Talvisota ja kotiseudun menettäminen

Suomen talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939. Samana päivänä aamuyöllä klo 4 - 6:n välisen ajan olin viimeisellä vartiovuorollani Saunaniemessä. Kukaan meistä ei saanut koko yönä nukuttua. Kello kolmelta Tapparin raja-asemalta oli soitettu ja kerrottu rajan takaa kuuluvan moottorien kovaa jylinää venäläisten siirtäessä sotakalustoa asemiin. Sen jälkeen Nikolai Timofejeff [] lähti kuljettamaan lottiamme Emmi Hyytiää [], Elsa Eevaa [], Anna-Liisa Peltosta [] sekä Emma ja Mari Hämäläistä Taipaleeseen. Tullessani pois vartiosta näin, että Hatakanmäki oli tulessa. Eräs miehistä, Ijäs muistaakseni, yritti vielä puhelimitse yhteyttä Kotkaan varmistaakseen tilanteen. Puhelimesta kuului kuitenkin vain ulinaa.

Yöllä alettiin laskea Laatokalle miinoja. Länsirannan miinoista puolet, eli 133 kpl, laski miinalaiva Yrjö.

Sota alkoi venäläisten ylittäessä viimein rajan klo 6.45. Noin kello seitsemän aikaan vihollinen suuntasi Metsäpirttiin ankaran tykistötulen etelästä ja lounaasta. Koverojan puhelinlinjat katkesivat Taipaleesta Metsäpirttiin ja Saunaniemeen. Talvisota oli alkanut ja maa vavahteli. Metsäpirtin rajalle Tappariin oli ryhmitetty rajajoukoista ja metsäpirttiläisistä koottu valiojoukko, ns. 'Metsäpirtin Osasto'. Se suoritti viivytystaistelua, vetäytyen rajalta suunnitelman mukaisesti. Käsiaseet eivät tehonneet panssarivaunuihin, joiden takana seurasi jalkaväki. Ensimmäiset metsäpirttiläiset kaatuneet tulivat noista taisteluista. Sodan ensimmäisistä kranaateista kaatui rajalla Tapparissa Kaino Torikka [].

Vähän ennen, kuin olimme lähdössä perääntymään eli edellisenä iltana mietti Rissanen, mitä ylimääräisille varusteille tehtäisiin. Tuossa tilanteessa minäkin tulin ehdottaneeksi ratkaisua:

-Mie yllytin ko siin oll kuiva
kaivo,....
no radiopuhelin pantii rekkee, ....
mut muut hää kannatti
sitt siihe kaivoo.

Myös merivartioaseman päärakennuksen kohtaloa mietittiin seuraavana aamuna:

-No mitä se, mie sanoin,
ko yksityisii ihmisii talotkii pallaat,
nii tämäkii, valtio rakennus senku
tuikataa tullee !

Viimeisin ongelma ratkesi itsestään, sillä jonkin ajan kuluttua Saunaniemen merivartioasema tuhoutui tykkitulessa. Olessani tuolloin majoitusrakennuksemme pihalla naapurini Ludvig Kiiskilän kanssa, havaitsimme läheisen pellon laidalla liikkuvan vihollissotilaita. Konevitsan patterilta ei enää oltu saatu yhteyttä merivartioasemaamme klo 7:n aikaan. Olimme tuolloin jo lähdössä kiireesti peräytymään sieltä kohti Taipaletta. Päällikkömme oli aiemmin määrännyt kaiken ylimääräisen varustuksen kaivoon pudotettavaksi, minkä käskyn nyt toteutimme. Rannan läheisyydessä olevia muitakin rakennuksia oli tulessa. Saaroisten kylä oli myös liekeissä, osittain ehkä siitäkin syystä, että omat joukot oli määrätty tuhoamaan majoituskelpoisia rakennuksia niin, ettei vihollinen voi käyttää niitä hyväkseen. Kuului miinojen räjähdyksiä. Venäläiset joukot vyöryivät eteenpäin.

Rajakylien asukkaat joutuivat pakkasella aamuvarhain lähtemään pikaisesti kodeistaan. Lapset ja vanhukset monet vähissä talvivaatteissa kiirehtivät pois sodan vaaroista. Vähäiset vaatetavarat, ruokaa ja heiniä rekeen ehkä ehdittiin ottaa mukaan. Hevoskaravaanit veivät väkeä kohti Taipaleenjokea. Naiset ja isommat pojat ajoivat karjaa pois rajaseudulta pohjoiseen. Osa karjasta jouduttiin teurastamaan ja vain parempikuntoisia lähdettiin kuljettamaan. Rajalta maantie kulki Saaroisten kylän läpi Saunaniemen länsipuolelta metsäistä tietä pitkin Metsäpirtin kirkolle, jatkuen Koselan kylän peltojen kautta yli Viisjoen metsätietä Taipaleen lossille. Venäläinen tykistötuli surmasi ja haavoitti pakenevia, karjaa menehtyi ja palavia rakennuksia sortui.

Taipaleenjoen lossiliikenne oli koko päivän vilkasta. Jatkuvana virtana siviiliväkeä karjoineen siirtyi joen yli Pärssisen puolelle. Sotilaita varusteineen siirrettiin joen eteläpuolelle.

Helena Eeva:
(nimim. Hele Neva, Arvi Tarvainen, Asser Tervasmäki)
'Metsäpirtti meille rakas'II
Etelä-Karjalan Painopalvelu Oy
Lappeenranta 1987

Jäähyväiset Karjalalle (evakkomatkalla Alapuustista Käkisalmeen16.3.1940.)

Hyvästi, hyvästi Karjala
kiitokset sulle kaikesta
Kiitos hetkistä herttaisista
kiitos päivistä rauhaisista
Hyvästi, hyvästi Karjala
Kiitokset kaikesta !

Hyvästi, Karjala, Suomeen vie
raukkojen lasten raskas tie
Niinkuin linnut me mennään lentoon
outoon maahan, niin vieraan ventoon
Hyvästi, hyvästi Karjala
kiitokset kaikesta !

Meitä kannatti Laatokan laine
Nyt on Taipalehella maine
Jättää saimme me kotokunnaat
ne on raskahat rauhan lunnaat
Hyvästi, hyvästi Karjala
kiitokset kaikesta !

Täällä kaikui se soitto sorja
vapaa heimo ei ollut orja
Täällä vierähti maammon virsi
suli kaikkien sydänkirsi
Hyvästi, hyvästi Karjala
kiitokset kaikesta !

Katkaisi vainooja meiltä juuren
otti Karjalan kauniin, suuren
Vaan on oikeudella voitto
kohta koittavi aamunkoitto
Sitä uskon ja odotan
Näkemiin, Karjala !

Järisevään

Merivartioasemamme johtaja, aliluutnanttina toiminut vänrikki Toivo Rissanen [] oli määrännyt osastomme vetäytymään kalustoinemme Igolkanniemen sivuitse ja lopulta Taipaleenjoen yli Linnakankaan uudelle tulenjohtoasemalle sekä edelleen Järisevänniemeen. Tärkeimmät varusteet oli lastattu Eino Hämäläisen [] hevosrekeen. Matkan alussa erityisen tärkeää tuntui olevan Luotsi-Jussin, eli luotsi Hedlundin [] pakettien säilyminen ehjinä, koska niissä arveltiin olevan pirtua. Alkumatkasta talutin vielä polkupyörääkin parikymmensenttisessä lumihangessa kolmen kilometrin matkan. Sitten luovutin, kiväärinperän katkaistua pyöräni pinnoja. Saavutimme 8. komppanian asemat. Tuolloin kuulimme, että suunnitelma Saunaniemen sataman sulkemiseksi oli epäonnistunut. Tarkoituksena oli upottaa proomu sataman suulle, jolloin venäläiset alukset eivät olisi päässeet rantautumaan. Proomua hinanneen laivan oli nähty kääntyvän takaisin ulapalle tykkitulen takia.

Matkamme kohti Järisevää oli tarkoitus jatkua Apsulan -Pilkkatien kautta eli läheltä rantaa. Matkan varrella, Sittojan sillalla venäläiset ampuivat muutaman laukauksen päidemme yli, jolloin Hämäläisen hevonen säikähti. Myös Hämäläisen omat, tälle hevosellekin tutut pellot sattuivat olemaan juuri tuolla kohdalla. Näistä seikoista eläin hämmentyi niin, että se ryntäsi tien sivuun kuorman samalla kaatuessa ja konekiväärin pudotessa ojaan. Viivytyksen jälkeen matka jatkui ja Sittojan sillan jälkeen käännyimme oikealle Apsulan risteyksestä. Meidän oli myös määrä räjäyttää tuo silta ennakolta asetetuilla räjähdyspanoksilla, jotka Rissanen oli virittänyt. Hän ei hätäisenä miehenä kuitenkaan ollut muistanut kertoa meille, missä sytytyslangat olivat. Emme löytäneet niitä ja niin työ jäi tekemättä. Olimme tästä harmissamme ja Ludvig Kiiskilä (s. 3.10.1910) totesikin:

"Onko asia tosiaankin niin, ettei
miehistölle voinut etukäteen kertoa,
mihin sytytyslangat on pakattu ?"

Silta jäi vihollisen käyttöön. Tosin ennen heitä myös Uudenkaupungin Lyökistä kotoisin ollut merivartioston kokki Armas Volín ehti vetäytyä sitä kautta saavuttaen lopulta jalkaisin osastomme ja tuoden mukanaan myös melkoisen määrän elintarvikkeita yhteiseen käyttöön.

Jossain vaiheessa kävin vielä tiedustelemassa kotikylässäni. Kohdassa, josta Saaroisten tie haarautui rantaan päin eli Timofejeffin talon kohdalla oli venäläisiä. Toinen ryhmä oli Laatokan vanhan rantapenkan takana ja toinen lähellä risteystä. Ne olivat etenemässä syvemmälle Suomeen varmistaen samalla pääjoukkojen sivustaa.

Venäläiset olivat edenneet kahdeksan kilometriä Viisjoen koululle kello 15:een mennessä. JR 28:n kolmas pataljoona valtasi välillä takaisin menetetun Saunaniemen. Metsäpirtin Osasto vetäytyi taistellen iltaan mennessä Umpilammen linjalle. Näissä taisteluissa haavoittui myös Juho Kiiski, naapurini Karjalassa ja täällä Sundholmassa. Osaston vastaiskuja varten oli perustettu partioita, joista neljää johtivat: kersantti Karonen [], kersantti Ahtiainen, kersantti Määttänen ja alikersantti Hämäläinen. Järisevään päästyämme kuului illalla noin kello 21.30 etelästä kovaa tykistöammuntaa. Savua ja liekkien loimotusta näkyi --- Metsäpirtti paloi. Niin tuhoutui myös kotini.

Suomen puolustuksen voimat tuntuivat varsin riittämättömiltä taistelussa idän suurvaltaa vastaan. Omia joukkoja oli sodan syttyessä 295 000 miestä, myöhemmin n. 400 000. Varusteet ja aseistus olivat alkuun huomattavan puutteelliset. Neuvostoliiton puna-armeijan salamasotaoppeja saaneita joukkoja tuli olemaan Suomea vastassa yli 500 000 miestä ja varusteet olivat aivan toista luokkaa omiimme verrattuina.

Koko Suomi oli tarkoitus vallata kolmessa viikossa, paraatimuodostelmassa ja soittokunnan soittaessa puna-armeijalle tahtia !

Vetäytyvistä suojajoukoistamme koottiin Muolaanjärven länsipuolelle puolustukseen 1. Divisioona ja myös 6. Divisioona tuotiin reservistä Kannaksen pääpuolustuslinjalle.

Me olimme vetäytyneet Taipaleenjoen yli yhdelle pääasemista eli Laatokkaan työntyvällä Järisevänniemellä olleelle tykistöpatterille. Sinne oli rakennettu kiinteät tuliasemat tykeille sekä konekivääreille ja se oli Kannaksen poikki kulkevan Mannerheimin puolustuslinjan itäisin piste.

Siellä jouduimme aluksi vahvistamaan varustuksia. Pesäkkeitä täydennettiin ja korsuja rakennettiin. Olin n. 10 miehen vahvuisessa konekivääriryhmässä, jonka johtajana oli vääpeli Martti Hatakka []. Ludvig Kiiskilän [] kanssa siirsimme suksien päälle kiinnittämämme, merivartioasemalta siirtämämme konekiväärin pesäkkeeseen lähirannalle. Olimme majoittuneet aluksi kasarmille ja myöhemmin rakentamaamme korsuun. Osallistuin komennettuna välillä myös Taipaleenjoen rannalla ja Koukunniemessä puolustusvarustusten rakentamiseen. Kävin siellä Järisevästä käsin kolmena päivänä.

Välillä sulan veden aikaan Laatokalta tulleet laivat tulittivat Järisevää. Ajoittain oli rauhallisia aikoja, jolloin linnakkeella pidettiin oppituntejakin. Ylikersantti Saikkonen opasti kerran konekiväärin käytössä. Hän kertoi sen olevan laakatuliase, johon veteraanina mukana ollut Martti Hatakka tokaisi : "Olen minä ennenkin ollut pappia kyyvvissä". Ylikersantti oli tästä loukkaantunut ja lopetti tunnin pidon. Martti Hatakka oli aikoinaan osallistunut kansalaissotaan Raudussa valkoisten puolella, vaikuttaen siellä konekivääreineen ilmeisesti ratkaisevasti siihen, ettei vastapuolen läpimurto Venäjälle onnistunut.

Linnaketta tulitettiin lähes jatkuvasti. Suojauduimme parhaan kykymme mukaan. Miehistöä oli sijoitettu kestävimpiin rakennuksiin ja myös maaston korsuihin. Päiväsaikaan ei voinut yleensä liikkua vapaasti linnakealueella. Pienestäkin liikkeestä alkoi tykistökeskitys. Ammusvarastoon osui kerran. Oma pesäkkeemme sai myös kerran täysosuman. Konekivääri siirtyi useita metrejä, kiväärit olivat sikin sokin käytävällä ja sukset roikkuivat kuusen oksilla. Joku etsi kaasunaamariaankin. Varustuksia jouduttiin hajasijoittamaan. Ryhmäni siirrettiin rannalle kolmen kilometrin päähän kasarmista, Järisevän Hiekalle. Sieltä pystyimme paremmin seuraamaan myös tapahtumia Laatokan jäällä.

Järisevä kuului Laatokan Meripuolustus -yhtymässä ns Kannaksen lohkoon, jota komensi everstiluutnantti Johan Rikama. Se oli nyt alistettu III Armeijakunnalle. Lohkon esikunta oli sijoittunut Sortanlahden Tulliniemeen ja sen yksikköinä olivat Konevitsan, Järisevän, Kaarnajoen, Mustaniemen ja Ylläppään linnakkeet sekä vartioasemia. Järisevän samoin kuin Mustaniemen linnakkeilla oli 2-tykkinen, viiden tuuman raskas rt-patteri.

Kartta 89. Laatokan Meripuolustuksen Kannaksen lohkoa Talvisodan aikana.

Luostari sodassa

Konevitsan linnakkeella oli kaksi 2-tykkistä raskasta rt-patteria ja Kaarnajoen linnakkeella 4-tykkinen raskas rt-patteri, joiden kalustona olivat 20 kilometrin päähän ampuvat Canet -tykit. Järisevän pohjoispuolella oleva Ylläppää oli aluksi jäykkälavettisen kevyen kenttäpatterin varassa. Taipaleen Koukunniemen poikki kulki puolustuslinja, jonka viisi vanhaa betonista tykkikorsua Rt 3 oli miehittänyt ja varustanut 57 mm rannikkotykein sulkulinnakkeiksi. Ne olivat etulinjan komppanioiden johdettavina. Järisevän linnakkeella oli puinen tulenjohtotorni sekä betoninen patterikasematti, jonka molemmissa päissä oli tykkiasema ammuskellareineen. Tykkiasemien välillä oli katettu yhdyskäytävä. Komentokorsu oli satakunta metriä patterin takana. Linnakkeen kokoonpanoon kuului patterin lisäksi kaksi konekiväärijoukkuetta, joiden seitsemän konekivääriä olivat lähipuolustusasemissaan. Muistaakseni konekivääripesäkkeitä oli jossain vaiheessa 13 - 14 kpl.

Linnakkeessa ei ollut ilmatorjunta-aseita, eikä niitä riittänyt koko lohkon alueellekaan muuten kuin Konevitsaan yksi ilmatorjuntakonekivääri. Järisevän vahvuus oli alun perin 250 henkilöä, joukossa jokunen lotta ja siviilityöntekijä. Ollessani asevelvollisuusaikani lopulla vuonna 1936 Järisevässä, siellä oli silloin muutaman kantahenkilökuntaan kuuluvan lisäksi vain 7 vartiomiestä.

Konevitsan luostarisaari oli veljeni sijoituspaikka Talvisodan ajan. Hän toimi siellä esikunnan moottorivenelähettinä lopulta korpraaliksi ylennettynä. Konevitsan linnakkeen esikunta oli sijoitettu arkkitehti Slupsin v. 1860 piirtämään "kostinitsaan" eli hotellirakennukseen, sen ensimmäiseen kerrokseen. Sen kellarissa oli majoitustiloja ja muualla rakennuksessa varastoja sekä sairaala. Hotelli oli luovutettu Puolustuslaitoksen käyttöön 1930-luvulla. Majoitustiloja oli järjestetty myös Mariankirkolle.

Esikunnan ja esikuntajaoksen sodanaikainen yhteinen vahvuus oli siellä lähes 60 miestä. Linnakkeen suojaosaston muodosti 125 miestä. Saarella toimi kaksi varsinaista tykistöpatteria sekä kevyt patteri. Eteläpatterilla oli 117 miestä. Sen talousaliupseerina toimi kersantti Erkki Saramo Uudestakaupungista. Läheisellä Hiekkaniemellä oli kevyt patteri, jolla oli alkuun kolme Cap -tykkiä ja myöhemmin Eteläpatterilta siirretyt 2 CR -tykkiä.

Pohjoispatterilla oli kaksi kuuden tuuman Canet -tykkiä putket koilliseen suunnattuina. Miehistön vahvuus oli 65 miestä. Konekivääreitä oli sijoitettu sekä Etelä- että Pohjoispatterille. Luostarin talli -ja navettarakennuksen eli Karjahovin katolle oli rakennettu kolme konekivääri -ja ilmatorjuntapesäkettä. Venäläisten lentokoneiden hyökätessä Konevitsaan kiivettiin katolle tulittamaan niitä, minkä vuoksi luostarin tallirakennukset ja kenttä olivat toistuvasti tulituksen kohteina. Lopulta katsottiin parhaaksi siirtää pesäkkeet piiloon korsuihin. Yksi tällainen oli rakennettu Kasanilaisen skiitan tien varteen. Tätäkin yritettiin pommittaa.

Hälytykset annettiin luostarin kirkonkelloilla. Kun venäläiset tämän huomasivat, he kohdistivat tulituksensa kellotorniin, johon tuli vaurioita. Rakennus säilyi ihme kyllä ehjänä. Työläisten asuntolan ja hautausmaan välille putosi kerran iso pommi, joka rikkoi aiheuttamallaan painevaikutuksella luostarin ikkunat. Pommitukset tapahtuivat päivällä ja myös yöllä, kirkkaalla kuutamolla. Pimeällä munkit uskalsivat olla keljoissaankin. Ainoa tuhoutunut rakennus oli Pyhävuoren takana sijainnut, puutarhurin kesäaikana käyttämä puurakennus. Osa Konevitsan tykeistä jouduttiin siirtämään kovemmassa paineessa olleille mantereen linnakkeille. Lentopommituksia lukuunottamatta luostaria ei juuri ahdisteltu. Lähivesillä nähtiin sukellusveneitäkin.


Tiedosto: penaht14.htm
Lähde: Pentti Ahtiainen