Rintamakokoonpanossa Talvisodan loppuun asti

Kannaksen lohkon tehtävänä oli tukea tulellaan 10. Divisioonan (1.1.1940 lähtien 7. Divisioona) taistelua Taipaleen suunnassa sekä suojata III Armeijakunnan Laatokan puoleinen sivusta.

Venäläiset saavuttivat jo joulukuun ensimmäisenä päivänä Taipaleenjoen ja jatkoivat itsenäisyyspäivänä 6.12.1939 yli virran. Taipaleenjoen mutkassa oleva Koukunniemi joutui viholliselle. Vahvan, 84:n patterin tykistön ja 150:n panssarivaunun tukemat läpimurtoyritykset kuitenkin epäonnistuivat. Suomalaisten asemien eteen jäi 35 tuhottua panssarivaunua. Tällä suunnalla venäläiset yrittivät yllättäen Suvannon ylittämistä 25.-27.12. Taipaleen puolustajien läntiseen sivustaan. Ylitys onnistui, mutta hyökkääjä lyötiin takaisin. Taisteluun toi ratkaisun kannakselaisista kootun pataljoonan jäännösten raivoisa ja voimasuhteisiin nähden toivoton hyökkäys Keljan kylään.

Yrjö Jylhä:

(Taipaleen taistelu Talvisodassa)

Laulu joesta

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki ---- niin äiti lauloi ja lapset pirtissä hoki, kun suvi saapui ja suvi hiipui, mut isä vain yhä viipyi.

Sen kerran väyläkseen yön yhden mennen Suvanto uursi, länteen juoksut ennen; se purkaa Vuoksen vedet Laatokkaan, sen lähteet sydämess on synnyinmaan ...

Ja miehet kestivät, se joihin luotti, mut kevät tullessaan vain tuskaa tuotti; vain rannat raiskatut ja oudot sille avartuneiks se näki ympärille.

Niin toisin kaikki, kuin se toivoi, tahtoi --- vain Vuoksi ruumiitaan sen syliin ahtoi; vihollisvainaat Laatokkaan se pyyhki ja poikiaan kun löysi, pitkään nyyhki hivellen heidän hiuksiaan hiljaa, kuin lasta tuudittain, kuin vesililjaa.

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki ---- Elämänvirraks se viel on muuttuva toki; kun tuska tyyntyy ja kipu haihtuu, sen suru voimaks vaihtuu.

Jevgeni Dolmatovskij (ven.):

Znamja (=lippu) -lehti n:o 6-7/1940

Muistelma Taipaleenjoelta

Olen nähnyt mä jokia paljon enkä kaikkia muistaa voi mutta yksi on ---- Taipaleenjoki Se vain purosen leveä on Oli vaikeamp' yli sen mennä Kuin ylittää elämä Kun ponttoonit vietiin sinne Alkoi murhaava ammunta.

Mutta miehet kulkivat yhä Hitaasti eteenpäin Eivät muistaneet Volgaansa, enkä Minä muistanut Moskovaa: Vaan jokaisen aivoissa oli: "Minä elän vielä" vain.

On idässä jokia paljon Mutta kaikista raskaimmat on Aallot ikuisen Taipaleenjoen Joka vain puron levyinen on.

***

Sitten alkoivat taistelut suomalaisten pääpuolustuslinjalla, josta Metsäpirtin paikannimet Taipale, Terenttilä, Koukunniemi, Kirvesmäki ja Mustaoja tulivat kuuluisiksi. Noille alueille oli etukäteen siirretty Pohjanmaan miehistä koostunut eversti Laurilan rykmentti, "Laurilan verikoirat", niinkuin Teuvan Tiltu heitä venäläisten propagandaradiossa nimitti. Rykmenttiin kuuluneen Lauri Kamilan mukaan miehet eivät alkuun tienneet, mihin heidät oli tuotu. Olivat yllättyneet, kun Metsäpirttiin tultuaan näkivät kotoisen tuntuiset, hyvinhoidetut peltoaukeat edessään.

Sitten koitti itsenäisyyspäivä, joulukuun kuudes:

-Me oltii sillo Taipalees ilmavartios siell Järisevä tie varres. Sitä päivää ei keritty juhlii, ko meill oll konekivääri asemass ja varrottii, mutt sillo ol pilvine päivä, eikä tullu lentokonneita. Se ol itsenäisyyspäivä !

Tuohon päivään liittyi toinenkin muistikuvani. Kohtasin kaksi upseeria Järisevässä:

-Olik se majur vai mikä se ol tuota, ko en tehnt kunniaa enkä tehnt ilmoitusta siit, ko mä kävelin siin pihal ja sitt tull tämä merivartiosto kokki Volín, huomas ett mä olin niiko liisteris.

Majur huomas ett näill onkii merivartio puku päällä ja luul, jott tääll on uuvet miehet. Heill ol kaks ratsuu ja he ol menos Taipaleehe ja 15-20 sekunni pääst ne ratsut tull ilma ratsastajjii ja me meinattii, ett ne oll haavoittunu molemmat, mutt ne ol varmast olliet jossai maantieojas ja ratsut karkas ja Kiiskilä Ludvig yritti piättää niitä ratsuloita, mutt ne män yhtee navettaa ja olliit siell. Ett ne (ratsut) olliit varmast olleet siell jo enne meitä. Ei ne muute olis männiet siihe. Sitt tull jonku aja peräst, mä en muista, olik se toine majur tai muu, mutt toine oll luutnantti ja ne kyseliit niitä ratsuja nii me sanottii, ett ratsut on tallis ja he sai ne sielt.

Kun venäläiset ylittivät Suomen itsenäisyyspäivänä Taipaleenjoen, kaatui sitä seuranneissa kovissa taistelussa lukuisia pohjalaisia ja metsäpirttiläisiä. Kaatuneiden joukossa olivat mm. metsäpirttiläiset: alikersantit Heikki Kuoppa[] ja Toivo Hämäläinen [], sotamiehet Tahvo Ahtiainen [], Eino Eeva [], Albert Hiltunen [], Tauno Inkinen [], Nikolai Ivanoff [], Adolf Kiiski [], Johannes Laurila [], Toivo Paukku [], Johannes Repo [] ja Matti Repo [], jotka kaatuivat Koukunniemessä 7.12.1939. Kadonneita olivat ainakin Aleksi Eeva [], Arvi Kurikka [] ja Uuno Tuokko []. Mustaojalla kaatuivat alikersantti Matti Ahtiainen [] ja sotamies Seemi Paksu []. Terenttilässä kaatuivat korpraali Heikki Puikkonen [] ja sotamies Oskari Ahtiainen []. Haavoittuneita oli paljon. Noihin Metsäpirtin tapahtumiin liittyvistä jälkitunnoista saa aavistuksen Yrjö Jylhän "Kiirastuli" -teoksesta. Tosin karjalaisella mielenlaadulla varustettuna Jylhän kaltaiseen ylenmääräiseen synkkyyteen ei ehkä olisi kovin helposti vaipunut.

Yrjö Jylhä

kapteeni, komppanianpäällikkö
(Koukunniemen taistelu, talvisota)

Niin vaikea

Niin vaikea teitä on lähettää tuonne; tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne - ken teistäkin vielä hengissä palaa ? On katseeni hellä, mut käskyni kovat, mitä mielessä mietin, sen suuni salaa, sanat jäävättömät ovat.

Vaan vaikeampi on katsoa teitä, takaisin tulleita, nääntyneitä: vain puolet on jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa. Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte, yhä vielä te hymyillä voitte

***

Joulukuun kiivaat hyökkäykset saatiin vastahyökkäyksin torjutuiksi. Tappioittensa vuoksi vihollisen oli järjestettävä joukkojaan seuraavaan suurempaan yritykseen, joka alkoikin 8. helmikuuta. Venäläisten ylivoimainen tykistö ja runsaat ilmavoimat moukaroivat koko ajan suomalaisten asemia. Neuvostoliitto oli sijoittanut tykistöä Igolkanniemelle, josta meitä ammuttiin ainakin kuudella tykillä. Myös Rautuun oli tuotu pitkän kantaman tykkejä, jotka kantoivat suomalaisten asemiin. Sulan veden aikaan vihollisen alukset lähestyivät ajoittain sijoituspaikkaani Järisevän linnaketta. Ne yrittivät maihinnousua myös Ylläppään niemeen. Alukset näkyivät melko kaukana Laatokan selällä. Tykistömme oli toiminnassa ja yritimme ampua aluksia myös konekivääreillä.

Järisevän ja Kaarnajoen linnakkeet tulittivat hyökkääjän joukkoja ja tykistöasemia Taipaleenjoen molemmin puolin. Ennen Laatokan jäätymistä myös Saunaniemeen saapuneet vihollisen kuljetusalukset olivat maaleina.

Rannikkotykistöpatterien raskailla kranaateilla oli tehokas vaikutus. Kohteita oli yllin kyllin, eikä kenttätykistöäkään riittänyt niitä kaikkia tulittamaan. Pulmaksi tulikin kohta ampumatarvikkeiden suuri kulutus. Kaarnajoen patteri ampui jo joulukuun 10. päivään mennessä 1000 laukausta. Täydennystä oli hankittava taaempana olevilta linnakkeilta ja otettava käyttöön eri tahoilta löytyneet jäännöserätkin. Niinpä patteri joutui käyttämään kahdeksaa erilaista laukausyhdistelmää ja kokoamaan niitä taistelujen keskellä. Putkien kuluminen alkoi aiheuttaa haittaa ja vaaraakin. Varsinkin luutnantti Niilo Kosman johtama Järisevän linnake oli vihollisen ankaran tykkitulen ja pommitusten kohteena. Tulenjohtotorni sortui joulukuun puolivälissä ja korvattiin tähystysraoin varustetulla panssaritornilla. Se asetettiin tykkiasemien välisen yhdyskäytävän katolle.

Vaikka vihollisen hyökkäys laantuikin tammikuun ajaksi, Järisevä sai olla rauhassa vain neljä päivää, jolloin sitä ei ammuttu. Laskelmien mukaan maaliskuun alkuun mennessä linnakkeelle oli satanut yli 100 000 kpl viiden, kuuden ja kahdeksan tuuman kranaatteja sekä tuhatkunta pommia, joista suurimmat olivat 500-kiloisia. Myös Taipaleen sulkulinnakkeita tulitettiin kiivaasti. Luutnantti Viljo Kettusen johtama Kaarnajoen linnake sai alkuun olla lähes rauhassa, mutta maaliskuun toisena päivänä senkin alueelle ammuttiin noin 1000 kranaattia. Taisteluissa olleiden linnakkeiden henkilöstö vaihdettiin ajoittain. Tilalle tuli miehiä rauhallisempien suuntien linnakkeilta. Kannaksen lohkolla Järisevän ja Mustaniemen sekä Kaarnajoen ja Konevitsan (päällikkönä kapteeni Jaakko Härmänsuo) linnakkeiden henkilöstöt vuorottelivat.

Vihollinen yritti tehdä tuhoja myös rintaman takana. Vaihtovuorossa Mustaniemessä ollessamme meidät määrättiin partioimaan hiihtäen Vuohensalosta Murikkaan. Menomatka tapahtui illalla ja paluumatkalle lähdettiin seuraavana aamuna. Suurikivenniemessä havaitsimme vanhan latumme poikki menneen tuoreen ladun. Kersantti arveli jonkun saaristolaisen olleen asialla. Kerroin, että tunnen nämä seudut ja vain Heinäsenmaasta olisi voinut tulla hiihtäjiä. Kaksi miestä pantiin tarkistamaan asiaa ja he löysivätkin jonkin matkan päästä pudonneen venäläisen käsikranaatin. Hiihtäjät saatiin saarrettua ja suojeluskunnan poikaosasto sai johtajineen lopulta vangittua 3-miehisen venäläisen partion, joutuen ampumaan näistä yhden. Tällä partiolla oli riittävästi räjähteitä kaikkien Käkisalmen ympäristön siltojen räjäyttämiseen. Vangitut kertoivat heidät määrätyn 3:n vuorokauden partiomatkalle, minkä jälkeen jääkelkan piti noutaa heidät omalle puolelle. Odottelimme aikansa, mutta noutajia ei näkynyt.

Järisevän jouduttua vihollisen silmätikuksi, lohkon komentaja esitti joulukuun puolivälissä, että raskaat rannikkotykit siirretään Järisevästä Ylläppäähän. Suunnitelmaa muutettiin kuitenkin siten, että uudelle linnakkeelle siirrettiin yksi tykki Järisevästä ja toinen samanlainen Mustaniemestä. Järisevän linnakkeelle jäi patterin 1. tykki, ja sinne siirrettiin täydennykseksi 2-tykkinen jäykkälavettinen kevyt kenttätykkijaos.

Kun Taipale kesti, venäläiset aloittivat hyökkäykset jäitse selustaan. Helmikuun 11. päivänä sumuisessa säässä havaittiin vihollisen etenevän pataljoonan voimin Puikkeenluodon suunnasta Ylläppään niemeä kohti. Hyökkäysosastoon kuului 20 panssarivaunua, jääkelkkoja ja yksi lentokone. Linnakkeet avasivat tulen 5-6 kilometrin etäisyydeltä järjestyksessä Järisevä, Ylläppää, Konevitsa ja Kaarnajoki. Hyökkäys torjuttiin yksistään patterien tulella ilman omia tappioita. Omat partiot totesivat kranaattien tehneen tuhoisaa jälkeä jäällä. Runsaat verijäljet avantojen reunoilla osoittivat, mihin monien hyökkääjien tie oli päättynyt. Myös vihollisen lentokone putosi, joskin omien tulituksessa.

Venäläiset jatkoivat Järisevän moukaroimista maalta ja ilmasta. Helmikuun 17. päivän tulituksessa linnakkeen alueelle putosi yli 200 kranaattia 100 metrin säteellä. Iltapäivällä kranaatti osui rt-patterin ammuskellariin, johon myös miehet suojautuivat. Syttyi tulipalo, jossa noin 300 kranaattia tuhoutui. Patterin jäljellä ollut 1. tykki, 120 mm:n Armstrong sai osumia, jolloin sen suojakilpi särkyi sekä sivu- ja korkeussuuntauskoneistot karsiutuivat pois. Tykin putki jäi sentään ehjäksi, ja lukkokin saatiin toimimaan. Konekivääripesäkkeet, jotka olivat eri puolilla linnaketta, saivat myös osansa tulituksesta. Ryhmäni pesäkkeen lähelle osui toistamiseen kranaatti, jonka voima paiskasi konekiväärin useiden metrien päähän.

Kuva 90. Järisevän Armstrong -tykki.

Järisevän tulittaminen jatkui seuraavanakin päivänä ja vihollinen uskoi jo saaneensa linnakkeen vaiennetuksi. Vaikka se olikin jo heikossa kunnossa, henkilöstön taistelutahto oli yhä jäljellä.

Aamulla 19. helmikuuta havaitsimme Järisevästä vihollisen aloittaneen jälleen etenemisen jäitse entisestä suunnasta. Nytkin hyökkäämässä oli pataljoona 4-5 panssarivaunun ja viidentoista jääkelkan tukemana. Oli vielä hämärää, kun näimme puiden välistä jäällä etenevän vihollisen ja tiesimme tämän yrittävän maihinnousua Ylläppäähän.
Aamukahdeksalta pataljoona oli noin neljän kilometrin päässä Järisevästä itäkaakkoon. Ylläppään linnake ampui seitsemän kranaattia vihollisryhmitykseen, joka tällöin hajosi kolmeksi osastoksi. Järisevän kenttätykkijaos sekä Kaarnajoen ja Ylläppään linnakkeet suuntasivat tulensa vihollisosastoihin. Vihollisen tykistö puolestaan ampui koko ajan Järisevän linnaketta.

Kun venäläispanssarit olivat jo puolentoista kilometrin päässä Järisevästä, myös vaurioitunut tykki oli otettava mukaan torjuntaan. Linnakkeella olleen lohkon aseteknikon, vääpeli Väinö Tähkäpään johdolla tykki suunnattiin putken mukaan maaliin ja Tähkäpää laukaisi aseen lyömällä vasaralla iskuriin. Kolmannella laukauksella putken suulle tuli noin metrin mittainen halkeama, mutta tämäkään ei keskeyttänyt ammuntaa. Kuudes laukaus jo osui yhteen vaunuun, joka syttyi tuleen. Tykkimme ampuivat panssarien edestä myös jäätä rikki. Tällöin muutkin panssarit kääntyivät ja ajoivat täysillä kovaa ulinaa pitäen kohti omia joukkojaan.

Perääntyvät panssarit tempasivat jalkaväenkin mukaansa pakoon. Neljän kilometrin päässä joukko pysähtyi ja alkoi ryhmittyä uuteen yritykseen, mutta linnakkeiden tuli hajoitti sen, ja vihollinen vetäytyi Igolkanniemen suuntaan. Hyökkäämässä todettiin olleen 97. Hiihtopataljoonan, joka menetti parisataa miestä kaatuneina. Suurin osa pataljoonan miehistä oli ollut vapaaehtoisia nuorisoliittolaisia, kuten myöhemmin ilmeni. Jäällä näkyi mustia möykkyjä. Seuraavana aamuna vartiovuoroni jälkeen lähdin Hatakan kanssa tutkimaan tilannetta jäällä. Sieltä löytyi pudonnut vihollisen lentokone ja satamäärin suomalaistyylisiä, ilmeisesti lähikylistä kerättyjä suksia. Pakomatkan oli katsottu ilmeisesti sujuvan paremmin jalkaisin. Jäälle oli tehty myös nuotioita ja Hatakka arveli vihollisen rippeiden viettäneen siellä yönsä ennen pelastumistaan. Kaatuneita oli upotettu jäähän tulleisiin avantoihin. Järisevästä käsin monet kävivät keräämässä jäältä suksia ja jalkaväen keveitä aseita "enemmän kuin jaksoivat kantaa". Järisevän linnake menetti kaatuneena yhden tykkimiehen. Tässä taistelussa linnakkeen kenttätykkijaos ampui 73, Kaarnajoki noin 50 ja Ylläppää noin 20 kranaattia. Järisevän vaurioitunut tykki ampui 11 laukausta.

Linnakkeemme tulittaminen tykistöllä ja pommittaminen jatkuivat sodan loppuun asti, joskaan vihollisen saarrostushyökkäykset eivät enää toistuneet. Ihmeellistä on, että Järisevän, kuten muidenkin linnakkeiden henkilöstötappiot jäivät melko vähäisiksi. Laskelmani mukaan Järisevässä kaatui 28 miestä koko Talvisodan aikana.

Kuva 91. Järisevän mittausaseman miehet mittaustornin tuhoutumisen jälkeen talvella v. 1940.

Varsinaisten rintamataistelujen painopiste siirtyi Itä-Kannaksella Taipaleen lohkon kestettyä lännemmäs Vuosalmelle, jonka yli venäläiset pääsivät. Vajaa 2. Divisioonamme piti siellä kuitenkin puoliaan sodan loppuun saakka.Keski-Kannaksella vihollinen lopulta murtautui läpi "Mannerheimin linjan" 11.-15.2.1940 Summan ja Lähteen lohkoilla, jotka olivat kestäneet torjuntataisteluissa kaksi kuukautta. Summan alueelle puna-armeija oli tuolloin keskittänyt yli 1000 hyökkäysvaunua ja 104 tykistöpatteria kahden kilometrin kaistalle ! Näiden tulivoimaa ei voinut millään kestää.

Yrjö Jylhä:

(Koukunniemen taistelu Talvisodassa)

Rynnäkön jälkeen

He ryntäsivät äsken kuin myrsky ja ukkonen. Nyt turhaan kysyn, käsken, niin turhaan, tiedän sen: he kaatuneet on lakoon ja jääneet syliin yön, kuin suistuneet ois vakoon he kesken peltotyön.

Et tehnyt, mitä tahdoit, vaan minkä määräks sait, niin vähän itse mahdoit, sua johti julmat lait. Mut korkeammat voimat sun kanssas taistelee; pois heitä tuntos soimat ja työmme loppuun tee.

***

Länsi-Kannaksella ylipäällikkö antoi luvan vetäytyä sovittuun väliasemaan, mikä tapahtui 17.2.1940. Varsinaiseen taka-asemaan vetäytyminen alkoi lännessä 28.2.1940. Viipuri säilyi Suomella pitkään. Vasta 8.3.1940 venäläiset saivat katkaistua Viipurista Helsinkiin vievän valtatien.

Laatokan pohjoispuolella suomalaiset jatkoivat pitkään saartamiensa neuvostojoukkojen ahdistamista. Kollaanjoella suomalaiset puolustajat kävivät sitkeätä taistelua koko sodan ajan. "Kollaa" tuli sitkeydestään ja kestävyydestään yhtä kuuluisaksi kuin Taipale. Pohjoisessa Suomussalmella ja Raatteessa venäläiset lyötiin melko perusteellisesti, minkä jälkeen taistelut keskittyivät Kuhmon rintamalle. Tammikuun lopulla siellä saarrettiin venäläinen 54. Divisioona, joka onnistui kuitenkin puolustautumaan rauhantekoon asti.

Suomen talvisota kesti 105 päivää. Suomalaisia kaatuneita tuossa sodassa oli 21 296 miestä, joista Taipaleenjoella menehtyi yli 2300 ja heistä oli metsäpirttiläisiä 52. Taipaleessa kaatuneista 7 miestä oli Ahtiaisten sukua.

Järisevästä oma joukko-osastoni määrättiin lopulta 13.3.1940 voimaan tulleen, Talvisodan lopettaneen Moskovan rauhan jälkeen perääntymään. Suomi menetti rauhassa pitäjät Käkisalmea ja Sortavalaa myöten. Myös kotipitäjäni Metsäpirtti jäi vihollisen puolelle. Hiihdin tuolloin joukko-osastoni mukana Järisevästä Käkisalmeen, yöpyen välillä Mustaniemessä. Mukana oli myös Matti Ahtiainen, Salomon enoni lanko. Kantamuksia oli paljon ja olimme kaikki todella väsyneitä. Oma taisteluni kotiseudulla oli päättynyt, jatkuakseen myöhemmin muualla.

Rauhan tultua tapahtui myös tykkikaluston ja kaiken materiaalin siirto uuden rajan taakse. Kannaksen lohkolla viimeiset joukot poistuivat Järisevän ja Kaarnajoen linnakkeilta aamulla 15. maaliskuuta sekä Ylläppään ja Konevitsan linnakkeilta seuraavan päivän illansuussa.

Yrjö Jylhä:

(Jatkosodan päätyttyä, Metsäpirtistä uudelleen vetäydyttäessä)

Hyvästi, Kirvesmäki

Sana Rauha, ja kuolleet rauhan sai -- niin hiljaista, yksinäistä. Joko päättyi pitkäperjantai, jo ristinpuut on riisuttu kai, tämä onko jo pääsiäistä ?

Parin virstan päässä tuolla vain näen edessä Koukunniemen, tulikasteeni missä kerran sain kera miesten, siell' yhä nukkuvain: ja se puuksi kasvoi, se siemen.

Näen oikealla Suvannon jään, aron poikien kattamat aavat; ja kun itään katson, Terenttilään, kuin painajaisunessa haudat nään, taas vihlovat vanhat haavat.

Mihin ikinä silmäni täällä luon, nimet kaikki tihkuvat verta: näen Mustanojan ja Surmansuon ja takana lumisen virranvuon ja kaistan Laatokan merta. Lumiliejusta viittoo pirstattu puu teräskypärä särkynyt jostain sua hyvästelee kuin kalloluu, ja tuoll' yli mullan ojentuu käsi katkennut nyrkkinsä nostain.

Käsi rohkea, sille tilini teen, puu murtunut tuskani näki. Hyvästi, tienoot Taipaleen, tuhot kärsineen ja ne kestäneen --- hyvästi, Kirvesmäki !

Konevitsan evakuoiminen

Luostarin kalleuksien evakuointia varten rakennettiin toistakymmentä suurta pakkauslaatikkoa, joihin kerättiin ikoneja ja rullille käärittyjä kirkkomaalauksia, sekä vanhoja kasukoita, joista pyrittiin säilyttämään edustava historiallinen kokonaisuus. Tavarat toimitettiin Kuopioon säilytettäviksi. Myös Eino-veli osallistui tähän evakuointiin.

Noviisi Andrei Peschkoff eli " Konevitsan Antti" kertoi, että Konevitsassa olivat munkit vielä ennen lähtöään 12.3.1940 kerääntyneet Pyhän Nikolain kirkkoon toimittamaan molebeniaa konevitsalaiselle Jumalanäidille. Molebenin jälkeen igumeni menetti malttinsa ja näytti siltä, että ikoni jää Konevitsaan. Varajohtaja, pappismunkki Adrian tuli kuitenkin ja otti ikonin syliinsä sanoen: "Niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin kuljetetaan, ikoni on minun mukanani". Molebenin jälkeen hevoset ajoivat pyhien porttien eteen ja munkit hyppäsivät kyytiin konevitsalaisen Jumalanäidin seuratessa mukana. Luostarin munkit muuttivat aluksi Keiteleelle ja sieltä v. 1959 Heinäveden Papinniemeen Valamon munkkien tavoin. Luostarilaiset eivät enää palanneet Konevitsaan. Igumeni Mavrik kuoli Kuopiossa 12.2.1944 ja hänen ruumiinsa kuljetettiin takaisin vallattuun Konevitsaan. Oman toiveensa mukaisesti hän pääsi sinne takaisin. Igumeni haudattiin pääkirkon alttarin eteen arkkimandriitan oikealle puolelle.

Pappismunkki Johannes eli korpraali Pekka Matsi saapui 15.3 Järisevästä Konevitsaan muiden munkkien jo lähdettyä. Hän pyysi komentajalta kymmenkunta sotilasta avukseen alkaen näiden kanssa kiireesti pakata jäljelle jäänyttä kirkkokalustoa ja muita aarteita. He pakkasivat aina venäläisten tuloon asti. Isä Johanneksen ansiota oli, että luostarista saatiin vielä viime tingassa pelastettua kirkon kalleuksia. Paljon arvokasta sinne kylläkin jäi. Kirjastosta saatiin ainoastaan Evankeliumi pelastettua. Munkkien keljoihin jäi kaikki omaisuus. Kaikkiin kirkkoihin jäivät täydelliset ikonostaasit ja arvokkaita ikoneita. Myös kirkonkellot jäivät ja ainoastaan yhden skiitan kellot onnistuttiin saamaan mukaan.

Vetäytyminen Kannakselta

Varhain aamulla 17. maaliskuuta lähti Kannaksen lohkon hevosajoneuvokolonnan jälkiosa Sortanlahdesta ja iltapäivällä materiaalin kuljetusjuna Käkisalmesta. Rannikkotykistörykmentti 3:n joukot siirtyivät - edelleen lohkokokoonpanossa - Savonlinnan lähelle Kulennoisiin. Kannaksen lohkon osoitteena oli edelleen Kerimäki. Sieltä pääsin lopulta siviiliin ja matkustin perheeni luokse Pieksämäelle, josta siirryimme seuraavaan evakuointiosoitteeseen eli Heinäveden Petruman kylään.

Järisevän rt-patterin 5-tuumainen raskas tykki sai linnakkeelta lähdettäessä ansaitsemansa kohtelun. Kannaksen lohkon sotapäiväkirja kertoo: "Järisevän jäätaistelussa kuuluisaksi tullut kiinteä tykki (halennut putki) kuljetettiin erikseen kuorma-autolla, jossa oli Suomen sotalippu ja kunniavartio." Tykki on yhä nähtävänä Rannikkotykistömuseon edessä Suomenlinnassa.

Kuva 92. Viime sotien molempien osapuolten sekä Kansalaissodan sankarivainajille pystytetty muistopatsas ja vainajien muistokivi menetetyn Metsäpirtin hautausmaalla v. 1996. (Pentti Ahtiainen)

Entisellä kotiseudullani en ole sen koommin käynyt. Metsäpirtti saatiin vielä Jatkosodan alussa, syyspuolella 1941 Suomen haltuun. Saunasaaren aallonmurtajaa, jossa olivat aikoinaan kiinnitettyinä kalaveneemme, käytettiin nyt sotilastarkoituksiin. Väinö Heikkala Uudestakaupungista kertoi olleensa satamaamme tukikohtanaan pitäneen italialaisvalmisteisen syöksyveneen miehistön jäsenenä tuolloin. He olivat yrittäneet mm. maihinnousua Suhkoi'hin. Jatkosodassa myös Uudenkaupungin Janhuan rannikkotykistöpatteri oli sijoitettuna kotikylääni Saaroisiin. Sen asemat olivat entisellä hiihtomäelläni Riihimäellä Laatokan vanhan rantapenkan yläpuolella. Sodan loppuvaiheessa Metsäpirtti menetettiin taas Neuvostoliitolle. Monet olivat kuitenkin ehtineet palata kotiseudulleen, joutuen sitten toistamiseen evakkotaipaleelle.
Tänne Uudenkaupungin seudulle sijoittumisemme jälkeen monilla oli kova kaipuu kotiin. Naapurimme Aleks Peltonen [] totesi 1940-luvun lopulla: "Jos takasii laskisiit, huomispäivän lähtisin !" Itselläni ei erityisempiä haluja takaisin Karjalaan ole enää ollut. Sain kai aikanani kävellä tarpeeksi pitkin suurta Venäjänmaata.

Vasta viime vuosina, Neuvostoliiton hajottua ja Pietarin muututtua taas oikeasti Pietariksi, monet entiset metsäpirttiläiset ovat käyneet synnyinseudullaan. Varmaan monet heistä voisivat yhtyä Aabraham Peltosen [] ajatuksiin, kun hän väsyneenä ja nälkäisenä saapui yksin hävitettyyn kotikyläänsä syyskuussa 1941, seisahtaen kotinsa raunioille:

Helena Eeva

Taipaleenjoki

Rakas Taipale ! Kuin Sua kaipajan Sinä olit mun onneni maailma Sinä olit kuin toveri, äiti mulle maan lapselle heikolle, tuomitulle Rakas Taipale, kaikki on mennyt muu vaan koska Taipale unhottuu ?

Sumuverho syksyisin kattoi Sun kuu paistoi iltoina haaveilun Me tunsimme - heilahti elämän pirta majesteettisen tyynenä vieri virta Sinä kävit sieluumme, kävit vereen kun upposit Karjalan omaan mereen

Jäähileitä pintaasi talvi loi vaan jähmettyä et koskaan voi Ei koskaan voimasi voine laata vaan nielit virtaasi uutta maata Oi Taipale - kaikki voi mennä muu vaan koska Taipale unhottuu ?

Sait kevään tultua piirteet uudet sun rantas kätkivät salaisuudet Kun rantapuusi jo kasvoi kerkkää niin paljon kuisketta kuulit herkkää ja murhenäytelmät monet siis oot tyynnä kätkenyt paltaisiis

Kun kesä tuli, niin pellon viljaa sun rintees kasvatti aivan hiljaa Ruiskorret kuvastui virran kalvoon Niin - Taipalehan - se aina valvoo Voi kaipaustamme, surua tuota elomme vaiheet mustaa suota

Tuli sota - sun rantasi rauhaisuus heti rikkui ja alkoi aika uus Sinun nähtesi kamppaili laatu ja määrä ja oikea aate ja asia väärä ja me luotimme murtuissa muurin - ei toki - ei koskaan voi murtua Taipaleenjoki !

Niin paljon rannallas hurmetta vuoti niin paljon elämää lopetti luoti Oli Taipaleen vedessä väri veren Se virtasi Karjalan omaan mereen Niin paljon kätkit sä kuolemaa et sitä unohda milloinkaan

Tuli rauha - rauha niin julma, tyly ja loppui viimeinkin tykkien jyly Nyt kaikuu rannallas slaavein kieli ei kelpaa sinulle vieras mieli Piti tulella, verellä Taipale ostaa Sinä kumminkin vääryyden vielä kostat

***

Mieleeni ovat syöpyneet monet muistot Kannaksen ja Laatokan tienoilta. Sota repi meidät irti kodista. Se oli varmasti vaikuttavin ja traagisin sekä samalla viimeinen kokemukseni kotiseudultani. Joskus mietin, miten se on minuun vaikuttanut. Olinhan Talvisodan päättyessäkin vasta 24 -vuotias. Osaisinko nyt 80-vuotiaana olla viisaampi ? Miltä sota sitten tuntui ? Uskoneeko kukaan, jos sanon, ettei se tuntunut miltään? Oli helpointa kestää, kun asiaa ei sillä tavoin edes ajatellut. Oliko se sitten todellisuuden kieltämistä tai ei - ainakin se auttoi. Jälkeenpäin kokemukset ehkä painoivat mieltä. Välillä ne tulivat rauhan aikanakin pintaan, jolleivät muuten, niin ainakin unissa. Joskus saattoi kuitenkin keskellä päivääkin omia askareita tehdessä tulla hetkeksi samanlainen outo, 'epätodellinen' olo, kuin aiemmin sodassa.

Jatkosota oli talvisotaa rajumpi ja uhkaavampi kokemus minulle. Siihen osallistuin Jalkaväkirykmentti 12:ssa eli "jänkäjääkäreissä" palvellessani Sallan, Kiestingin ja Vienan kanavan, Pirunsaaren suunnilla sekä Viipurin lähellä Ihantalassa. Nämä olivat kaukana kotiseudultani.

Jatkosodan ensimmäisinä päivinä tuntui siltä, ettei rintamalla voi millään säilyä hengissä. Näin tuossa vaiheessa kuitenkin unen, jonka alussa joukko ihmisiä huusi avoimella kentällä: "Eläköön Suomi". Tämä huuto hukkui vähitellen kaikkialta taustalta nousevaan valtavaan kohinaan, josta erottuivat sanat: "Eläköön Stalin". Uskoin unen kuvaavan koko sodan lopputulosta, jonka tulisin myös itse näkemään, eli selviäisin sodasta. Haavoituin kuitenkin. Olisin halunnut olla sodan loppuajan taistelemassa kotiseudullani, minkä takia anoinkin siirtoa sinne. Anomukseen en saanut vastausta. Aivan lopuksi jouduin vielä Lapin sotaan.

Kuva 93. Sotien loputtua olin kai jo aikuistunut. Valokuva minusta vuonna 1945.

Helena Eeva:

Vuosi 1939 - 40

On mennyt vuosi, sitä tiedä en mä miten jaksoin tähän asti kestää On tieni käynyt läpi kyynelten oi onnettomuus, jot ei voitu estää !

Ah, tänä vuonna vasta havaitsin kuin pohjaan asti maailma on paha on mennyt sitä, jota takaisin ei tuota tahto, mahti eikä raha

On kodin onni kaunis muisto vain on kotiseutu myöskin mennyt multa On orpous niin raskas taakkanain on sielussakin katkeruuden tulta

On tuhottuna nuorta elämää On kirjoitettu kuumin sydänverin nyt lehti kirjaan, kirjaan joka jää kun muistokin jo häipyi synkkä perin

Valoa sentään synkkään pimeään luo ihmeen harras, kaunis uhrimieli Sen silvotuista vartaloista nään ja kummut hiljaiset ne siitä kielii

Kalastaja on silti kalastaja !

Sotaa edeltäneet lapsuuden ja nuoruuden muistot on aika päässyt paljon kultaamaan. Todellisuus ei ole silti päässyt täysin unohtumaan. Toimeentulon hankkiminen Laatokalla kalastaen ei ollut helppoa. Minulle sen teki raskaaksi myös se, että jouduin tuohon aikuisten työhön jo kasvuiässä, mitä en vieläkään voi hyväksyä. Ehkä tuo aika kuitenkin koulitsi minua kestämään vielä pahempiakin aikoja ja uskomaan omiin voimiin. Opin myös kalastusammatin, jonka perinteen käytännön toteuttamisen aika lopulta näytti tuominneen katkeamaan. Useimmat asiat muistuvat sentään myönteisinä mieleen.

Vuosia on jo ehtinyt kulua siitä, kun kalastuskokemuksia on voinut vaihtaa jonkun vastaavia kokeneen kanssa. Metsäpirttijuhlilla Uudessakaupungissa vuonna 1981 piti Urho Taurénin ja Aleks Myöhäsen kanssa tarinoida oikein kuvaelman muodossa näistä menneistä:

Niin Laatokan kalastus muuttui lopulta ajan kultaamiksi muistoiksi. Silloin joskus menneisyydessä jokapäiväiseen elämään liittyneet vaarat eivät kalastajien keskuudessa lannistaneet yritystahtoa. Luonnon keskellä tuntui elämisen mielekkyys. Sen löysi pienen niukkuudenkin keskeltä ehkä helpommin kuin yltäkylläisyydestä.

Oli luotettava luonnonjärjestykseen. Aamulla maatuuli puhalsi ja vei kalastajat veneineen Laatokan selälle. Päivän vanhettua merituuli pullisti taas purjeet ja johdatti veneet lasteineen sulavasti rantaan. Ja aikanaan, samalla tavoin kuin ihmisten ollessa luonnossa tuulen armoilla, historian tuulet johdattivat pian kalastajat uusille rannoille . . .

Kuva 94. Saaroisten kalasataman rantaa.

Arvi Ahtiaisen käsikirjoituksia.
Tiedosto: penaht16.htm
Lähde: Pentti Ahtiainen