikkeuksellisesti yläsalissa. Tarjoilu oli muutoin sama, kuin aiemmin. Soittajana oli Väinö Laaksonen Säikästä viuluineen.

Viimeiset elojuhlat pidettiin siis v. 1938. Ilmeisesti sota ja taloudelliset muutokset, alustalaisten ja palveluskunnan väheneminen, siirtyminen perikunnan haltuun ja kartanon vävyn eli agrologi Lars Töttermanin kaatuminen sodassa lopettivat tämän perinteen. Sodan jälkeen metsätalous tuotti paremmin.

Kartanossa pidettiin ennen sotia myös joulujuhlia. Ne oli tarkoitettu aikuisille työntekijöille ja tapahtuivat siis aika suppeassa piirissä. Juhlat olivat lähinnä ruokapidot ja pidettiin kartanon keittiössä.

Myös maamiesseuran juhlia kartanossa pidettiin vielä pitkään Töttermanien toimesta aina 1970-luvulle saakka. Sekä sodassa kaatunut isä Lars, että hänen työtään aikanaan jatkanut poika Lars-Thomas (Tom) Tötterman olivat tässä suhteessa aktiivisia.

Mottijuhlat ja vanhan väistyminen

Koska Sundholman kartanon toimeentulon perusta vaihtui paljolti maataloudesta metsätalouteen 1930- ja -40 -lukujen vaihteessa, seurauksena oli se, että elojuhlatkin vähitellen unohdettiin ja tilalle tulivat metsätyön "sadonkorjuujuhlat" 1940-luvulla. Kevättalvella, kun Sundholman kartanon hakattu vuotuinen puumäärä oli saatu myydyksi, pidettiin nämä "mottijuhlat".

Juhlat ajoitettiin jäiden lähdön edelle, jolloin myös saaristolaiset pääsivät hevoskyydillä mukaan. Brita -neiti kutsui mukaan kaikki kartanon metsätöihin osallistuneet perheineen allekirjoittamallaan virallisella kutsulla. Juhlat pidettiin kartanon yläsalissa. Olin myös itse mukana muutaman kerran. Oli monenlaista ohjelmaa. Syötiin hyvin ja juotiin kahvit ja myös puheita pidettiin. Ajomiehet lausuivat runoja. Yleensä esiintyminen sujui heiltä kuulemma parhaiten, koska he olivat nopeimmin kännissä ! Muutoinkin kyllä osattiin esiintyä. Oli laadittu myös erilaisia metsätyöaiheeseen ym. liittyviä kronikoita. Kerran tällaisen esitti Niilo Suikkanen. Velipoika Simo Suikkanen oli veistänyt muistolahjaksi pienoismotin, jonka hän Brita -neidille luovutti. Tuo 'motti' näkyy edelleen olevan kartanon kirjastohuoneen pöydällä omistuskirjoituksineen.

Joskus mottijuhlissa ollessani kuljin yksikseni kartanon hämäriä käytäviä ja portaikkoja. Noita portaita noustessani mieleeni jäi ajatus historian ajattomuudesta, kun katselin eteisessä rivissä olevia tykinpiippuja ja haistellessani 'historian hajua', johon vähitellen myös tottui. "Harmaa Rouva" mielessä vähän tuntui pelottavan, kun menin keittiön portaita pitkin luvatta illan hämärässä, vaikken tuota kummitusta tosin nähnytkään, onneksi.

Yläsalista on jäänyt mieleen muotokuva, joka näytti katsovan kaikkialle huoneeseen. Tuo kuva esittää kai kreivi Johan Fredrik Aminoffia. Taulu oli Tom Töttermanin mukaan pudonnut kerran seinältä, kun kartanon säilyminen suvun hallussa oli uhattuna. Kartanossa oli paljon muitakin maalauksia. Jossain vaiheessa näin Britan työhuoneen vieressä olleessa huoneessa R. W. Ekmanin ruskeasävyisen rantaa, laskevaa aurinkoa ja kulkueessa kulkevia ihmishahmoja kuvaavan maalauksen. Olisiko ollut nimeltään 'Ristisaatto Siljanilla' ? Toista vuotta sitten kartanossa käydessäni en enää havainnut tuota taulua. Britan työhuoneessa olivat ristissä Tomin isän tai isoisän sotaretkiltään tuomat 2 miekkaa ja suusta ladattavaa pistoolia. Seinällä oli myös ilmeisesti Siperian alkuasukkaiden käyttämiä nuolia ja vanha pertuska, jolla Ivar Flemingin sanotaan mestauttaneen tilanhoitajan tyttären Liisan, kun tämä ei suostunut Ivarin rakastajattareksi. Liisaa kerrotaan pidetyn ensin Puntarin toisella puolella, melkein vastapäätä olevalla Liisankallion luodolla kahlehdittuna. Tarun mukaan linnut ruokkivat Liisaa. Kun hän näin säilyi hengissä, päätettiin asia hoitaa toisella tavalla . . .

Ikkunaa vastapäätä olevassa seinässä oli siistissä kolossa tykinkuula, jonka sanotaan porautuneen seinään englantilaisten pommittaessa kartanoa Vartiovuoren suunnasta ns 'Itämaisessa sodassa'. Kirjasto oli täynnä vanhoja ruskettuneita kirjoja. Nykyistä maailmanmenoa ajatellen nuo menneet ajat tuntuvat oikeastaan aika turvallisilta, niitä kun ei ole itse tarvinnut elää. Jutut säilyvät omalla tavallaan.

* * *

Mottijuhlat jatkuivat iltamyöhään ja monen mielestä tärkeimpänä olivat tanssit. Musiikki tuli kartanon grammarista. Alkuvuosina "kynttilänvuolijana" oli kartanon puutarhuri Pentti Terho. Myöhemmin tanssilattian liukkaudesta huolehti Tom Tötterman. Tämä tapa oli varma merkki tanssien alkamisesta. Me lapset viihdyimme tuolla liukkaalla lattialla erityisen hyvin.

Myös Brita -neitiä tanssitettiin. Hän oli aina mukana juhlissa loppuun saakka ja ilmeisesti piti tanssimisesta. Tällaisessa tilanteessa Eino Silén oli kerran "liikuttuneessa" tilassa kosinutkin Britaa, ihmetellen, eikö kartanon nurkissa viimeinkin tarvittaisi "pikku-Siléneitä". Eino oli kuitenkin loppuikänsä poikamies. Juhlat sujuivat yleensä hyvässä järjestyksessä, vaikka Pentti Terho jälkeenpäin välillä valittelikin, että joutui siivoilemaan "jälkiä" lumesta kartanon nurkista.

Mottijuhlia pidettiin niin kauan, kuin metsätyö oli työvoimavaltainen ala. 1960-luvun puolivälistä tulivat tähän työhön moottorisahat ja traktorit ja vähitellen sivuansiomahdollisuus kartanon metsissä väheni. Setäni Eino Ahtiainen kävi vielä 1960-luvun lopulla kartanon metsissä talvisin moottorisaha mukanaan. Lauri Vuorinen Kankosta oli metsänajossa traktoreineen ja välillä poikineen (nyk. lihamestari Asko ja tekniikan tohtori Tapani). Myös naapurimme Lauri Peltonen oli suurimman osan vuotta kartanon metsätyössä, kunnes jäi siitä eläkkeelle. Nykyisin työssä on metsuri Veikko Leppänen. Muutoin asiat järjestyvät nykyisin ilmeisesti puuyhtiöiden ja metsänhoitoyhdistyksen kanssa proosallisemmin !

* * *

Brita Aminoff'ista on aika jo jättänyt. Tom Tötterman hoitaa metsätalouden järjestelyt yksin.

Kartanon seutuvilla ei ole enää puutarhuri Pentti Terhoa 'valvomassa' talon etua. Kartanon keittäjä Elin Vehman ei enää touhua ikivanhassa keittiössään. Monenmoisia käden taitoja vaatineita töitä talolle tehnyttä Terhon vanhaa pappaa ei ole enää vuosikymmeniin näkynyt joka-aamuisella verstasmatkallaan. Poissa ovat kartanon vuokraajat Valter Tähtinen ja Virta, samoin metsänhoitaja Bertel Kari, sekä työnjohtaja Paul Soinio. Eino Silénin moottoripyörää ei ole näkynyt enää vuosiin. Lauri Andersson ei ole yli 15:een vuoteen tullut muistelemaan isäni kanssa menneitä metsätyöasioita 'lasinen muistikirja' mukanaan.

Vuotuinen juhlaperinnekin Sundholmassa on vuosien saatossa saattanut vähän hiipua. Kylätoimikunta, jonka sanotaan olevan kaupungin aktiivisimpia, on parantanut paljolti tilannetta. Kesäisin pidetään tansseja Haapaniemen lavalla parhaimmillaan kerran viikossa. Myös kylätoimikunnan kesäjuhlia on järjestetty. Kartanon taholta on parina vuonna 'sponsoroitu' vanha, perinteinen Sundholman lenkin kierto kävellen tai juosten.

Luontokin haluaa ilmeisesti unohtaa menneet. Jäät eivät enää kanna kovin pitkään keväällä. Puun kuljetukseen saarista ei enää jää niin paljoa aikaa, kuin aiemmin. Muutos tapahtui Kemiran pengertien rakentamisen yhteydessä. Aikaisemmin Iso-Puntarin salmikin oli yleensä kokonaan jäässä talvisin.

Sundholman kartano on muodostunut lähialueiden asukkaiden ajatuksissa melko pysyväksi arvoksi. Myös siirtolaisten elämässä kartano oli monessa suhteessa keskipiste vielä pitkään sodan jälkeisinä vuosina. Kartano takasi monille toimeentulon ja myös sen takia sitä arvostettiin. Kartanon väestä löytyi monella tavoin halua vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan.

Muutosten kautta kohti nykyaikaa

Elämänmenon murrosvaihe tapahtui omalta ja isäni kohdalta ehkä vuosien 1965-70 välillä. Äitini kuoli vuonna 1965 ollessaan vasta 40-vuotias. Taakse jäi 11 avioliittovuotta. Isälleni tämä tapahtuma oli ilmeisesti hänen elämänsä raskaimpia jopa sotiin verrattuna. Hänen osakseen tuli yksinhuoltajuus ja murrosikää lähestyvän pojan kasvatus. Maatilan töistä oli selviydyttävä. Kahdestaan näitä sitten hoideltiinkin aina opiskelemaan lähtööni, eli vuoteen 1974 saakka. Sen jälkeen töistä suoriuduttiin välillä yksin, välillä kahdestaan tai naapuriavun voimin.

Karjatalous oli Sundholman seudulla tärkeällä sijalla 1960-luvun lopulle asti. Sitä harjoitettiin Mäntylässäkin vuoteen 1969 saakka, jolloin vielä pidettiin lehmiä ja kotitarpeiksi sikoja. Sen jälkeen karjankasvatus Sundholman kylässä väheni ja maatalous nousi esille peltoalueiden kuivaamisen ja nykyaikaisen koneistuksen ja lannoitteiden markkinoille tulon myötä. Tietenkin tuotosten piti myös kasvaa, että voitiin tehdä investointeja. Traktorikantaa kohennettiin ja hankittiin puimureita sekä kuivureita. Sokerijuurikkaan viljely koki 1960-ja -70 -luvuilla voimakkaan nousun koneiden ja kemikaalien kehityksen myötä.

Myös omassa elämässäni tapahtui muutoksia. Koulunkäynti jatkui edelleen ja itsenäistyminen alkoi ympäristön vaikuttaessa omien asenteiden ja arvostusten muodostumiseen. Samalla isäni elämäntahti alkoi lähes huomaamatta vuosi vuoden perään pikkuhiljaa hidastua. Näin jälkeenpäin ajatellen sen tajuan ja tunnen muistojen herättämän haikeuden ja kaipuun menneeseen aikaan.

Nyt aikuisikään ehdittyäni ja omien lasteni ollessa iältään jo toisella vuosikymmenellään, asumme edelleen syntymäkylässäni Sundholman Vanhakartanossa. Ympäristössä näkyvät muutospaineet. Viimeisimpien vuosikymmenten aikana maatalous on muuttanut luonnettaan. Enää peltojen viljely ei kaikkien tilojen kohdalla ole ainoa elinehto. Tilojen kannattavuus on vähentynyt. Silti kylä ei juuri ole autioitunut. Asukkaat ovat vähitellen vaihtuneet uusien sukupolvien ja tilakauppojen kautta.

Isäni viljeli maata pitkään Mäntylän tilan 11 hehtaarin peltoalueilla. Viimeisen kerran hän teki viljankorjuutyöt syksyllä 1985. Sen jälkeen hän osallistui kylvöön ja korjuuseen kanssani.

Isäni Arvi, vanha maanviljelijä kuoli 8.5.1997, 82-vuotiaana. Hän asui elämänsä viimeiseen päivään saakka kotonaan Vanhakartanon Mäntylässä. Vielä samana keväänä hän istutti puutarhaansa perunat ja kasvatti tomaatin-ja kurkuntaimia. Viimeinen kotipiirin tapahtuma oli häntä kuvaava. Ennen sairaalaan lähtöään, sydänperäisistä oireistaan huolimatta hän halusi vielä nähdä sääennusteen, kuten vanhalle kalastajalle ja maanviljelijälle kuuluukin. Se jälkeen hän varoitteli minua ukkosesta, jota oli yöksi luvattu.

Lopuksi hän totesi: " Mie ko luulin, ett tämä kesä viel mänis."

Maailman tapahtumat kiinnostivat isääni loppuun asti. Erilaiset uhkakuvat, sodat, monenlaiset rauhanomaiset poliittiset ilmentymät ja taloudelliset heilahtelut hän yhdisti historian tapaan toistaa itseään. Pitkän elämän aikainen kokemus oli ilmeisesti osoittanut tämän todeksi. Isäni osallistui myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Uudenkaupungin maalaiskunnan rakennuslautakunnan jäsenenä pitkään ja Uudenkaupungin Seudun Osuuspankin hallintoneuvoston jäsen hän oli lähes 20 vuotta, vuoteen 1975 saakka. Myös perinneasiat kiinnostivat häntä. Hän oli Uudenkaupungin Metsäpirttikerhon ja Metsäpirtin Ahtiaisten sukuseuran perustajajäsen.

Isäni edusti viimeistä sukupolvea, joka oli hankkinut elantonsa Laatokalla kalastaen ja muutoinkin alkutuotannosta, minä taas 9 sukupolven sarjasta ensimmäinen, joka ansaitsee pääasiallisen elantonsa muualta, eli kunnallisten palveluiden piiristä. Silti pidän tärkeänä, että olen saanut lapsuudestani lähtien valmiudet hankkia toimeentulon myös maataloudesta. Tähän sisältyy tunne siitä, että on mahdollista muuttaa oman toimintansa tavoitteita ympäristössä tapahtuvien, joskus suurtenkin muutosten mukaisesti. Näistä voi selviytyä. Sitä ei vain aina tiedä etukäteen.

Sotaa seuranneiden muutosten vuosikymmenten jälkeen maailma on muuttunut monimuotoisemmaksi. Kuitenkin luontaiselinkeinot eli maanviljely, karjankasvatus ja kalastus ovat menettäneet paljon perinteisiin pohjautuvia piirteitään. Näin on tapahtunut Sundholman seudulla ja näin olisi varmasti tapahtunut isäni synnyinseudulla Karjalan Kannaksella Metsäpirtissäkin, vaikkei sota olisi väliin tullutkaan. Sota tuhosi ja tappoi. Silti sen jälkeen alkoi hurja nousukausi. Karjalaisten siirtolaisuuden lisäksi myös muu muuttoliike oli vilkasta. Levitettiin ja omaksuttiin uusia kulttuurivaikutteita. Seurasi sekä pahaa että hyvää. Sotaa ei kukaan toivo, mutta silti siihen sisältyy omakohtaisestikin kokemani ristiriita. Olisinko minäkään olemassa ilman talvi -ja jatkosotaa ? Kaltaisiani taitaa olla aika paljon.

Silloin joskus asiat jouduttiin ratkaisemaan väkivalloin. Mutta kaikki muuttuu - elämäntavat, elinkeinot ja tavat ratkaista ongelmia. Nyt näinä viitenä rauhan vuosikymmenenä Suomessa on vahvistunut usko siihen, ettei Talvisodan miekkaa tarvitse enää ottaa esille. Asiat halutaan ratkaista rauhanomaisesti sanan säilällä, mistä EU:iin liittyminenkin on yhtenä esimerkkinä.

Hyvä, jos näin on !

Kuva 105. Isäni Arvi lasteni Antin ja Johannan kanssa keinussa kesällä 1996, sylissään syntymäkodin pihalta Metsäpirtin Saaroisten Kiiskilästä muutamaa päivää aiemmin löytyneet mansikan taimet.

Metsäpirtistä Merelle
Laatokalta Lautvedelle

Kuuna koinvalkeana
Kesän kestävän majoille.

Kuva 106. Pentti Ilmari Ahtiainen.

Lähteet:

Muut henkilölähteet:

Uudessakaupungissa
Pentti Ahtiainen
Vanhakartanontie 229
23500 Uusikaupunki


Tiedosto: penaht18.htm
Päivitys: 10.09.2000
Lähde: Pentti Ahtiainen: Laatokalta Lautvedelle 1999