Äitini sukua Laitilasta Sundholmaan

Äitini Kirsti Tellervon molempien vanhempien suvut olivat lähtöisin Laitilan Kodjalasta. Perheen elämä oli liikkuvaa. Kuljettiin isän, Onni Virtasen työn perässä. Alkuun kotipaikkana oli Kodjala. Myöhemmin tapahtui muutto Vehmaan Karintakaan, josta siirryttiin Ristinkylään. Seuraava kohde Vehmaalla oli Arvelan talo, josta Onni sai muonamiehen paikan. Paitsi maatöitä, isoisä toimi Vehmaalla myös kivenhakkaajana. Tuona aikana perheeseen syntyi 7 lasta.

Lokakuussa 1929 Virtaset muuttivat Uudenkaupungin maalaiskunnan Arvassaloon, Perkkon Mäntylään. Tila oli pieni, viljeltyä peltoa oli tuskin 5 hehtaaria, josta osa oli Valkkimeren vesijättöalueella. Lautarakenteinen päärakennus ja vanha olkikattoinen hirsinavetta olivat pystyssä edellisen omistajan, Oskar Johanssonin peruilta (Arvassalon Säikän Johanssonit, myöh. Laaksonen). Alkuvuosina rakennettiin uusi navetta ja raivattiin peltoa. Vielä nykyisinkin pystyssä olevassa, maalaamattomassa asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, joihin neljäntoista perheenjäsenen piti mahtua.

Suuri osa Onni Virtasen ajasta kului kivenhakkuutyössä, yleensä Putsaaressa. Myös lapset joutuivat varhain ottamaan osaa perheen elatukseen. Vanhin tytär eli 11.9.1920 syntynyt tätini Kerttu Virtanen kertoo itse tuosta ajasta:

Myös muut lapset siirtyivät olosuhteiden pakosta työelämään vähitellen. Elettiin puutteessa. Lihaa syötiin tuskin koskaan. Perheen jouluateriasta Kerttu kertoo:

" Jouluaterialla oli kaurapuuroa, ja se oli juhlaa. Muulloin oli ruispuuroa puolukkamehun kanssa, mikä oli makeutettu sakariinilla. Ei ollut rahaa ostaa maitoa. Myöhemmin meillä oli yksi lehmä. Nuoremmat lapset saivat maitoa, kun tuo lehmä lypsi."

Jouluna perhettä muistettiin paketein. Tähän vaikutti ilmeisesti myös se, että Onni Virtanen oli osallistunut vapaaehtoisena vapaussotaan ja sen jälkimaininkina Aunuksen retkeen. Vehmaalta kävivät senaikaiset naapurit, jotka säilyivät ystävinä. Eräänä jouluna oli myös kauppias Tervanen tuonut ruokapaketin.

Sotaanlähtö oli isoisän nuoruusajan kokemuksia. Hän osallistui Suomen itsenäistymisen jälkeiseen, vuonna 1918 käytyyn vapaussotaan. Tuohon sotaan liittyvät asiat ovat vielä viime vuosikymmeniin saakka olleet arkaluontoisia. Onko siihen enää aihetta ? Kansakunnan syntymä näyttää olleen erityisen tuskallinen tapahtuma. Vapaussotaan osallistumisesta vaiettiin kansan keskuudessa ja sen veteraaneja vieroksuttiin, olivatpa he sitten olleet joko punaisten tai valkoisten puolella. Näin tapahtui erityisesti 1930-luvulla ja ilmeisesti vasta uusi sota jätti vanhat katkeruudet varjoonsa.

Tämä näkyi välillä myös äitini lapsuudessa. Isoisäni Onni Virtasen sotaan osallistumisen takia jotkut tunnetut henkilöt katsoivat humalaspäissään yölläkin asiakseen tulla hakkaamaan Virtasten mökin ovia ja ikkunoita lasten nukkuessa. Nurinkurista kyllä, perhettä kohtaan osoitettiin vihamielisyyttä, vaikka Suomessa muutoin vallitsi tuolloin 1930-luvulla isänmaallinen henki. Onnia nimiteltiin 'Aunuksen ritariksi'. Tuo asioiden laita turhautti miestä ja tämän takia myös vuosia sitten silloisen kenraali Mannerheimin myöntämä Vapaussodan kunniakirja sai jäädä unohduksen yöhön, kunnes sen eräs jälkeläinen yli 50 vuotta myöhemmin löysi.

Ennen vapaussotaan lähtöään Onni Viktor Virtanen oli aivan nuoruudessaan ollut renkinä Kodjalan Lukkalassa, josta myös värvättiin miehiä sotaan. Sinne lähtöä ehkä helpotti myös se, että isoisäni elämässä ei vielä silloin ollut tärkeitä kiinnekohtia, erityisesti perhettä sitomassa aloilleen. Maan itsenäisyys oli vielä tuore asia ja Venäjän uhkaa tunnettiin täällä Lounais-Suomessakin edelleen ja ehkä tämäkin osaltaan painoi asiassa.

Vapaussotaan Onni Virtanen osallistui aluksi Ahvenanmaan retkikunnan mukana ja oli sittemmin mukana taisteluissa Tampereen lähellä. Taistelutilanteista on muistiin jäänyt vain tapahtuma, jossa hän oli vetänyt turvaan haavoittuneen Eero Heilän Kalannin Kytämäestä.

Myöhemmin koottiin Aunuksen retkikunta liittämään rajantakaisia alueita Suomeen ja mukana oli myös Onni Virtanen. Näistä vaiheista isoisäni ei juuri lapsilleen puhunut. Retkikunta oli kirjallisuuden mukaan taistellut Aunuksen puolella Vitelessä, Alavoisissa ja Tuuloksessa, Laatokan koillisrannalla. Ehkä isoisäkin oli näissä mukana.

Virtasten elämä sisälsi puutetta. Tila oli pieni ja isän oli hankittava perheelle elantoa kodin ulkopuolelta. Äidin aika kului suuren lapsikatraan huoltamisessa. Kodin ulkopuolisessa työssä hän ei juuri ollut. Ilmapiiri perheessä oli kuitenkin turvallinen ja tämän ylläpidossa Maria -äidillä oli suuri merkitys. Lasten unelmia ankeat kotiolot eivät lannistaneet. Niistä kirjoitettiin päiväkirjaan, kuten äidillänikin oli tapana. Elämä tarjosi kuitenkin mahdollisuuksia.

Äitini Kirstin sukulaisia oli paljon Laitilan Kodjalassa, jossa edelleenkin on pystyssä äitini isän isän Frans Viktor Virtasen rakentamat, tienpuoleisessa rinteessä näkyvät 2 mansardikattoista rapattua asuin -ja ulkorakennusta. Nykyisin ne omistaa kaukainen sukulainen, Nyman. Isoisän isän rakensi nuo rakennukset ilmeisesti 1920 - 30 -lukujen vaihteessa. Hän oli ollut myös vuoden Amerikassa, vv 1907-1908. Frans Virtanen toimi pitkään Kodjalan koulussa käsityönopettajana ja myös pyhäkoulunopettajana. Alunperin hän oli lähtöisin Rauman Kulamaalta. Hän oli syntynyt 27.8.1865. Suvun alkuperäinen sukunimi oli Mattila.

Isoisän isä oli jossain vaiheessa vuosisadan alussa ottanut sukunimekseen Virtanen, yksi hänen velipuolistaan Kallio ja vanhempi veli Johan Miika sukunimen Leivo. Tuo Leivo toimi Pyhärannan Säästöpankin johtajana. Frans Virtasen vaimo Linda Wilhelmiina Hollberg, s.3.6.1869 Laitilan Sorolan Alatalossa, oli vanhaa Melanderien sukua.

Isoäitini (äidin äiti) Maria Serafina oli omaa sukuaan Blom. Hänen isänsä Frans Ludvigin isä oli merimies Johan Fredrik Fredrikinpoika Blom, syntynyt 6.4.1830, kirkonkirjojen mukaan 'mahdollisesti' Uudessakaupungissa. Johan muutti Uusikirkko Tl:n Hyynisten kylään Uudenkaupungin maalaiskunnasta v. 1859, minä vuonna hänet oli myös vihitty Uusikirkko Tl:ssä 13.1.1835 syntyneen Sofia Karoliina Johanintyttären kanssa.

Sukunimi Blom juontaa juurensa Ruotsi-Suomen ruotujakolaitokseen. Blom -nimisiä sotilaita oli Uudenkirkon, Laitilan ja Euran ruotusotamiesluetteloissa vielä 1700-luvulla useitakin. He eivät välttämättä olleet sukua toisilleen. Sotilaille oli annettu ruotuun tullessa samoja nimiä. Nimi kulki myös perintönä ja hyvin usein ruotusotilaiden pojat valitsivat isänsä ammatin. Nimi saattoi siirtyä myös muulla tavoin. Edellisen "omistajan" kaatuessa sodassa, saatettiin uudelle tulokkaalle antaa vanhan ruotumiehen nimi. Näin oli tapahtunut ilmeisesti myös esi-isieni kohdalla. 1800-luvulla Uudellakirkolla asuivat Hallun, Kallelan ja Kodjalan Blom'it, joilla kullakin oli oma torppansa.

Maria Serafina Virtasen äidin Maria Vilhelminan isoisä Thomas Asplund (myöh. suom. Nummela) oli syntynyt 5.10. 1794 Eurassa, muuttaen Laitilaan Koukkelan kylän Heijarin talon rengiksi v. 1832.

Usein vei tie minut ja äitini Laitilaan, jolloin kuljimme yleensä mopedilla tai linja-autolla. Kauppaostokset ja erityisesti kenkien hankinta alueen ainoasta kenkäliikkeestä eli Sainion kaupasta tehtiin siellä. Tavallisimpia kohteita olivat Kodjalan Kairitussa äidin enon Frans Paalaston (ent. Blom) sekä Kodjalan kylämäellä äidin tätien Saima Kaatron (mies Albert, aik. sukunimi Kandelin) ja Martta Forsman'in kodit. Marttan mies oli keltavaluri (=vaskenvalaja) Arvo Forsman. Hänen pajansa oli talon piharakennuksessa. Arvo oli saanut oppinsa perintönä isältään. Uudessakaupungissa mainitaan joskus olleen kuuluisan Forsman'in valimon, jossa monet olivat oppinsa saaneet. Uudenkaupungin hautausmaalta löytyvät vieläkin Arvon isoisän isoisän, vaskenvalajamestari Aaron Forsman 'in (s. 1826) ja tämän vaimon Juliana Gustaavan vanhat luonnonkivihaudat.

Arvo Forsman osasi valmistaa erilaisia hyöty -ja koriste-esineitä. Meillä on edelleen tallessa kaksi kullanhohtoista keltavaloksella tehtyä kynttiläamppelia. Minulle Arvo teki "mahakelkan" rungon, johon isäni rakensi puuosat. Aivan 1960-luvun alussa kävin seuraamassa Arvon työskentelyä piharakennuksessa olleessa verstaassa. Forsman ín työvälineet ovat tällä hetkellä Turun Käsityöläismuseon Keltavalurin pajassa. Arvo Forsman'in kätten töitä ovat mm. Turun linnan kirkon kattoamppelit. Hän antoi opin perintönä Pekka Forsman'ille, yhdelle kolmesta pojastaan. Liekö oppi jo unohtunut ?

Laitilan vierailuilta ovat mieleeni jääneet erikoisuutena juuri erilaiset, vanhoihin perinteisiin pohjautuvat käsityöammatit. Kodjalan kylänmäellä saatoin silloin lapsena aistia jotakin ikivanhaa.

Salli Grönlund, Sundholmassa ja Mäntylässä ennen meitä

Kotipaikallani, Mäntylän tilalla oli oma historiansa ja omat asukkaansa jo ennen siirtoväen tuloa. Tällä lämpimällä, etelänpuoleisella mäellä oli ennen meitä asunut kartanon alustalaisia. Heitä olivat Karlssonin perhe 1930-luvulla ja Grönlundit jo 1920 -luvun puolella. Vanhoista Sundholman ajoista minulle kertoi viimemainitun perheen edelleenkin elossa oleva tytär Salli Grönlund, s. 1907, joka oli myös äidilleni vanhastaan tuttu Willatavaratehtaan ajoilta.

Sallin vanhemmat olivat Karl Grönlund Kalannin Lahdelta ja Erika Kallila Kalannin Kytämäestä. Sundholmaan oli tultu perheen kasvaessa työn perässä vuosisadan alussa. Asuntoa jouduttiin vaihtamaan usein, kartanon eri rakennuksiin. Koutun metsässä ollut punainen lautamökki oli perheen kotina 1910-luvulla. Perhe oli suuri. Vanhempien lisäksi siihen kuului 8 tytärtä ja 2 poikaa. Lapsia olivat Sallin lisäksi ainakin Toivo, Helmi, Hilma, Tyyne, Milda ja Lempi. Sallin jälkeen seuraava nuorempi sisar oli Tyyne, joka syntyi vuonna 1913. Samana vuonna perheessä puhkesi lavantauti, jonka arveltiin tulleen Trenktuvan vierellä olleesta kaivosta. Se luotiin tästä syystä myöhemmin umpeen.

Perheestä kuoli sinä vuonna 4 lasta tähän tautiin. He olivat 6-, 12-, 16- ja 21-vuotiaat. Myös nuorin eli Tyyne sairastui. Kaupunginlääkäri Santeri Jalava kävi häntä kotikäynnillä katsomassa, eikä antanut toiveita paranemisesta. Tyttö tervehtyi kuitenkin. Sillä kertaa Sundholmassa ei kukaan muu sairastunut lavantautiin.

Grönlundit tekivät kartanolle lähinnä maataloustöitä. Myös lapset joutuivat jo melko pieninä auttamaan vanhempiaan, jotta työvaatimuksista suoriuduttiin. Tätä vaikeutti myös isän sairastelu.

Salli oli käynyt sinä aikana vain 3 kk kiertokoulua.

Myös kansalaissota ajoittui noihin aikoihin ja sen jälkeen tapahtui Grönlundien muutto Mäntylään.

Sota-aika koetteli monia. Sundholma sai olla aika rauhassa. Ihmisiä saattoi tuohon aikaan tulla tänne kaukaa, Pohjanmaalta asti kerjäämään. Välillä kylässä jouduttiin leipomisetkin tekemään öisin, koska päiväsaikaan kerjuulle tulevat olisivat halunneet nälkäänsä oman osuutensa elintarvikkeista.

Paikallisia asukkaita oli sekä punaisten että valkoisten puolella. Välillä molemmat osapuolet pitivät eri aikoina kokouksiaan jopa samoissa taloissa ! Muualla Suomessa tapahtuneisiin varsinaisiin taisteluihin ei täältä juuri osallistuttu.

Kartano säästyi merkillisesti Kansalaissodan pyörteissä. Tähän vaikutti ehkä "vanhan paronin" kyky ohjata ihmisryhmiä, mikä oli ilmeisesti Siperian siltatyömailta saatua perua. Neuvoton mies paroni ei suinkaan ollut, mitä kuvaa hänen toimintansa aiemmin yleislakon aikaan: Työläisiä oli tullut joukolla kartanon pihaan punaisine lippuineen esittämään omat vaatimuksensa. Paroni oli mennyt heitä vastaanottamaan pihan puoleiselle parvelle ja ennenkuin mielenosoittajat olivat ehtineet esittää mitään ehtojaan, hän oli sanonut:

Ihmiset olivat kai tästä häkeltyneet ja alkuun suunniteltu lakkomanifestitilanne kuivui kokoon. Niihin aikoihin kahvikin oli vielä harvinainen ylellisyystuote ja tarjoilu oli kai houkuttanut.

Kriisiaikojen selviytymisen edellytykset olivat siinä määrin vahvat, että Kansalaissodan aika sujui ilman yhteenottoja Sundholmassa. Tähän sotaan kartanossa oli varauduttu arvoesineistöä evakuoimalla. Päärakennuksen kattokruunukin oli kätketty Arvassalon Vahterauman talon takaiseen metsään. Uudenkaupungin asukkaita oli paikallisissa taloissa sotaa ja siihen liittyneitä vainoja paossa.

Näiltä ajoilta Salli Grönlund muistaa myös Sundholman vanhan paronin, Björn Aminoffin. Hän oli kuulemma tarkka mies. Kartanon puutarhan kukkien piti olla suorissa riveissä. Lapset vähän pelkäsivät paronia ja hänen vaimoaan friarinnaa. Paronin piirteet olivat korostuneet, silmäkulmat olivat tuuheat ja voimakkaat. Usein lapset isäntäparin nähdessään juoksivat piiloon. Kerran he olivat kätkeytyneet aittaan pariskunnan ollessa kävelylenkillään. Isäntä kopautti aitan oveen ja sanoi:

Salli oli kansalaissotaa seuranneena aikana pitkiä aikoja palveluksessa muualla, mm. Taivassalossa. Täällä kotikylässä ainoa työ oli naiselle kovin raskasta maataloustyötä ja oli yritettävä hakeutua muihin tehtäviin. Sisar Tyyne löysi tiensä Ruotsiin ja sieltä myöhemmin Atlantin laivoille ja myrskyssä loukkaantumisen jälkeen siirtolaiseksi Kanadaan.

Mäntylän mäestä Sallilla on harvoja muistoja. Hänen isänsä oli joissakin asioissa tarkka. Polttopuita pinottaessa isä oli kerran nuhdellut tytärtään liian ilmavasta puupinosta, josta "harakatkin olisivat voineet lentää läpi", kuten isä oli sanonut.

Isä -Grönlundin kuoltua joutui perhe muuttamaan Mäntylästä Säikän taloon. Heille ei haluttu antaa omaa maata ja niin elämä jatkui edelleen lähinnä kartanon töiden varassa. Perheen nuoremmat lapsetkin löysivät lopulta paikkansa, ja Sundholman seutu sai jäädä taakse. Koti-ikävä kuitenkin välillä johdatti tänne.

Kerran kansakoulusta kesälomalla ollessani joskus 1960-luvun puolivälissä tuli pihaamme hyvin pukeutunut rouva, joka tutki pitkään puutarhan sivussa ollutta tasannetta tulematta sisälle taloomme. Hän oli Tyyne Grönlund, joka etsi vanhaa kotitaloaan. Rakennuksen siirrosta hän ei näyttänyt olevan tietoinen. Veri veti Kanadasta saakka tänne.

Kartanon "mottimetsässä"

Aiempina aikoina kartanon omistamilla mailla asuneet olivat saaneet oikeuksia ottaa "talon" metsistä käyttöpuuta. Sundholman Vanhakartanoon asettuneiden siirtolaisten pienet tilat elivät myös osaksi metsistään. Omista metsistä saatiin joka talviset kotitarvepuut ja myös rakennusmateriaali. Myyntiin puuta tuotettiin harvemmin.

Sundholman kartano oli alueen ainoa metsätalousvaltainen tila, jolla oli tätä kautta vaikutusta myös kyläläisten toimeentuloon.

Metsätaloudesta muodostui sotien jälkeen kartanon elinkeinotoiminnan keskeinen tekijä. Maatalous säilytti silti oman paikkansa kartanossa, vaikka maanlunastuksen yhteydessä peltopinta-ala olikin melkoisesti supistunut. Karjatalous jäi vähäiseksi alueeksi ja sitä heikensi vielä 1940-luvun lopulla tapahtunut suuri navettapalo. Aikaisempina vuosisatoina Sundholman kartanolla oli ollut muitakin toimeentulon lähteitä. Erikoisuutena 1700-luvulta mainitaan viinanpoltto. Myös ainakin 1800-luvun alkupuolelta lähtien toiminut Sundholman tiilitehdas eli "Tiilpruuki" oli kuuluisa. Vielä 1900-luvun puolella se on ollut toiminnassa ja mainitaan, että myös Turun Mikaelinkirkon rakennustyössä v.1911 on käytetty Sundholman tiiliä.

Tällä vuosisadalla, sen loppua kohti nyt mentäessä metsä on osoittanut arvonsa maamme teollisuuden kehittyessä ja tarvitessa raaka-ainetta. Nykyisin tämä saadaan metsästä ulos koneellisesti ja ihmistyön osuus yritetään saada mahdollisimman vähäiseksi. Vielä 1960-luvulle asti metsätyö tapahtui käsivoimin, hevosten toimiessa vetovoimana.

Talvikautena 1940-60 -luvuilla, kun oli vähän työtä omalla tilalla, kylän miehet kävivät metsätyössä eli "mottimetsässä" Sundholman kartanon metsissä, joita oli noin 1000 hehtaaria saarissa ja mantereella. Hakkuusuunnitelmien toteutuksesta vastasi työnjohtaja, jota tehtävää hoiti pitkään metsäteknikko Bertel Kari. Päätoimisia metsureita ei kartanossa 1940 - 50 -luvuilla juuri ollut. Talon lähistöllä talvisin metsätöitä tekivät maanviljelijät, joiden maat olivat pääosin entisiä kartanon maita. He olivat joko siirtolaisia tai ikänsä Sundholmassa asuneita. Myös maataloutta harjoittamattomia oli mukana.

Puusta tehtiin tuolloin pääasiassa halkoa ja propsia. Noihin aikoihin sodan jälkeen energiantarpeeseen käytettiin paljon puuta tuontienergian sijasta. Vientiin tehtiin kaivospölkkyjä, jotka rahdattiin Englantiin. Sahapuun hakkuu lisääntyi myöhemmin.

Myös isäni kävi metsätöissä 1960-luvun alkuun saakka. Urakkaan oli lähdettävä aikaisin aamulla. Usein minä nukuin vielä niihin aikoihin ja herättyäni aloin välillä kaipailla mukaan "mottimetsään". Kerran olin jopa lähtenyt isän perässä omine lupineni. Ehkä houkuttimena silloin olivat yleensä herkulliset eväät, jotka hän aina otti mukaansa.

Metsätyö tehtiin urakalla ja hakattujen puukuutioiden eli "mottien" mukaan maksettiin palkka. Tilipäivä oli 2 viikon välein ja palkkapussi haettiin henkilökohtaisesti kartanosta Brita Aminoff'ilta, jonka vastuulla metsien hoito oli. Puut kaadettiin käsivoimin justeerilla ja pokasahalla. Isäni työparina oli vuosikymmeniä kartanon erilaisissa töissä ollut Lauri Andersson. Työvälineenä oli parimetrinen justeeri, jolla he yhdessä sahasivat, kumpikin omassa päässään sahaa vuoronperää vetäen ja työntäen. Työn sujuvuuden edellytys oli yksimielisyys. Tuo vanha justeeri on edelleenkin tallessa ja sen käyttöä Lauri kävi välillä myöhempinä vuosikymmeninäkin meillä muistelemassa.

Isäni Arvi oli välillä metsätöissä myös hevosineen ja parirekineen ajomiehenä yhdessä naapurimme Juho Kiiskin kanssa. Eräs erikoinen ajotalvi oli jäänyt isälleni mieleen ja tämän hän minulle kertoi:

"Oltiin ajossa Vaakuan saaressa joskus 1940-50 -lukujen vaihteessa. Kevät oli tulossa ja jäidenlähtö edessä. Vaakuan Seikmeressä asuvat veljekset Eino ja Matti Laaksonen olivat aina 'vakituisina' ajossa mukana talvisin. Nyt kuitenkin kartanon metsätyönjohtaja Bertel Kari arvioi kevään tulevan tavallista nopeammin ja halusi lisää ajomiehiä. Hän kutsui myös Kiiskin ja minut ajoon. Seikmeren miehet eivät hyväksyneet vieraampia ajomiehiä kotinurkilleen, koska he uskoivat kevään tulevan tavalliseen aikaan. Eino ja Matti kieltäytyivät kokonaan sen kevättalven ajoista. Seuraavalla viikolla ilma muuttui leudoksi ja jää alkoi heikentyä. Bertel Kari oli tällä kertaa oikeassa, vaikka vanhoihin saaristolaisiin yleensä luotettiinkin".

Hakkuu -ja ajomiehet korjasivat talvella puutavaran suunnitelmien mukaisesti vakiintuneille lastausalueille, "pirssipaikoille" suuriin pinoihin, jotka sitten metsäyhtiöiden toimesta kuljetettiin jalostettaviksi. Mantereelta kuljetukset hoidettiin kuorma-autoin ja saarista jäätilanteesta riippuen hakkuumäärä siirrettiin välillä myös uittotyönä valtavina puulauttoina. Joskus myrskykin yllätti ja hajoitti puu-uiton, jolloin lähirannoilta saattoi löytyä tyhansia tukkeja.

Uudessakaupungissa
Pentti Ahtiainen
Vanhakartanontie 229
23500 Uusikaupunki


Tiedosto: penaht18.htm
Päivitys: 09.01.2005
Lähde: Pentti Ahtiainen: Laatokalta Lautvedelle 1999