Asevelvollisuusajasta rannalla ja Laatokalla

Vesillä liikkumiseen sain v. 1936 koulutusta ollessani Lahdenpohjassa moottoripurjevenekursseilla asevelvollisuusaikanani. Liikuin silloin veneellä paljon Pohjois-Laatokan rannikolla koluten lähes kaikki sen lahdet. Astuin vakinaiseen palvelukseen asevelvollisena 1. 2. 1936 ja olin alokkaana 2 kuukautta Käkisalmen pohjoispuolella Vahtiniemessä, jossa Rannikkotykistörykmentti 3:lla (Rt 3) oli 2 tykkipatteria, sekä noin 5 kilometriä Käkisalmen koillispuolella Murikassa 1 patteri.

Koulutus oli alkuun tavanomaista "kevyttä" alokaskoulutusta. Lumisimpaan aikaan ohjelmaan sisältyi hiihtokoulutusta. Myös mäenlaskukilpailuissa olin mukana. Käkisalmen ja Vahtiniemen välillä on korkea Multamäki, jolta näkyivät Valamon luostarin kupolit. Tuolta mäeltä piti kerran kilpailumielessä alas laskea ja lisäksi samaan suoritukseen kuului myös hiihto takaisin Vahtiniemen kasarmille. Sijoituin 10:n parhaan joukkoon ja sain palkinnoksi kahvit.

Myöhemmästä varsinaisesta varusmiespalveluksesta on jäänyt mieleeni tykistökoulutus, mitä annettiin "Suomen tykistön isän " eli Vilho Petter Nenosen oppien mukaan. Murikan patterilla oli Nenosen keksimä etäisyysmittari, joka tarvitsi tarkan suuntiman määrittämistä varten kilometrien päässä olevan mittausapupisteen Suurikivenniemessä. Apupisteeltä meidän piti ilmoittaa suuntimat tykille laukausta varten. Tykkimiehenä olin 1 ½ kk:n ajan ja kiväärimiehenäkin sotilaspassini mukaan 2 kuukautta.

Asevelvollisuusajastani jäi mieleen myös ensimmäinen viinakaupassa käyntini Käkisalmessa. Kieltolaki oli kumottu vasta kolme vuotta aiemmin. Viinaostoksia tekevillä piti olla 'viinakortti', jonka minäkin olin hankkinut. Kerran pyysi kaverini tykkimies Velitsin minua tuomaan pullon Käkisalmen matkallani. Tein työtä käskettyä ja meni ostoksille armeijan sadevaatteet päälläni. Viinakaupassa tapasin myös erään luutnantin samoilla asioilla. Jälkeenpäin harmittelin, etten muistanut tervehtiä häntä ohjesäännön mukaisesti. Ehkä luutnantti oli kuitenkin tyytyväinen, kun ei herättänyt enempää huomiota ostosmatkallaan. Luvallinen viinakauppa oli vielä uutta ja monilla oli tämän takia tarvetta salailla näitä asioita.

Käkisalmessa vietetty varusmiesaika jäi pian taakse ja minut siirrettiin siis Lahdenpohjaan alussa mainitsemaani erikoiskoulutukseen, josta vastanneen ruorimestarin nimi on minulta jo unohtunut. Tätä kautta kesti myös 2 kuukautta, josta loppuaika oli Konevitsaan suuntautuneita kuljetuksia. Myöhempi sijoituspaikkani olikin sitten Konevitsassa, jolloin toimin Rt 3:ssa purjemoottoriveneen kuljettajana 3 kk:n ajan. Tuo tehtävä oli välillä rasittavakin. Muistan tapauksen, jolloin olin saanut tehtäväkseni mennä veneelläni Käkisalmesta Konevitsaan. Matka alkoi illalla ja jossain vaiheessa olin nukahtanut, heräten lopulta, kun vene oli kai jo jonkin aikaa kulkenut ympyrää.

Yllättäen saattoi myös joutua kuljetustehtäviin. Näin tapahtui eräänä aamuyönä kello 4. Minut kutsuttiin veneineni Konevitsan Eteläpatterin rantaan, jonne esimieheni luutnantti Kettusen viimeisillään raskaana ollut vaimo oli tuotu venekuljetusta varten. Synnytys oli alkamassa. Ajoin veneeni lähelle rantaa ja rouvaa kuljettanut soutuvene tuli vastaan syvemmille vesille. Oli tuulinen aamuyö ja raskaana olleen naisen siirtäminen veneestä toiseen tuntui uhkayritykseltä. Aluksi vähän emmin tuota tehtävää, mutta kun esimies kerran vaati, asia piti hoitaa. Rouvaa kannateltiin kainaloista ja lopulta hänet saatiin veneeseeni onnellisesti mantereelle vietäväksi. Matkan aikana emme joutuneet sentään hoitamaan synnytystä. Iltapäivällä Kettunen ilmoitti minulle kaiken sujuneen hyvin ja poika oli syntynyt. Missähän tuo poika nyt lieneekään ? Tavallisin tehtäväni oli hoitaa veneyhteyttä Konevitsan ja Suurikivenniemen luoteispuolella olleen Mustaniemen välillä. Tiilikuljetukset Järisevän niemeen alkoivat, kun siellä alettiin rakentaa varustuksia. Muitakin vastaavia veneitä Konevitsan suunnalla liikennöi. Vahtiniemessä purjemoottorivenemiehenä oli tykkimies Äyräväinen. Hän oli Merimiesunionin jäsen. Tuolloin elettiin vielä aikaa, jolloin ammattiyhdistystoimintaan ei monissakaan piireissä kovin suopeasti suhtauduttu. Tämän takia Äyräväistäkään ei päästetty aliupseerikoulutukseen, mikä oli hänelle myös ilmoitettu ihan avoimesti.

Elokuussa pidettiin Sortavalassa taisteluharjoituksia. Niiden takia siirryin veneineni vartioalus Aallokkaan hinauksessa Valamon satamaan, jossa suoritin vartioalukselta miehistön siirtokuljetuksia maihin. Viikon komennuksen jälkeen lähdettiin paluumatkalle kaakkoistuulessa. Nyt olin vartioalus Vakavan hinauksessa. Sen päällikkö, pursimies Eeva määräsi minut Sortavalan satamaan välillä rantauduttuamme ottamaan veneeseeni 20 miestä Konevitsaan vietäviksi. Loppumatkaa tulisi olemaan vielä 80 kilometriä. Kerroin Eevalle, että Vakavan pitäisi kyllä ottaa kyytiinsä useampia miehistä oman veneeni ahtauden ja vastaisen tuulen takia. Käsky oli kuitenkin käsky ja matkaan oli lähdettävä. Mukaan tuli 20 miestä, jotka kaikki ahtautuivat keulahyttiin suojaan pärskeiltä ja tuulelta, koska heillä ei mantteleita lukuunottamatta mitään kunnon suojavaatteitakaan ollut. Itse olin apulaiseni, tykkimies Jussi Velitsinin kanssa pukeutunut öljyvaatteisiin. Koska lasti oli etupainoinen, vene sukelsi hinauksessa aina liian syvälle aaltoihin. Tilanne alkoi näyttää kriittiseltä ja yritimme saada hytistä miehiä uloskin, mutta turhaan. Lopulta suunnittelimme jo hinausköyden katkaisuakin. Eeva havaitsi kuitenkin ahdinkomme ja lopulta vähensi veneessäni ollutta miesmäärää puolella.

Kuva 82. Kelirikkoalus "Aallokas" Sortanlahden satamassa talvella 1936.

Viikon komennuksella Mustaniemessä ollessani tehtävänäni oli hinata veneellä kovapanosammuntojen maalia. Tykkimies Velitsin oli kaverinani. Moneen päivään ei ollut mitään tehtäviä. Lauantaina päätin lähteä luvatta Metsäpirttiin Juho Kiiskin häihin. Tuolloin tietenkin tehtävä yllätti. Minua oli kaivattu hinaamaan veneellä kovapanosammuntojen maalia. Jouduin tästä päällikön, saksalaissyntyisen majuri von Behr'in puhutteluun. Selvisin ilman pahempia rangaistuksia. Kuljetin majuria usein Konevitsan ja Sortanlahden välillä. Hän kyseli joskus pitkäänkin Laatokan vesistä, saarista ja rannoista, tarjoten tupakkaakin, 'Gold dollar'ia. Välillä tehtävänäni oli olla rouva von Behr'in mukana veneessä. Ajankulukseen hän halusi purjehtia yksin Laatokalla majurin suostumatta tähän, joten minut komennettiin mukaan. Majuri sanoi rouvan hoitavan purjehtimisen. Minun tuli vain istua veneessä, minkä teinkin. Rouva osasi purjehtia ja välillä kävimme jopa Laatokan toisella puolella Salmin edustalla.

Kuva 83. Kuva asevelvollisuusajoiltani vuonna 1936. Ainoa nuoruusaikainen kuva minusta. Sotaväen leivissä posket ovat vähän pyöristyneet.

Asevelvollisuusaika kului nopeasti ja vapauduin vakinaisesta palveluksesta 15. 1. 1937. Sotilaspassiini merkittiin erikoiskoulutukseksi: "purjemoottorivenemies".

Siviiliin päästyäni halusin hankkia työkokemusta kalastuksen lisäksi muustakin. Paraisten Kalkin Lappeenrannan tehtailla olin samana talvena. Siellä sain kuulla, että Saimaan kanavan rakennustöihin voisi myös päästä ja vähän paremmalla palkallakin. Kevätpuolella pääsin kanavatöihin, mutta niitä riitti vain kuukauden ajaksi. Viipurin kaupunki oli luvannut maksaa kanavayhtiölle, jotta viipurilaisia työttömiä työllistettäisiin kanavatyömaalle. Näin me muut saimme lähteä. Ei auttanut muu, kuin lähteä kotia kohti ja luottaa kalastukseen. Seuraava kesä menikin hyvin, sillä saimme ennätysmäisiä saaliita.

Konevitsa

Konevitsan luostari sijaitsi vuoteen 1940 saakka Konevitsan eli Konon saarella Pyhäjärven pitäjässä. Mantereelle oli matkaa 5 kilometriä. Metsäpirtin Saaroisiin sieltä oli linnuntietä matkaa 30 kilometriä. Tuo hiekkarantainen saari oli noin 5 kilometriä pitkä ja 3 kilometriä leveä. Laatokalta saarta lähestyttäessä sen piirteitä hallitsevat kaksi kukkulaa, Pyhä Vuori ja Kyyvuori eli Zmeinaja gora. Pyhä Vuori oli saaren keskiosissa. Sen molemmin puolin oli peltoja ja eteläpuolella luostarin suojaisa puutarha omenapuineen.

Kartta 84. Konevitsan saari.

Luostari sijaitsi saaren läntisen niemen tuntumassa. Sen rakennusten eteläpuolella oli aallonmurtajalla suojattu satama, joka oli myös puolustusvoimien käytössä. Se oli moottoripurjeveneeni tukikohta. Puolustusvoimien aluksille oli satamassa oma laituri. Luostarin käytössä olleen laiturin vierellä oli pieni kappeli isoine risteineen ja ristiinnaulitun kuvineen. Pyhiinvaeltajat kävivät yleensä ensitöikseen tuon kappelin luona. Rannalta johti vaahtera -ja koivukuja muurin ympäröimän luostarin Pyhälle Portille. Hotellirakennus oli tuon puistokäytävän vasemmalla puolella ja sen läheisyydessä sijaitsi ruusupensaita kasvava puutarha. Kujan vastakkaisella puolella oli pienempi kaksikerroksinen majatalo.

Itse luostariin mentiin sisälle suuren kellotornin tyvessä sijaitsevasta Pyhästä Portista, joka oli koristeltu Novgorodin arkkipiispan Eufimin ja luostarin perustajan, pyhittäjämunkki Arsenin kuvilla. Rakennusrykelmää hallitseva kahdeksankulmainen kellotorni oli 36 metriä korkea.

Kuva 85. Luostarialuetta.

Luostaria ympäröivät bysanttilaistyyppisesti neliön muotoisena muurina sen siipirakennukset. Tuon muurikompleksin jokaisessa kulmassa oli torni. Keskellä sisäpihaa oli pääkirkko useine torneineen. Myös luostaria ympäröivässä rakennusmuurissa oli kahdessa kulmassa kirkko. Näistä toinen oli omistettu pyhälle Nikolaokselle ja toinen pyhittäjä Arsenille. Kaakonpuoleisen Nikolaoksen kirkon lähellä oli luostarin hautausmaa.

Luostarin pohjoispuolella noin kilometrin päässä Pyhällä Vuorella ylhäisessä yksinäisyydessään oli Kasanin Jumalanäidin Ikonin muistolle pyhitetty skiitta ja pieni kappeli. Kerrotaan, että Jumalanäiti oli pian luostarin perustamisen jälkeen ilmestynyt rukoukseensa syventyneelle munkki Joakimille. Pääluostarin ja skiitan välisen polun varrella oli kappeli paikalla, jossa pyhittäjä Arseni oli tavannut levätä. Sen oli rakennuttanut ruhtinas Manvelov, joka oli myös haudattu kappelin lähelle. Vuorella olevalta skiitalta johti pohjoisrinnettä pitkin polku Pyhälle Kaivolle sekä Hevoskivelle, jonka päälle oli rakennettu puinen rukoushuone. Kyyvuori oli näistä pohjoiseen. Aivan saaren pohjoiskärjessä oli Filippuksenlahti.

Marianlahdessa Konevitsan saaren etelärannalla oli toinen skiitta, jonka kirkko oli pyhitetty Konevitsan Jumalanäidin Ikonin muistolle. Tuo kirkko oli nimeltään siis Mariankirkko, jota me varusmiehet sanoimme myös "tytönkirkoksi". Puolustusvoimille luostari oli vuokrannut kivihotellin eli Karjahovin rakennuksen.

Luostarin munkit olivat suorastaan sotilaallisen kurin alaisia. Päiväjärjestys oli tarkkaan määrätty. Aamurukoukset aloitettiin jo neljältä. Pitkin päivää oli erilaisia toimituksia, liturgiaa, hetkipalveluksia ja suurina pyhinä aattopäivän vigilia. Illalla yhdeksältä lyötiin asianmukaiset kellonlyönnit ja Pyhä Portti suljettiin. Alkoi hiljaisuus luostarissa.

Kaikilla luostarilaisilla olivat omat kuuliaisuustehtävänsä. Oli erilaisia käytännön tehtäviä, kuten apteekin hoito, kellojen soitto, sekä puutarhan, peltojen ja karjan hoito, veden pumppaaminen lokomolla, kirjastonhoito, kaupan ja valokuvaamon pito, puunhakkuu, sepän työt ja erilaiset muut huoltotehtävät. Jumalanpalveluksiin kuului tietenkin ortodoksinen kirkkolaulu. Luostarin kuorossa lauloi kuuluisa basso, pappismunkki Iisakki. Pappismunkkeja oli kymmenkunta ja diakoneja neljä. Lisäksi oli skeemamunkkeja, joista Bonifati tuli seppänä tunnetuksi. Luostarijärjestössä oli vuonna 1930-luvulla jäseniä vähän yli kolmekymmentä.

Konevitsassa asui myös vallankumousta pakoon lähteneitä venäläisiä aristokraatteja. Asevelvollisena siellä ollessani muistan suomea puhuvien ylhäisönaisten liikkuneen luostarin alueella. Kerran kuulumisia vaihdettaessa saarelle poikennut tuttu kalastaja kertoi, että Ruotsissa lapsia tehdään koneella nappia painamalla. Tähän totesi eräs aristokraattisista naisista reisiään hieroen: " Kyllä vanha tapa on parempi . . . "

Luostaria johti igumeni Mavriki. Mikael Kasanto kertoo hänestä:

" Luostarin johto oli uskottu vv. 1929-1944 pappismunkki Mavrikille. Armeijassa kersanttina ollessaan hänen kerrotaan toimineen itse kenraali Mannerheimin taistelulähettinä. Mavriki oli tullut luostariin jo v. 1910. Hänen kuuliaisuustehtäviinsä kuuluivat kanslianhoito ja myöhemmin myös luostarin taloudenhoito. Mavrikin oltua yhden vuoden luostarin vt. johtajana, veljestö valitsi hänet igumeniksi v. 1930. Tarmokkaana johtajana hän palautti pian luostariin sekä järjestyksen että kurin."

Marsalkka Mannerheim teki vierailun Konevitsaan vuonna 1937. Tästä kertoo noviisi Andrei Peschkoff teoksessaan Konevitsan Antti. Mannerheim tuli sinne tapaamaan vanhaa tuttavaansa igumeni Mavrikia. He olivat olleet yhtä aikaa Nikolajevin ratsuväkiopiston kurssilla vv. 1887-89 Pietarissa, palvelleet samassa pataljoonassa ja sodan jälkeen pitivät yhteyttä.

Kuva 86. Marsalkka Mannerheimin vierailu Konevitsassa v. 1937. Vasemmalta kenraalimajuri V. Valve, RT 3:n komentaja eversti E.I. Järvinen, igumeni Mavriki, marsalkka C.G. Mannerheim ja luostarin noviisi. (Kirjasta: Laatokan linnakkeet Taipaleen taisteluissa. Kuvannut Arvo Ijäs)

Igumeni Mavrikin hallussa luostarissa oli koko pääportin viereinen yläkerta, jossa olivat asuinhuoneet, vastaanottotilat sekä kaksi huonetta keisaria varten. Valoisan käytävän varrella kasvoi appelsiini- ja sitruunapuita. Hänellä oli myös oma lukittu puutarhansa, jossa kasvoi omena -ja luumupuita sekä viinimarjapensaita. Mavrikia kuvattiin ystävälliseksi ja asialliseksi henkilöksi.

Konevitsa oli varusteltu sodan varalta paremmin kuin muut Laatokan saaret. Se oli kuitenkin alunperin pyhitetty ortodoksien uskonnolliselle elämälle. Luterilaiselle Suomelle se oli tärkeä maanpuolustuksellisessa mielessä. Nämä kaksi kulttuuria olivat havainneet parhaaksi toimia yhteistyössä. Vaikka ortodoksisuus yleensä käsitetään venäläisen kulttuurin osaksi, täällä rajan pinnassa se kuitenkin koki venäläisyyden tai pikemminkin 'neuvostovenäläisyyden' uhkaksi itseään kohtaan. Kommunistinen Neuvostoliitto ei sitä enää hyväksynyt. Suomi oli Karjalan ortodoksisuutta säilyttävä valtiomahti. Tämä oli tiedostettu myös itse luostarilaitoksessa, joka edusti mennyttä tsaarinajan Venäjää, mutta vannoi silti uskollisuutta Suomen valtiolle. Vaikka Kannaksella vallitsikin luterilaisuus, oli ortodoksinen uskonto ja kulttuuri jotenkin läheisempi meille luterilaisille kalastajille juuri Laatokan luostarien takia.

Konevitsan luostarilla oli vanha historia. Siitä kertovat vanhat kronikat, joista seuraava lainauskin on.

"Novgorodilainen munkki Arseni oli 3 vuotta pyhän Athos -vuoren luostarissa Kreikassa. Arseni oli perimätiedon mukaan taitava kupariseppä. Athosvuoren luostarin johtaja Joanniki ennusti, että Herra on perustava Arsenin johdolla luostarin pohjoiseen maahan, joka tulee näin vapautumaan pahan viettelyksestä ja taikauskosta Arsenin rukouksen avulla ja antoi hänellä jäähyväisiksi v. 1393 Pyhän vuoren luostarin ohjesäännön sekä luostarin siunauksena Jumalanäidin ikonin, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Konevitsan Jumalanäidin Ikonina.

Arseni matkusti kotimaahansa Novgorodiin ja edelleen Olhavanjokea myöten purjehtien Laatokalle ja rantautui Konevitsaan, mihin hän rakensi vaatimattoman majansa Pyhälle Vuorelle. Konevitsan luostari perustettiin v. 1393 Mariankirkon lahdelle alemmaksi rantaan."

Mikael Kasanto kertoo Konevitsan saaresta ja luostarin perustamisesta:

" Ennen Arsenia Konon eli Konevitsan saari oli asumaton. Saarta vastapäätä olevan Kannaksen mantereen karjalainen väestö palvoi pakanallisia jumalia. Vaikka ortodoksista oppia oli Karjalassa alettu levittää ainakin jo vuonna 1227 suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitsin lähettämien lähetyssaarnaajien toimesta, vallitsi siellä vielä 1500 -luvullakin pakanallinen usko. Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa Makari kirjoitti vuonna 1534 tsaari Iivana Julmalle, että Vatjan viidenneksessä, johon Laatokkaan ulottuva Karjalakin (Korelan maa) kuului, noin tuhannen virstan alalla oli paljon pakanallista taikauskoa, uhrilehtoja ja rukouspaikkoja, joissa palvottiin puita, kiviä, jokia ja taivaankappaleita. Konon saarikin oli ennen Arsenin tuloa tällainen pakanain pyhä paikka. Pyhän vuoren lähellä oleva iso kivilohkare, joka oli ympärysmitaltaan 12 syltä ja joka myöhemmin sai nimen Konj-kamenj eli Hevoskivi, oli uhripaikka. Kannaksen asukkaat uhrasivat vuosittain kivellä saaren haltioille hevosen, jotta nämä suojelisivat heidän sinne kesäajaksi tuomaansa karjaa. Tästä Konj-kamenj -nimestä sai nimensä koko saari. Tämän Hevoskiven päälle rakennettiin v. 1895 rukoushuone. Arseni sai tietää näistä uhrimenoista eräältä Filip - nimiseltä kalastajalta. Kristillinen nimi viittaa siihen, että hän olisi ollut kristitty. Rukouksilla ja pyhitetyn veden vihmomisella Arseni perimätiedon mukaan karkotti saaren henget, jotka raakkuvina variksina olivat lentäneet saarta vastapäätä olevaan lahteen. Tästä syystä lahti oli saanut nimekseen Sortanlahti eli Pirunlahti. Karjalaiset käyttivät siihen aikaan nimestä muotoa "Tsortan laht."

Konevitsaan eli "Nevan järven Hevossaareen" rakennettiin tämän jälkeen luostari. Vuosisataisten erinäisten vaiheiden jälkeen luostari puhkesi loistoonsa 1800 -luvulla. Kerrotaan, että luostari oli alunperin rakennettu Marianlahden rannalle paikalle, joka kuitenkin myöhemmin osoittautui liian alavaksi. Laatokan vesi oli noussut kirkon kynnyksen yli vuosina 1418-21. Tämän takia luostari oli myöhemmin siirretty ylävämmälle paikalle.

Konevitsan vuonna 1802 vihitty kaksikerroksisen kivikirkon alakirkko rakennettiin talvikäyttöön. Se peruskorjattiin vuonna 1935. Kirkkoon rakennettiin silloin uudet uunit, minkä lisäksi seinät sekä katto maalattiin, freskot ja ikonit restauroitiin.Taideteokset restauroi taiteilija Tscherpakoff. Pääluostarin yläkirkko valmistui ja vihittiin 12.6.1809 Jumalanäidin syntymän muistoksi. Pyhän portin yläpuolelle valmistui vuonna 1810 kolmikerroksinen kellotorni. Läntisen siiven rakennukset käsittivät igumenin huoneet, ruokasalin, kirjaston ja osan veljestön keljoista. Pohjoissiipi valmistui vuonna 1812. Rakennuskehän kaakkoistorniin valmistui Pyhän Nikolaoksen kirkko vuonna 1815. Pyhän vuoren skiitassa suoritettiin myös korjauksia. Sinne valmistui luostarille kivinen karjarakennus vuonna 1818.

Tapana oli, että Pietarista saapui laivalla pyhiinvaeltajia viettämään sinne pyhittäjä Arsenin muistopäivää 12. kesäkuuta sekä Konevitsan Jumalanäidin ikonin muistopäivää 10. heinäkuuta. Jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulkue lähti Pyhän Vuoren skiitalle. Syyskuun 3. päivä oli myös suuri juhlapäivä. Sinä päivänä vuonna 1739 palautettiin Jumalanäidin ikoni luostarille.

Pyhiinvaeltajia Konevitsassa kävi muistopäivinä luostarin toiminnan viimeisiin aikoihin asti. Tämän sain myös itse todeta. Asevelvollisuusaikanani kuljetin kerran serbialaisia pyhiinvaeltajia mantereelta luostarille. Olivat aika velikultia ! Yleensä kuljetukset tapahtuivat luostarin omalla aluksella. Erityisesti Konevitsaan haluttiin lähteä kesäviikonloppuisin ja tämä korostui vielä juhannuksena. Jokaisen mieli paloi luostariin tai muuten vain vilvoittelemaan saariin. Välillä kyydin kyselijöiden määrä kohosi turhauttavan suureksi. Minulla ei oikeastaan ollut oikeutta ottaa matkailijoita kyytiini sotilasveneeseen mantereelta Konevitsaan vietäviksi ilman erityistä lupaa. Luvan kyllä sai esikunnasta, joka taas oli Konevitsan saarella . . .

Luostaria ympäröivän rakennuskehän koillistorniin valmistui igumeni Amfilokin aikana pyhittäjä Arsenin muistolle pyhitetty kirkko, joka vihittiin 21.8.1849. Pääluostaria muutettiin 1860-luvulla rakentamalla kirkon läntiselle julkisivulle sisäänkäynti ja portaikko, sisääntuloportin päälle pieni torni sekä tilat puvustoa varten. Kaksikerroksinen hotellirakennus suunniteltiin ja mahdollisesti rakennettiinkin v. 1866 sekä talous-, verstas- ja työläisten asuinrakennukset v. 1874.

Varsovassa syntynyt arkkitehti Slupski, joka eli vv. 1826-1890 ja opiskeli Pietarin taideakatemiassa 1800-luvun puolivälissä, oli suunnitellut Konevitsan Marianlahden skiitan v. 1874 sekä sen kirkon v. 1876. Skiitta edusti rakennustyyliltään täysin uutta suuntausta Konevitsan saarella. Se oli 1800-luvun jälkipuoliskon venäläiskansallista tyyliä. Skiitan kirkko oli sipulikattoinen ja kirkkorakennuksen päällä oli kupolitorni sekä neljä pienempää sipulitornia. Julkisivut oli käsitelty koristeellisin muurauksin.

Käkisalmen läheltä luostarille hankittiin Pärnä -niminen maatila arkkimandriitta Pimenin aikana (1886-94). Veljestön jäsenet harjoittivat maa-ja metsätaloustöitä, vaatteiden sekä jalkineiden valmistamista sekä harjoittivat kalastusta. Luostarilla oli myös omia nuottapaikkoja Laatokalla. Arsenin luostarille jättämää sääntöä pyrittiin hengellisessä elämässä noudattamaan. Erikoisesti aamu -ja iltajumalanpalveluksissa laulettiin kirkon keskellä kontaktiveisu, joka oli sepitetty Konevitsan Jumalanäidin muistolle.

Sotaan valmistautuminen

Laatokan rannikkopuolustus rakennettiin vapaussodan jälkeen suomalaisin voimin, sillä Laatokalla ei ollut tsaarinvallan perintönä pattereita kuten Suomenlahden ja Saaristomeren alueilla. Laatokalle muodostetun joukko-osaston, Rannikkotykistörykmentti 3:n miehittämät patterit olivat jo muutaman vuoden kuluttua toimintakunnossa poikki Laatokan Taipaleen pohjoispuolelta Järisevästä Konevitsan ja Valamon kautta Mantsiin. Samoihin aikoihin rakennettiin myös Vuoksen ja Suvannon pohjoisrannalle kenttäarmeijan käyttöön tarkoitettuja betonipesäkkeitä.

Näitä varustuksia olivat monet miehet asevelvollisuusaikaan ja myöhemmin myös vapaaehtoisina olleet rakentamassa. Heitä löytyi Uudestakaupungistakin, mm. Kosti Tammenniemi.

Varustelutyötä seurattiin myös valtion korkeimmalla taholla. Tuollaisessa tilanteessa v. 1937 näin myös marsalkka Mannerheimin kävelevän ilmielävänä Saunaniemen satama-alueen rantahietikolla seurueensa kanssa. Ilmi Ojalan mukaan lähellä olleet lapset olivat kuulleet marsalkan sanovan aallonmurtajaa katsellessaan: "Turhan komean aallonmurtajan ovat venäläisille rakentaneet !"

" Taipaleen patteriksi " sanotun Järisevän läheisyyteen valmistui 1930-luvun puolivälissä myös " Sakkolan patteri " eli Kaarnajoki. Kannaksen itärannikolla näillä pattereilla - linnakkeilla - tuli olemaan tärkeä tehtävä torjuttaessa venäläisten ylivoimaisia hyökkäyksiä Talvisodan aikana Taipaleessa. Salmin rannikolla Mantsin linnakkeella oli vastaava merkitys Laatokan koillisosassa. Muut Laatokan linnakkeet Konevitsassa ja Valamossa sekä eräillä muilla saarilla ja rannikolla estivät aikanaan jo olemassaolollaan vihollisen pääsyn Laatokan kautta syvälle selustaan, vaikka ajoittain koviakin pommituksia lukuun ottamatta niitä vastaan ei sitten Talvisodassa hyökätty.

Rannikkotykistörykmentti 3 toimi ennen talvisotaa kahtena patteristona, joista ensimmäisen esikunta oli Konevitsassa ja toisen Valamossa. Rykmentin esikunta oli Sortavalassa, mutta siirtyi ennen talvisotaa yleishälytyksen alkaessa Lahdenpohjan Rauhalaan. Siitä lähtien Rt 3 toimi suoraan Päämajalle alistettuna Laatokan Meripuolustus -nimisenä yhtymänä jakaantuen kuuteen eri lohkoon.

Myös rajan takana Neuvostoliiton puolella varustauduttiin sodan edellä. Tämä tiedettiin myös Suomessa. Muistiini on jäänyt, että näkymät keväällä 1938 kotiseudullani rajan pinnassa Metsäpirtissäkään eivät olleet aivan kohdallaan:

-Eräänä keväisenä päivänä vuonna 1938 olimme kantaneet koko aamun verkkoja veneeseen. Puolilta päivin Saunaniemen merivartioston päällikkö tuli antamaan meille kalastajille uusia ohjeita. Korkeammalta taholta oli annettu tiedoksi Neuvostoliiton määräys, jonka mukaan jatkossa rajan takana kalastettaessa on kalastajien nimet ja veneen numero maalattava näkyvästi veneen kylkiin. Tämä oli silloin uutta ja yllättävää. Lisäksi sinä kesänä naapurimaan vesillä kalastaneet havaitsivat, että puna-armeijalaisia näkyi tavallista enemmän Neuvostoliiton puolella raja-asemalla ja tarkastusten yhteydessä.

Seuraavana syksynä sain määräyksen lähteä ns. Ylimääräisiin Harjoituksiin (YH), jonka tuli tapahtua 10. 9. 1939 kohdallani:

-Sen muistan ko Ahtiais Huugo tul pyytämää minnuu reservii (YH),
nii äitin haukku sen Huugon, ett:
"Ain on kivärit rattaill ja ain mänös nii, ett toisenkii täytyy lähtii !"

-Se ol semmone tiedottaja se Huugo Ahtiaine, välitti käskyn.
Elettii syyskuuta, aika kaunis kesä viell'oll. Ei siin olt montaa päivää ko pit männä Järisevvää, ja sielt komennettii sitt Saunanieme merivartioasemal.

Joukko-osastoni oli 80/ Rt 3 ja sijoituspaikakseni määrättiin siis Saunaniemen eli kotisatamani merivartioasema, jonka vahvistuksena muutamien muiden kotiseudun miesten kanssa siis tulin toimimaan. Noin kahdenkymmenen miehen vahvuinen osasto tuli vakinaisten merivartioiden lisäksi.

Sodan lähestyessä syksyn mittaan olot rajaseudulla muuttuivat epävarmoiksi. Syksyllä 1939 rajan lähellä olevien kylien asukkaita kehoitettiin siirtymään kauemmas. Kotikylästäni Saaroisista oli rajalle matkaa 5 km. Isäni ja äitini sekä Maire -sisareni siirtyivät syys - lokakuussa 1939 kotoa Metsäpirtin Taipaleeseen tullimies Antti Tuokon luokse asumaan. Tuokon vaimo oli ilmeisesti meille jotain sukua. Tuo paikka oli epäedullisesti Taipaleenjoen etelärannalla.

Kuultuani vanhempieni ja sisareni asuinpaikan, otin lomaa ja lähdin perhettäni tapaamaan. Kehoitin heitä siirtymään niin kauaksi rajasta, kuin vain kuljetettiin ja ehdottomasti Taipaleenjoen yli. Liikekannallepano oli tulossa, jolloin tiet olisivat menneet tukkoon ja turvaan siirtyminen olisi vaikeutunut. He lähtivätkin seuraavaksi rautateitse Pieksämäen Venetmäen kylään. Vielä tuossa vaiheessa jotkut kuvittelivat, ettei sotaa tule ja monet palasivat Metsäpirttiin.

Itse jatkoin perheeni muuton jälkeen suojajoukoissa kotisatamassa Saunaniemessä lähivartiopalveluani. Merivartioston käytössämme ollut vartioalus AV 101 oli noin 15 metrin pituinen ja keulahytillä varustettu. Se partioi Laatokan merirajalla Saunaniemestä aina Salmiin saakka. Rannikkojoukkojen käyttöön oli otettu myös pari kalastusvenettä, Hatakan sekä oma veneemme, joilla partioimme Laatokalla. Majapaikkani oli Saunasaaren tullivartio ja purjehdin yhdessä saaroislaisen 'Kustalan Tanin ' eli Tauno Hämäläisen (s. 1912) [] kanssa lokakuusta marraskuuhun 1939, edelleen Laatokalla omalla veneelläni. Noihin aikoihin, vähän ennen "Mainilan laukausten" ampumista venäläiset lentokoneet ylittivät säännöllisesti rajan. Näin joka päivä sodan alkuun saakka kolmen koneen lentävän aivan vedenpinnan lähellä Taipaleeseen ja kaartavan sieltä taas korkeuksiin.

Veljeni Eino oli myös alkuun lähivartiopalvelussa Konevitsan linnake määräpaikkanaan. Muitakin metsäpirttiläisiä toimi siellä lähivartiotehtävissä. Aleks Myöhänen partioi omalla veneellään Ylläppään niemi tukikohtanaan. Järisevästä käsin toimi veneineen Uuno Hämäläinen. Kannaksen suojajoukkoihin kuului yhteensä 13 000 miestä.

Kuva 87. Saunasaaren tullivartio, viimeinen 'tukikohtani' kotikylässäni Saaroisissa.

Viimeisellä partiomatkallani olin marraskuun lopulla 1939 yhdessä Tauno Hämäläisen kanssa. Tuolloin kaksi venäläistä vartiovenettä ajoi pimeässä molemmin puolin veneemme läheltä Laatokan Suomelle kuuluvalla vesialueella. Ne nostivat ja laskivat vuorotellen kuun kokoiselta näyttäviä punaisia valoja merkkeinä tai varoituksina:

Minä käytin konetta. Tani tuli luokseni ja kysyi: "Näit sie jotakii ?" "Näin" , minä vastasin. Tanilla olivat päällään suojeluskunnan vaatteet: "Voit joutua koville noissa vermeissä", sanoin. Hän alkoi riisua hädissään suojeluskunnan kavaijia pois. "Älä helkkarissa, ei ne usko, että olet tullut tänne saakka ilman vaatteita. " Tämän jälkeen Tani rauhoittui. "Ota suunta Saunaniemeen", kehoitin. "Jos tulevat perässä, aja vaikka kiville !" Selvisimme tukikohtaan. Meitä ei pidätetty. Laukaustakaan ei ammuttu. Tuo tapahtuma koettiin kuitenkin uhkaavana ennakkotapauksena.

Myöhemmin raportoimme tapauksen päälliköllemme, aliluutnantti Rissaselle. Sen jälkeen esikunnasta määrättiin meidät siirtymään etäämmälle lähivartioasemasta. Kävin kuitenkin vielä välillä pumppaamassa veneestäni vettä pois. Ilmojen kylmetessä Saunasaaren satama sai jääpeitteen, sitoen uskollisen purren rantaan. Perääntymishetken koittaessa sataman ja vapaan veden välillä oli jäätä 600 metrin matkalla. Pyysin aliluutnantti Rissasta rikkomaan rautaveneellä väylän, jotta olisin voinut ajaa veneen veljeni Einon hoidettavaksi Sortanlahteen. Perääntymisaamun sarastaessa rautavene oli kuitenkin poissa ja jää rikkomatta.

Päällikkömme jätti meidät näin ja siirtyi Sortanlahteen. Mitalilla hänetkin sittemmin palkittiin, mitä hänelle suoraan myöhemmin ihmettelin.

Kysyin Rissaselta:

-Minkä ansiomitalin sait ko lähit karkuu Sortalahtee ?

Minun mielestäni hän ei ollut valmistautunut yhtään Talvisodan syttyessä. Minusta tuntui, että hän oli aika hämillään silloin. Ei varmaankaan ollut hänen syynsä, mutta meitä se kyllä harmitti ja johonkinhan turhaumat aina puretaan !

Sinne jäi veneeni aallonmurtajaan sidottuna. Hatakan vene oli siirretty aiemmin Järisevään ja AV 101 mukanaan merivartioaseman päällikkö siirtyivät myöhemmin Sortanlahden vartioalueelle. Kun sota alkoi, majakat sammutettiin sekä poistettiin meri -ja väylämerkit.

Kuva 88. Aallonmurtajan sisäkaarretta. Näille main jouduin jättämään veneeni marraskuun 30. päivänä v. 1939.


Tiedosto: penaht12.htm
Lähde: Pentti Ahtiainen