Isäni asui pitkään vanhempiensa ja veljensä perheen kanssa samassa taloudessa Uusiniityn tilalla vuodesta 1947 lähtien. Tilalle rakennettuun, 'kantaperheen' yhteiseen asuinrakennukseen isäni oli halunnut myös ullakkohuoneiston, jonne hän suunnitteli asettuvansa asumaan mahdollisesti oman perheensäkin kanssa. Isäni meni naimisiin vuonna 1954 läheisestä Arvassalon kylästä löytyneen, vuonna 1925 syntyneen äitini Kirsti Tellervo Virtasen kanssa. Naimisiin menon ja vuonna 1955 tapahtuneen syntymäni jälkeen tuli kuitenkin tarve siirtyä omaan talouteen ja ostaa oma maatila.
Kuva 100. Vanhempieni vihkikuva.
Isäni Arvi, äitini Kirsti ja minä vajaan vuoden ikäisenä muutimme v. 1956 vastikään ostetulle Mäntylän tilalle samassa Sundholman, eli nykyisin Vanhakartanon kylässä. Se oli muodostettu sotien jälkeen siirtoväen asutuslain perusteella Sundholman kartanon maista sekä kartanon alustalaisten ja tiilentekijöiden asuttamasta ns. mäkituvasta.
Alkuun Mäntylän oli lunastanut Metsäpirtin Saaroisista tullut Simo Hyytiä [1883052901]. Hänelle sen oli 30.5.1952 myynyt ja luovuttanut maatalousministeriön asutusasiainosasto ylijohtaja Veikko Vennamon päätöksellä Suomen valtion puolesta 831 000 mk:n kauppahinnasta. Tuosta summasta Hyytiä oli maksanut heti 1317 mk. Myöhemmin vähitellen asutuslainaehtojen mukaisesti 31 vuoden aikana maksettavaksi merkittiin 414 000 mk, vuosittain korot huomioiden aluksi 20 663 mk ja lopuksi 20 700 mk. Koroksi määrättiin 3 % kulloinkin suorittamatta olevasta pääomasta. Maksetuksi kuitattiin 415 683 mk siten, että sen maksuna käytettiin 5.5.1945 annetun korvauslain mukaan Metsäpirtin arvioimislautakunnan päätöksen nojalla Simo Hyytiälle suoritettua 108 500 mk:n korvausta nimellisarvoisesti, 23 554 mk:n korkoineen. Simo Hyytiä oli ikänsä puolesta kykenemätön hoitamaan tilaa. Se jäi tyttären eli Helmi Revon [1916072601] miehen, Arvin [1911110401] tehtäväksi.
Ahtiaiset ostivat Mäntylän Helmi Revolta tämän miehen suostumuksella 31.7.1955. Kauppahinta oli 1 210 000 mk. Heti maksettiin 10 000 mk. Ostajan vastattavaksi jäi 388 415 mk:n asutuslaina. Loput kauppahinnasta oli maksettava 1.6.1956 mennessä.
Tällä vähän yli 20 hehtaarin suuruisella Mäntylän tilalla oli alkuun peltoa ehkä 5 ha, joka soveltui ylävimmiltä alueiltaan rukiin viljelyyn. Alavammat peltolohkot kasvoivat parhaiten kauraa, joka viihtyy myös happamessa maaperässä. Ohran viljely oli alkuun vähäistä. Mäntylän metsän oli edellinen haltija hakannut aika tarkkaan.
Tilaan osittain kuulunut vesijättöalue eli nykyinen padottu Kulmaniityn kuivatusalue kasvoi luonnonheinän lisäksi paju-, koivu-, ja leppäpensaita. Yleensä keväällä ja syksyllä vesijättö ja usein myös pelto olivat tulvaveden peitossa. Joskus elokuussakin merivesi nousi pellolle. Alavimmalla peltoalueella kaurahalmekin oli välillä veden vallassa. Isäni kantoi silloin veden ympäröimäksi jääneistä kauraseipäistä sadon turvaan kuivemmalle maalle. Tuolla alavalla alueella eli Yläpellon tilan rajalla oli kaksi kapeaa viljelyksessä olevaa sarkaa, jotka pituussuunnassa ulottuivat Kankon rajaan asti. Sarat olivat ennen meitä vesijättöä, jota isäni sitten otti viljelyyn. Paikoitellen tuli vielä pitkään esiin pellonraivauksesta jääneitä kantoja. Muu vesijättö oli lehmien laitumena.
Vanhakartanon Mäntylän talon vanha hirsinen päärakennus sijaitsi ennen sotia alempana, eli noin 30 metrin päässä nykyiseltä paikaltaan, puutarhan keskivaiheilla. Se oli kartanon omistuksessa ollessaan ollut tiilentekijöiden asuntona ja myös mäkitupana sen sanotaan olleen. Pihapiiriin kuului myös pieni lautarakenteinen navetta.
Pitkänmallisessa päärakennuksessa oli alunperin vain kaksi asuinhuonetta eli tupa ja kamari sekä näiden lisäksi sisä-ja ulkoeteinen ja varastohuone eli "kammio". Vintti oli tietenkin tärkeä säilytyspaikka. Lisähuone rakennettiin päätyyn samalla, kun taloon asennettiin vesijohto ja viemäri vuonna 1962. Talon pohjakaavio oli alkuun samanlainen, kuin monissa muissakin Lounais-Suomen rannikon ja saariston taloissa. Alkuperäinen hirsirunko on peräisin ilmeisesti 1800-luvun alusta. Sen siirsi nykyiselle sijaintipaikalleen Arvi Repo ilmeisesti vuonna 1949. Työ tapahtui usean hevosen voimin teloja pitkin vetäen. Apuvälineinä käytettiin Uudenkaupungin telakalta lainattuja taljoja. Tarkoituksena oli rakentaa vanhalle paikalle uusi päärakennus ja jättää vanha verstaskäyttöön. Suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta vanhojen asukkaiden muutettua uusille asuinsijoille. Repo rakensi myös uuden, suurikokoisen ulkorakennuksen, jossa on tiilirakenteinen navetta, kanala sekä suuliosa.
Ahtiaisten uusi pihapiiri oli lämpimällä etelärinteellä, joka oli ilmeisesti ollut jo hyvin kauan aikaa sitten asuttu. Puutarhan seudulla kasvaa nykyisinkin vanhasta asutuksesta kertovia kasveja eli arkeofyyttejä, kuten kuminaa, ketoneilikkaa, valmua, tyräkkiä, hakarasaraa ja mäkikauraa. Alunperin omenapuita oli 4-5 kpl. Isäni jalosti uusia Wealthy- ja Lobo -omenapuita useita kymmeniä ja suurin osa niistä tuottaa edelleenkin satoa. Myös marjapensaiden määrää lisättiin. Puutarhan keskellä oli vitsauksena vanha vaahteran kanto, joka jaksoi vesoa sitkeästi. Nyt yksi vesa on jo kasvanut kauniiksi puuksi. Vanhin ajoitettu löytö Mäntylässä on äitini 1960-luvun alussa puutarhasta maankääntötyön yhteydessä löytämä kuningatar Kristiinan aikainen, lyhde-vaakunalla varustettu 1/4 -äyrin kuparikolikko 1640-luvulta.
Kuva 101. Mäntylän pihapiiri.
Pihapiiri on alkuun sijainnut merenlahden rannalla, muinaisella sijaintisaarellaan kulkeneen tien varrella. Tuo tie yhdisti vanhan kartanon ja uuden, Sundholman kartanon alueita. Maankohoaminen muutti myöhemmin ympäristöä veden paetessa. Lähipelloilta löytyneet reiälliset verkon painokivet kertonevat myös tuosta muutoksesta.
Lapsuuttani muistellessani tuntuu siltä, että tulimme aika pitkälle toimeen omavaraistalouden puitteissa, ainakin enemmän, mitä Suomessa missään maaseudulla nykyisin. Liha saatiin kotiteurastuksin, vaatteita valmistettiin osittain kotitekoisista raaka-aineista ja viljaa jauhettiin itse. Yleensä suurin osa vaatteista, vaaleimmat pullajauhot, kahvi ja appelsiinit hankittiin kauppamatkoilta.
Karjatalous oli alkuun tärkeällä sijalla. Sitä harjoitettiin Mäntylässä vuoteen 1969 saakka. Pidettiin lehmiä ja kotitarpeiksi sikoja. Meillä oli yleensä 3 lehmää. Omassa lapsuudessani nuo eläimet olivat tärkeitä, ei välttämättä niinkään tilan tuotantovälineinä, vaan suurina lemmikkeinä, joilla olivat sekä hyvät, että oikukkaat tapansa. Lehmien inhimillisiä piirteitä haluttiin korostaa antamalla niille yleensä naisten etunimiä, jotka valittiin luonteen mukaan. Näistä ensimmäinen muistiini jäänyt oli suomenkarjaan kuulunut "Hely", joka oli muistaakseni ostettu Sundholman kartanosta. Samaan rotuun kuulunut ruskea-valkokirjava lehmä oli "Nanna", joka eli melko vanhaksi, lypsäen vielä 1960-luvun lopulla. Ayrshire -rotuun kuulunut "Nopsa" ostettiin Bertel Karilta, kartanon metsänhoitajalta. "Tuuli" oli melko arvaamaton luonteeltaan. Se ostettiin viimeiseksi enoltani Kaarlo Virtaselta ja kuului ayrshire-rotuun. Tuon "Nopsan" tytär oli "Ilona". Maidontuottajina nuo lehmät eivät olleet vallan mahtavia.
Sen ajan lehmien vuotuinen huipputuotos saattoi olla 10 000 litraa, mitä yksikään lehmistämme ei saavuttanut. Nykyisin rodunjalostuksen menetelmät ovat tuottaneet yksilöitä, jotka lypsävät kuulemma jopa 20 000 litraa vuodessa. Tosin tämän jalostuksen myötä näyttää näiden eläinten tautien sietokyky alentuneeen, mikä näkyi jo silloin 1960-luvullakin poikimahalvausten ja utaretulehdusten muodossa. Luonnossa nuo jaloste-eläimet eivät olisi enää ilman ihmistä selviytyneet. Maitotalous vaati tarkkuutta ja puhtautta, mistä vanhempani saivat tunnustukseksi paikallisen maidontarkastamon diplomin jossain vaiheessa.
Pienen tilan tuotannon oli oltava monipuolinen. Sen perusta oli peltoviljelyssä ja peltoalueiden maaperä usein määräsi viljeltävät kasvit. Karjan rehun tuotanto ei vaatinut maalta kovin paljoa ja rehua saatiin yleensä huonojenkin sääolojen vallitessa riittävästi. Jos viljasadosta ei saatu leipäviljaa, kelpasi se ainakin lehmille. Sadonkorjuun jälkeen peltoja voitiin käyttää laitumena pitkälle syksyn pakkasiin saakka.
Mäntylään kuului Trainkallion pohjoispuolella oleva hiekkainen peltokulmake, jolla viljeltiin ohraa, kauraa ja heinää. Syyspuolella myös tämä pelto oli laitumena. Lehmät kulkivat sinne Eino-setäni omistukseen jääneen Uusiniityn tilan vesijätön kautta. Mäntylän ja Uusiniityn välisen suuren ojan yli päästiin Välitalon rajan lähellä olevaa puusiltaa pitkin.
Kesäaikainen lehmien laitumelle ajo aamuisin ja sieltä nouto takaisin navettaan iltaisin oli paljolti minun tehtäväni. Eläimet tottelivat yleensä minua, paitsi keväällä, kun ne laskettiin ensi kerran laitumelle. Myös kiimaisina ja ukonilman tullessa ne olivat levottomia. Syksyisillä odelmalaitumilla vaarana oli ähky -niminen tauti, jossa lehmät apilaa ahmiessaan saattoivat pöhöttyä niiden pötsin paisuessa. Eläin saattoi lopulta haljeta.
Lämpiminä kesäaikoina 1960-luvun alussa äitini lypsi lehmät aivan Sundholman kylätien vierellä Yläpellon tilan rajalla olleella laitumella, josta myös kartanon Harakkalan kesäasukkaat kävivät iltaisin lämmintä maitoa ostamassa.
Mäntylän tilaan kuului osaltaan Kulmaniityn vesijättöalue, jonka poikki joskus kulkenutta vesireittiä Iivar Fleming esi-isineen oli aikanaan vuosisatoja sitten purjehtinut aluksillaan Vanhakartanoon, Kulman talon kohdalle. Tuon pensaikkoa kasvavan luonnonniityn alueelta löytyi ainakin yhden ladon jäännöshirsiä. Aluetta oli aiemmin myös ojitettu. Agrologi Töttermanin suunnitelmana oli kuivattaa alue tuulivoimalla. Hän kaatui sodassa ja suunnitelma jäi vähäksi aikaa toteutumatta. Maatalous oli ollut Lars Töttermanin sydäntä lähellä. Hän oli perustanut Uudenkaupungin maamiesseuran ja hänen vaimonsa Mary os. Aminoff oli toiminut sen sihteerinä.
Vesijättöalueen tilanteeseen tyytymättömänä isäni meni 1960-luvun alussa Kankon tilan isännän Lauri Vuorisen kanssa kerran neuvottelemaan asiasta Turun Vesipiiriin. Sieltä käsin laadittiin sitten kuivatuksen rahoitus-ja toteutussuunnitelma, mikä pantiin täytäntöön 1960-luvun lopulla.
Talvisin vesijättöniitty oli järvenä, jonka jäällä kävimme kelkkailemassa ja luistelemassa. Sen ojista löytyi erityisesti keväisin kutuhaukia, jotka pääsivät uimalla jopa noin kilometrin päässä merestä olevan Myllymäen tilan pikku ojiin asti. Kuivatuksen toteuttamisen jälkeen, vuodesta 1970 lähtien tuo Kulmaniityn vesijättöalue oli uudisraivauksen piirissä, tuottaen alkuun suuria kaurasatoja.
Kuva 102. Vanhaa Mäntylän peltoa ja Kulmaniityn vesijättöä kuivatuksen jälkeen v. 1976.
Ylävämmillä Mäntylän pelloilla viljeltiin jo aiemmista ajoista lähtien ohraa, ruista ja vehnääkin sekä alavammilla, melko happamilla mailla kauraa. Heinää, eli timoteitä ja apilaa yhdessä, viljeltiin vakiintuneilla alueilla. Pellavaakin kasvatettiin alkuun vähäisiä määriä. Äitini jalosti ja kutoi niistä itse. Vintiltä löytyy vieläkin 'aivinaa'.
Kotitarpeisiin tulevan leivän valmistukseen viljelty ruis korjattiin kuhilaille yleensä ensimmäisenä viljalajina. Se tuli puida todella kuivana. Kuivureita Sundholmassa ei silloin vielä 1950-60 -luvuilla varsinaisesti ollut ja riihetkin olivat hävinneet. Vehnää viljeltiin myyntitarkoituksiin. Kaura ja ohra olivat rehukäytössä. Niitä isä yleensä lauantaisin jauhoi lehmille.
Sundholmassa oli siirtolaisilla tapana tehdä tietyt työt talkoilla. Eräs tällainen suoritus oli viljan puinti, jota varten kylään oli hankittu kaksi puimakonetta, jotka Pellervon Konekauppa oli valmistuttanut. Käytössämme ollut puimakone oli kuuden talon yhteinen Se oli puukuorinen Sampo, jonka pyörittämiseen käytettiin aluksi piikkipyöräistä Fordson - traktoria. Toinen kylässä ollut yhteinen puimakone oli metallirakenteinen "Teräs-Sampo". Näitä laitteita säilytettiin yhteisessä konesuulissa eli sarajassa, jossa pidettiin myös yhteistä pellavaloukkua. Kylässä oli myös yksi hevosvetoinen elonleikkuukone.
Puinti tapahtui aina talkoilla ihmis -ja hevosvoimin. Koko perhe oli yleensä mukana, lastenkin leikkiessä lähistöllä. Talosta saivat kaikki ruuan ja kahvin. Illalla saunottiin. Tämä tapahtuma vahvisti aikansa karjalaisten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Elimme karjalaiskylässä.
Myös heinänkorjuu tapahtui usein talkoilla, erityisesti Sundholman kartanolta yhteisesti vuokratulla Saarimaan viemärin etelänpuoleisella peltoalueella, josta käytettiin nimeä "Obotta", Metsäpirtissä olleen esikuvansa mukaisesti. Heinänniitto tehtiin hevosniittokoneella ja näin saatu luoko haravoitiin karhelle hevosharavalla. Viljaa ei muistaakseni haravoitu, vaan se nostettiin suoraan hangoilla seipäille, ettei jyviä karisisi. Alkuun vilja niitettiin sirpillä ja viikatteella.
Perunat oli tapana nostaa ylös yhteisvoimin. Apuna käytettiin hevosvetoista nostokonetta. Myös jyrän omistuspohja oli laaja, samoin kuin viljan kylvöön käytetyn lautaskylvökoneenkin. Viimeksi mainittu lahjoitettiin v. 1991 Viroon, Mäliveren piirissä asuvalle Rein Uusdalulle. Neljän talon yhteiskäyttöinen juurikkaankylvökone oli 2-vantainen ja hevosvetoinen. Silloin ei vielä tunnettu vain yhden pillerisiemenen kerrallaan pudottavia kolopyöriä ja kylvetyt kasvustot olivatkin harventajan silmin katsottuina todella sakeita.
Hevosia kylässä oli Kankossa ruuna "Jannu", Eino Ahtiaisella Uusiniityssä Savosta tuotu "Teppo" ja Koivulassa Lauri Peltosella ruuna "Polle", jolla myös itse pienenä ratsastin. Juho Kiiski Välitalossa omisti äkäisen tamma "Lokin" ja meillä Mäntylässä oli tamma "Liuho". Hevostenkaan nimien valinta ei liene tapahtunut sattumanvaraisesti, kun niiden käytöstapoja nyt muistelen. Jonkun olen kuullut näitä nimiä gradu -työnään viime vuosina tutkineenkin.
Oman Liuho - hevosemme isä oli ostanut Laitilassa huutokaupassa käydessään. "Liuho" oli äksyluontoinen ja kerran se kuohuksissaan puri isääni olkavarteen. Kurituksen jälkeen hevonen ei karkuteille lähdettyään enää suostunut isäni kiinniotettavaksi. Tuolloin tarvittiin naapurin, Lauri Peltosen apua.
"Liuholla" käytettyjä työkoneita olivat yksisiipinen kyntöaura, Hankmo-äes, hevoskärryt, 2-osainen tukkireki sekä kirkkoreki, joka talvisaikaan oli välillä ainoa käyttökelpoinen kulkuneuvo kaupunkimatkoilla ja kyläreissuilla. Olin joskus vanhempieni kanssa tuon hevosreen kyydissä, kuten myös kerran lähtiessämme kyläilemään oikotietä metsän poikki isän serkun luokse. Tuolla kerralla metsässä oli runsaasti lunta, kuten siihen aikaan 1950-60 -luvuilla oli tapana. Puut näyttivät juhlallisilta paksun ja raskaan lumivaipan peitossa. Jossakin rinteessä reki kaatui kyljelleen ja vähän pelästyinkin. Tilanteesta kuitenkin selvittiin pelkällä säikähdyksellä.
Ensimmäisen maataloustyöhön paremmin sopivan traktorin hankki setäni Eino Ahtiainen. Kyseessä oli "pikku-Valmet", jonka hän osti aivan 1950-luvun lopulla. Myöhemmin muutkin halusivat pysyä tässä suhteessa mukana kehityksessä. Kotiini Mäntylään ostettu traktori oli Fordson Dexta ja se hankittiin v. 1959. Sillä pyöritettiin yhteistä puimakonetta, tehtiin peltotöitä yleensäkin ja käytettiin omaa "Junkkari" -vasaramyllyä kaurajauhoja lehmille jauhettaessa.
Koska Vanhakartanon kylä muodostui vanhastaan toisilleen tutuista karjalaisperheistä, olivat naapuruussuhteet alusta lähtien kiinteät. Tämä 'yhteisyys' oli kulttuurina muutoinkin, kuin vain viljelyelinkeinon osalta. Kesäaikaan tämä näkyi erityisesti iltaisin, jolloin kylänraitilla oli välillä kovastikin liikennettä ihmisten mennessä kyläilemään. Joskus ihmettelin, oliko ketään kotona, kun kaikki näyttivät olevan tien päällä.
Alkuperäisessä vakkasuomalaisuudessa eristäymisasenne on jotenkin luonteenomaista. Täällä jokainen on aina hoitanut vain "omat asiansa". Tälle seudulle vuosikymmeniä sitten tulleet karjalaiset kulttuurivaikutteet ovat varmasti nykyisinkin osaltaan vaikuttamassa rikastuttavasti paikalliseen elämänmenoon. Siirtolaiset ovat vähitellen saavuttaneet oman asemansa, mitä tuskin kukaan enää aliarvioi tai väheksyy. Aikansa se vain on ottanut. Tulokkaiden alkuperäiseen väestöön sulautumisen myötä vanhat mullistukset ja ristiriidatkin unohtunevat vähitellen.
Kuva 103. Vanhakartanon kylän siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään Tahvo Suikkasen nuoremman pojan Teuvon lakkiaisissa Kulmalla 31.5.1969. Ylhäällä portailla vas. Eino Ahtiainen, Jenny Hansén (os. Suikkanen), Arvi Ahtiainen ja Agnes Kiiski. Keskellä vas. Anisia Myöhänen (os. Timofejeff), Sylvi Ahtiainen, Agnetta Suikkanen, Teuvo Suikkanen, Vesa Hansén, Pentti Ahtiainen, Juho Kiiski ja Aleks Myöhänen. Edessä Ari Suikkanen ja Markku Ahtiainen.(kuva: Erik Hansén)
Kun sodasta ja karjalaisten evakkoon lähdöstä oli vierähtänyt jo parikymmentä vuotta, koettiin vanhalta kotiseudulta Laatokan rannalta lähteneet tuttavat ja sukulaiset edelleen läheisiksi. Heitä käytiin välillä tapaamassa satojenkin kilometrien päässä. Myös muualla Suomessa asuneet sukulaiset ja vanhat naapurit muistivat usein käydä vieraisilla Sundholmassa. He saattoivat viipyä viikkojakin, käyden kylän ja lähiseudun Kalantia myöten läpi melkein talo talolta. Aika ajoin vieraita tuli Pohjanmaalta Kauhajoelta sekä Alastarolta, Helsingistä ja muualtakin. Kaikki olivat Metsäpirtistä kotoisin ja menneitä aikoja muisteltiin. Tarinointia jatkettiin yömyöhään ja sitä minäkin haltioissani usein kuuntelin ja myöhemmin muistiin merkitsin.
Karjalaiskylän perinteet jatkuivat näin täällä Lounais-Suomessakin. Usein perinteet välittyivät naisten kautta edelliseltä sukupolvelta seuraavalle. Näin muistissa säilyivät alkuun itsestään selviltä tuntuvat pienetkin asiat. Tärkeiksi silloin koettiin lapsen syntymään liittyvät rotinat, pääsiäisajan virpominen, sekä arkipäiväisempään ruokakulttuuriin liittyvät perunapiirakoiden eli "kakkaroiden" paistaminen, lohkopiiraan teko ja karjalanpaisti sekä monet muut asiat.
Näin keski-iässä on vaikea arvioida lapsuudessa, 10-vuotiaana menetetyn äidin ominaisuuksia, vaikka siihen voimakkaan tarpeen tuntisikin. Ehkä ihmissuhdetyö tuo tällaisiakin tarpeita mukanaan tavallista enemmän.
Äitini Kirsti Tellervo Ahtiainen (os. Virtanen) oli syntynyt Vehmaalla 22.4. 1925, viidentenä lapsena 12-lapsiseen perheeseen. Hän oli syntynyt perheen asuessa muutaman vuoden Vehmaalla. Tuon jakson jälkeen asuttiin sitten 1930-luvulta lähtien Uudenkaupungin maalaiskunnan Arvassalossa.
Kuva 104. Kirsti Tellervo Virtanen.
Suuri sisarusparvi ja ahtaat, ankeat kotiolot eivät varmastikaan kannustaneet aikuistuvia lapsia jäämään kovinkaan pitkäksi aikaa kotipiiriin. Äitini oli lapsuudenkodistaan saanut perinnöksi ahkeruuden ja välillä vähän uhmakkaankin sisun tarttua vaativiinkin tehtäviin. Kouluajoista lähtien kuvastuu kuitenkin myös halu tavoitella elämässä jotain vähän parempaakin, kuin mitä kodilla oli tarjota. Vahvuutena ilmenivät taiteelliset kyvyt ja mielikuvituksen käyttö omaa minää rakennettaessa.
Äitini päiväkirja kertoo omalla tavallaan sodan päättymisen myötä nuoruudesta aikuisuuteen varttuvan nuoren naisen alati haltioituneesta innostuksesta uusia, elämän eteen tuomia arkipäiväisiäkin asioita kohtaan. Silti jokin melankolinen sävy antaa värinsä elämän taustalle.
Jotakin äitini nuoruuden tunnoista olen uskonut tavoittavani hänen päiväkirjamerkinnöistään huhtikuun 22. päivältä vuonna 1945, jolloin hän täytti 20 vuotta:
"Tänään herään kuin unesta, ajatukseni edellä olevassa niin toivottomassa lauseessa, joka kuitenkin on totta. -Siis tänään, tasan 20 vuotta takaperin eräänä (ehkä kauniina) keväisenä aamuna, pienenä palleroisena ilmestyin tänne avaraan maailmaan. Tuo 20 vuotta, miten pitkä menneisyys siihen sisältyykään. Kuitenkin tuo aika minusta tuntuu kovin lyhyeltä.
'Ah, Te lapsuuden kultaiset vuodet'
'Nuoruuteni, kuluitko vankilassa ?'
Sillä mielestäni olen jo niin kovin vanha. Onkohan nuoruus kaikilla ollut tällaista ? Vastaus: Paljon, paljon katkerampaa, sillä sota on aina sotaa. Oikeastaan saisin olla onnellisimpia ihmisiä. Eihän minulla ole ollut mitään hätää, mutta sanotaanhan, että . .
'Tyytymättömyys on maailman palkka.'
Toivoisin saavani tuon virheeni anteeksi. Jospa oppisin ymmärtämään kaikkea oikealla tavalla / ja muistamaan, että . .
'Ole onnekas aina,
hyvä mieleesi paina
Jos vaikeaa ois,
paha unhoita pois.'
Silloin uskoisin voivani pitää pääni pystyssä vastoinkäymistenkin sattuessa. On siis yksi päivä kulunut iltaan vuosikymmenen vaihtuessa. Toivoisin tämän vihon (päiväkirjan) olevan apunani ja ajankulunani, ei yksin tänä iltana, vaan monena muuna iltana tulevaisuudessa, johon merkitsen (päivän tapahtumia) hetkiä katoavasta elämästä."
Elämää jatkui äitini osalta vielä 20 vuotta tämän jälkeen. Aikuisiän alussa se sisälsi muutamia palvelusvuosia Kalannin Halolassa, Pyörlän talossa ja sittemmin vuosia tekstiiliteollisuuden parissa Uudenkaupungin Willatavaratehtaassa. Kankaankudontaan hän sai koulutuksen sotavuosista lähtien lyhyen aikaa Uudessakaupungissa toimineessa, Alma Nikkilän johtamassa Sortavalan kotiteollisuuskoulussa.
Äidilläni tuntui olevan tarve selviytyä elämässä eteenpäin. Mielen voimaa tähän varmaan löytyikin. Monet näitä pyrkimyksiä tukevat keinot olivat kuitenkin uusia, ennen kokemattomia maaseudun suurperheen lapselle. Siihen aikaan naiselle ei tarjoutunut yhtä paljon vaihtoehtoja ponnistella itsenäistä, riippumatonta elämää kohti. Yksi tällainen keino olisi ollut opettajan uralle selviytyminen. Tämä oli ilmeisesti myös äidilläni mielessä, kun hän ystävänsä kanssa vuosien työssä olon jälkeen aloitti opiskelunsa Kansanvalistusseuran kirjeopistossa. Opinnot oli hoidettava iltaisin työn jälkeen. Lopulta kuitenkin äitini, suurperheen kasvatin voitti puolelleen tarve saada tuntea oman perheen turvaa. Hänen valintansa oli avioliiton solmiminen itseään 10 vuotta vanhemman, Karjalasta tulleen siirtolaisen kanssa vuonna 1954 ja näin oma ura sai jäädä. Ystävätär valmistui kansakoulunopettajaksi ja toimi siinä tehtävässä tietääkseni eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Itsenäisinä työvuosina äitini elämä oli kuitenkin ollut rikasta ja suurin osa ystävistä kertyi tältä ajalta, varhaisilta 1950-luvun vuosilta. Naimisiinmenon jälkeen oli kiinnityttävä maaseutuympäristöön ja omalla tilalla tapahtuvaan työhön, joka sekään ei aina ollut kevyttä tai tuottavaakaan. Oli silti jotakin omaa, viimeinkin.
Mitä minun, perheeni ainoan lapsen, mieleen sitten on jäänyt äidistäni sisukkuuden ja sormet koukistaneen, lähes jatkuvan työnteon ohella ? Suuren sisarusparven myötävaikutusta oli varmasti määrätietoisuus omien päätösten toteuttamisessa, vaikka suurimmissa asioissa itseluottamus ei ehkä joskus ollut riittänytkään.
Äitini tummat silmät ja niistä hetkittäin ilmenevä haikeus ja elämän kaipuu ei ole unohtunut mielestäni hänen viimeisinä kolmena elinvuonnaan, jolloin sairaus jo toi uhkansa. Tunteet saattoivat vaihdella, eikä hän niitä halunnut salatakaan. Tämä oli hänen luonteensa ominainen piirre. Mahdollisuuden luovien pyrkimysten toteuttamiseen ja paineiden purkamiseen antoi omien kangasmallien suunnittelu ja kudonta sekä omaan tarpeeseen että tilaustyönä.
Naisen elämässä omiin lapsiin liittyy kai aina tunne elämän yhden suuren tehtävän täyttymyksestä. Saman tuntee kyllä perheen isäkin, ehkä kuitenkin eri tavalla. Luotettava vertailu on tietysti mahdoton tehtävä ! Monet varhaislapsuuteni ajan elämään ja kehitykseen liittyvät ilot ja kivut koimme äitini kanssa yhdessä. Uuden oppiminen ja sen seurauksena kokemani äitini vilpitön palkitseva ilo tuntuvat antaneen itseluottamukselle pohjaa. Tuntuu siltä, kuin kaikki aistini olisivat virittyneet herkimmilleen ottamaan vastaan ympäristön reaktioita erilaisia varhaisia yrityksiäni ja erehdyksiäni kohtaan. Noina elämänkaareni alkuaikoina isä oli äitiä etäisempi. Hänen kanssaan koetut yhteiset elämykset tulivat usein vähän kotipiiriä etäämmältä. Näitä olivat yhteiset kala- ja marjamatkat sekä erilaiset puutyöt ja maanviljelyyn liittyvät valmistelut.
Puheen oppimisen osalta ymmärrän omalta osaltani hyvin ilmaisun "äidinkieli". Isäni käytti enemmän tai vähemmän puhdasta Karjalan Kannaksen murretta, joka vuosien mittaan sai lounaissuomalaisia vaikutteita. Äitini oli lapsuudessaan omaksunut Vakka-Suomen murteen, jossa oli varmasti paljon laitilalaisia vaikutteita mukana. Tästä tuli suurelta osin siis myös oma murteeni. Lapsuudessa muistan kyllä käyttäneeni molempiakin murteita riippuen siitä, kummalla leikkitoverini puhuivat. Kyläyhteisön vuorovaikutuksille altis ilmapiiri auttoi myös kodin ulkopuolisten vaikutteiden omaksumisessa. Se oli mielestäni kannustamassa vähittäistä kotipiiristä irtautumista, joka myös sittemmin lievensi äidin varhaisen menetyksen aiheuttamia vaikutuksia.
Elämäni perustaa loi myös lapsuudenperheeni harmooninen ilmapiiri. Äitini ja isäni tulivat mielestäni keskenään hyvin toimeen. Asioista kyllä neuvoteltiin ja mielipide-erojakin soviteltiin. Yleisesti ottaen molemmat vanhempani olivat kai kuitenkin tyytyväisiä ja kokivat saavuttaneensa elämänsä tavoitteet. Maaseutuympäristö oli vanhempieni alkuperäinen elinpiiri ja samalla se oli ollut heille myös toimeentulon tae maailmalla heidän aikanaan tapahtuneiden yhteiskunnallisten muutosten yhteydessä. Tämän viestin he tuntuvat minullekin välittäneen. Maa meidät kuitenkin elättää.