Hankaluuksia vähentääkseen Suomi ja Neuvostoliitto olivat solmineet keskinäisen kalastussopimuksen ensimmäisen kerran kai jo 1920-luvun puolella. Tätä sopimusta tarkistettiin määräajoin. Moskovassa 25. toukokuuta 1934 uusitussa sopimuksessa määrättiin, että sopimusmaiden kansalaiset saivat pyyntilipuilla ja henkilötodistuksilla varustettuina kalastaa määrätyllä alueella toisen sopijapuolen vesillä. Nämä alueet ulottuivat keskimäärin 35 kilometriä Laatokan poikki kulkevan valtakuntien välisen rajan kummallekin puolelle. Vieraat pyyntialukset eivät saaneet lähestyä rannikkoa tai saaria yhtä kilometriä lähemmäs. Kummankaan maan rannikoilla ei ollut luvallista maihinnousupaikkaa vieraille kalastajille, mikä aiheutti näillä saarettomilla vesillä vaaratilanteita myrskyn yllättäessä.
Yön ajaksi oli toisen sopimusvaltion vesillä olevien alusten joko kokonaan poistuttava vähintään 10 kilometrin päähän rannikosta tai saarista tai palattava oman valtionsa vesille. Veneet oli numeroitava ja niihin oli näkyvästi merkittävä myös kotipaikkakunta. Pyyntikautta pidennettiin v. 1934 kolmella viikolla, eli toukokuun 1. päivästä marraskuun loppuun. Pyyntiä sai harjoittaa kaikilla omassa maassa luvallisilla välineillä. Neuvostoliiton vaatimuksesta myös laahusnuotan eli troolin käyttö sallittiin. Se rajoitettiin kuitenkin kummaltakin puolelta enintään viidellä aluksella suoritettavaksi pyynniksi. Venäläisillä oli oikeus rangaista suomalaisia sopimuksen rikkojia omien lakiensa mukaan.
Suomalaisille rajaseudun kalastajille sopimukset olivat edullisia. Kevään ja kesän verrattomat kalapaikat olivat juuri näillä rajantakaisilla vesillä. Kalastuslupaa haki vuonna 1935 yhteensä 355 kalastajaa Metsäpirtistä. Sinä vuonna vanhat kalamiehet olivat havainneet suotuisia enteitä ja nähneet hyviä kalaunia. Laatokka oli ollut koko talven sulana Sortanlahden ja Käkisalmen välillä. Kesällä kalaa piti tulla niin, että verkot repeävät. Kukaan ei enää muista, kuinka silloin mahtoi käydäkään !
Kalastussopimusta hyödynnettiin, kunnes vähän ennen sotaa tilanne taas vaikeutui ja sota lopulta mitätöi sopimuksen. Huolimatta siitä, että Pietarin yhteys katkesi v. 1917 ja myös Etelä-Laatokan matkat vaikeutuivat, kalastus toipui kuitenkin Laatokalla suhteellisen nopeasti ja jopa laajeni, sillä 1930-luvun alussa siellä pyydettiin enemmän kuin koskaan ennen. Laatokka oli Suomen tärkein järvikalastusalue. Laatokan kaloille - etenkin lohelle - löytyi markkinoita ulkomaita myöten.
Venekuntani kalasti myös välillä naapurimaan puolella Kannaksen edustalla, jossa vedet olivat 'lamakammat' eli pohja oli tasaisen laakea kalastukseen hyvin sopien. Tämä johtui alueen hiekkapitoisuudesta. Rannoilla oli paljon hietikkoja ja eteläisimmällä Laatokalla hiekkasärkkiä. Syvyyttä siellä oli parhaimmillaankin vajaat 20 syltä. Yleensä vesi oli länsituulella harmaansameaa. Tuulen kääntyessä itään eli merensuuntaiseksi, vesi kirkastui silmissä. Idempänä vesi oli ajoittain ruskeasävyistä, mikä johtui kai Olhavanjoesta. Metsäpirtin ja Salmin linjalta kaakkoon olevat Laatokan vedet olivat matalia, rannat ruovikkoiset ja pohja oli lähinnä saven ja hiekan peitossa. Siellä viihtyivät 10-15 sylen syvyyteen asti runsas pieneliöstö ja siitä ravintonsa saavat kalalajit, joista kesäaikaan tärkein oli kuha. Myös matalissa vesissä elävät siikalajit tarttuivat verkkoon. Lohensukuisia petokaloja tuli harvemmin kuin pohjoisempaa, koska niiden ravinnokseen käyttämiä pikkukaloja oli vähemmän.
Kotisatamasta irtauduttuamme seurasimme rantaviivaa Neuvostoliiton suuntaan. Heti kalasataman jälkeen ohitimme sen vieressä olleen Valkianenän niemen, jonka takaa mantereessa alkoi rajalle Tappariin saakka ulottuva laaja Alakorven metsä. Niemen takaa tuli ensin esiin Suur-Kutrin ranta, jota seurasi Pien-Kutri ja näiden jälkeen juuri ennen Tapparin kylää Kursan ranta. Tapparin kohdalla rajan ylitettyämme meidän piti käydä esittämässä lupapaperit venäläisellä raja-asemalla, jonka rispaantunutta punalippua kohti suunnistimme. Lupatarkastaja sai aikansa tavata todistuksesta: "Ahtiijáinen ?" , hän sanoi ja minä nyökyttelin. Tarkastusasemalla vallitsi muutoin aika välinpitämätön ilmapiiri. Sisätiloissa oli sankka mahorkansavu, sillä kaikki venäläiset näyttivät tupakoivan.
Tarkastuksen jälkeen purjehdittiin eteläkaakkoon vähintään kilometrin päässä rannasta, kuten lupaehdot edellyttivät. Neuvostoliiton puoleisella rannalla rajan takana oli ensin Orleenniemi, jota seurasi Niit'niemi. Miikkulaisten joensuu tuli näkyviin, kun oli purjehdittu 10 kilometriä naapurimaan vesille.
Kartta 55, I. Laatokan ja Kannaksen seudun kartta vuodelta 1923. Kalastussopimusraja merkitty punaisella katkoviivalla. Kannaksen puolella se alkoi Murian niemestä ja jatkui koilliseen. Mittakaava 1:400 000.
Kartta 55, II.
"Miikkulaisii juosusyvä" eli joensuun syvänne (Niznie Nikuljasy) ohitettiin ja alkoivat 20 syltä syvät vedet, jotka sitten vähitellen mataloituivat 6 syltä syviksi Takamatalaa lähestyttäessä. Maksimanlahden jälkeen saavutettiin Toserovan kylä, jonka asukkaat olivat alkuperältään virolaisia. Tuon kylän jälkeen näkyi rannalla Raasnein hiekka ja jonkin matkaa purjehdittuamme Kaavanin (ur. Gavan) kylä. Laatokan selällä vähän Kaavanin jälkeen päättyi Takamatala. Rantaviivan jatkona piirtyi eteemme Murian niemi ja sillä oleva majakka. Sinne oli rajalta matkaa 40 kilometriä. Niemen perukoilla oli myös Murian kylä (Morje). Ulapalla, 5 km:n päässä majakasta oli Leningradin vedenottoputkien lähtökohta. Tämän edemmäs emme saaneet purjehtia. Tuolta alueelta, niemen takaa alkoivat näkyä Etelä-Laatokan saaret, joista tunnetuin oli Pähkinäsaari. Näimme myös säännöllisesti Laatokan etelärannoilla olevia kanavia pitkin lotjia vetävien höyrylaivojen savut. Niiden läntisin päätepiste oli Nevan suu Leningradin edustalla.
Etäisimpiä suomalaisten käyttämiä kalapaikkoja Neuvostoliiton puoleisella Laatokalla olivat Suhkoin saaren lähivedet lähellä Syvärin suuta, jonne purjehtiminen oli luvatonta. Seikkailumielisimmät kalastajat kuitenkin uskaltautuivat sinnekin. Suhkoi oli ilmeisesti venäläisten keinotekoisesti rakentama saari, jolla oli pieni majakka. Saaren nimi on vapaasti suomennettuna Kuivaluoto. Suhkoin majakkasataman lähellä hukkuivat Aleks Hämäläinen [] ja Heikki Hyytiä [] kalamatkalla.
Yleensä oma kalansaaliimme Laatokan etelänpuoleisilta vesiltä oli 15-20 päätä lohta ja siikaa kerrallaan. Joskus saattoi saada toistasataa kappalettakin. Näiltä vesiltä saatiin siis lohta, siikaa ja kuhaakin.
Eräänä juhannuksena 1930-luvulla olimme saaneet rysästä laatikollisen syöttikalaa eli maivaa. Se oli lähinnä muikkua. Koska sää oli sopiva ja syöttejä runsaasti, päätimme lähteä siimapyyntiin kaakkoon, Neuvostoliiton puoleisille Etelä-Laatokan vesille. Purjehdimme rajan yli ohi Miikkulaisten joensuun aina Toserovan kylän tasalle saakka, josta löytyi Takamatala. Maata ei näkynyt. Vettä oli sillä kohdalla 6 syltä. Virta kävi kohti Nevaa. Laskimme illalla siiman, jota oli kolme punttia. Nukuimme veneessä muutaman tunnin, jonka jälkeen aloimme kokea pyydystä ja totesimme, että joka koukussa oli kuha. Innostuimme jättämään siiman vielä joksikin aikaa veteen ja koimme sen uudelleen lähes samalla tuloksella. Saimme tällä matkalla kuhaa yhteensä 630 kg !
Minä pidin kiinni köydestä toisen venäläisen yrittäessä kuulustella Yrjö -enoa. Hän vain pudisteli päätään ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt venäjää miehen kehoittaessa meitä seuraamaan mukanaan Miikkulaisiin: "Nikuljasi nadi".
Toinen venäläisistä tiuskaisi Yrjölle suomeksi: "Kyllä te ymmärrätte venäjää, ette vain halua puhua !"
Seurasin keskittyneesti tuota keskustelua, löysäten samalla yhteysköyttä, koska vedessä olleet kaksi verkkoa tiukkasivat venettä. En ollenkaan huomannut köyden olevan loppumassa. Se oli viimein kokonaan vedessä ja liukui kohti laivan potkuria. Myös laivamiehet havaitsivat asian ja sieltä kuului etenemiskäskyä tarkoittava komento: " Perjod ..." .
Köysi kiertyi kuitenkin potkuriin ja miehet yrittivät irrottaa sitä moottorin pysäyttämisen jälkeen puoshakoja apuna käyttäen. Isäni tokaisi minulle: " Ikkäis' uot linnas, ko'tuollasen teit" .
Jäimme odottamaan laivan vierelle mahdollista hinausavun tarvetta. Laivalta kuitenkin viitattiin meille lähtömerkkejä ja huudettiin: "Finlandii nadii " ( -"menkää Suomeen").
Vähitellen saimme veneen lähtökuntoon ja aloitimme kotimatkan. Laiva jäi selvittelemään köysisotkua. Se jäi viimeiseksi kalamatkaksemme Neuvostoliiton puolelle.
Ilmeisesti aivan 1930-luvun lopulla rajavartioston päällikkö Janne Ojalalle kävi huonosti. Muitakin Saaroisten miehiä oli joutunut kuulusteltaviksi vuosien 1938-39 aikoihin Neuvostoliiton puolelle. Pidättäjät olivat täysin venäläisiä, myös heidän päällikkönsä. Eräs kalastajista oli kysynyt venäjäksi, mihin Ojala oli joutunut. Tähän uusi päällikkö oli vastannut pilkallisesti: " Haluatko sinäkin sinne, missä Ojala on ?" Sen jälkeen kukaan ei halunnut puhua asiasta enää mitään. 'Kuolevaisuus' oli kai yllättäen kohdannut Ojalan.
Matalan Etelä-Laatokan laakeapohjaisilta vesiltä nousi lohta, nieriää, siikaa, kuhaa sekä tuolle alueelle tyypillistä isoa muikkua, rääpystä. Kaspianmeren ja Venäjän jokien kaukainen vaeltaja, sampi, sotkeutui myös joskus verkkoihin. Kolmekymmenluvulla sammet olivat pieniä, ehkä parikiloisia. Silloin muisteltiin joskus saadun kymmenenkin puudan (puuta= 17 kiloa) painoisia hirmuja, jotka oli uitettu elävinä Pietariin. Sammella on erikoinen, pitkä nokka, johon oli kairattu reikä. Sen kautta oli pujotettu köysi. Veneellä hinaten oli ison sammen matka Pietarin kauppapaikoille taittunut. Kalaa piti tosin matkalla vähän lepuuttaa, jolloin se oli hinattu veneen vierelle ja kihnuteltu kylkiä. Parhaan hinnan sai elävästä sammesta.
Laatokan jäätyminen alkoi etelästä, matalista vesistä jo syksyn ensimmäisillä pakkasilla. Silloin Saaroisten ukot kiinnostuivat syvävetisestä Pohjois-Laatokasta. Toiset jäivät kalastamaan Konevitsan saaren pohjoispuolella olevalle matalikolle eli Konevitsan niskalle, toiset taas suuntivat Salmin ja Mantsinsaaren vesille. Valamosta kulkee Mantsinsaarta kohti vedenalainen riuttarivi, joka välillä kohoaa pintaankin. Sieltä löytyi kalaisia vesiä. Tuolla alueella jotkut pitivät tukikohtanaan Pajannoita eli Valamon pääsaaren itäpuolella olevaa rikkonaista Bajonnoin saarta (="herrainsaari).
Pohjois-Laatokalla vesi oli kirkkaampaa kuin etelässä ja väriltään sinertävää. Pohja oli siniharmaan lietteen peitossa. Noissa vesissä liikkui petokalojen ravinnokseen käyttämiä pikkukaloja runsaasti. Edestakainen matka Salmiin Laatokan poikki kesti 2 päivää ja yötä. Sinne lähdettiin aamuyöllä klo 2-3 aikoihin. Välillä oli verkkoja kokiessa pimeääkin ja niitä piti nostaa käsikopelolla. Noin pitkää matkaa varten otettiin paljon verkkoja mukaan, mikä aiheutti myös vaaratilanteita veneen uidessa tavallista syvemmällä.
Tällaisella matkalla hukkuivat 23.11.1934 Viisjoelta veljekset Albin [] ja Martti [] Laulajainen ja samalla matkalla omalla veneellään liikkeellä olleet veljekset Arvi [] ja Huugo [] Hyytiä sekä Toimi Hatakka []. Aapro Hyytiän kertoman mukaan tuolle matkalle lähdettäessä Laulajaisten vene oli niin täynnä, että keula oli hänen veneensä perän tasalla. Alkuun oli kaakkoistuuli. Myös oma venekuntani lähti samalla lähdöllä Valkeanenästä Vossinoin saaren seudulle noin 70 kilometrin päähän, mikä matka kesti 3 tuntia. Olimme perillä 2 vrk kokien verkkomme. Lähdimme noutamaan lisäverkkoja kotirannasta. Oli alkanut sataa lunta. Paluumatkalla löysimme korkkinipun, jossa oli Hyytiän [] poikien merkki. Ajattelimme, ettei kukaan ole niitä tahallaan veteen heittänyt. Onnettomuus oli tapahtunut.
Kymmenet venekunnat päätyivät syksyllä järven eteläosien jäätyessä kuukausien ajaksi Valamon saaristoon. Siellä meri jäätyi tuskin tammikuussakaan. Oli sopiva aika pyytää laajoilta seliltä jäätymisen edellä pohjoiseen kulkevaa lohta, Laatokan herkkua, sekä nieriää, kuhaa, muikkua ja kuparinhohteista valantka (valamka)-siikaa.
Pohjois-Laatokan saarilla oli tilaisuus tutustua kreikkalaiskatoliseen "monasteriin", Valamon luostariin. Se koostui pääluostarista ja useista alaluostareista eli skiitoista. Pääsaaren luostari oli suurin ja kaunein. Siihen pääsin tutustumaan, kun sattumoisin kävimme Valamossa hankkimassa elintarvikkeita kalamatkoillamme majapaikkaamme Vossinoihin vietäväksi. Munkit viljelivät erityisesti vihanneksia, joista kaali oli suosiossamme. Armeija-aikanani olin siellä kerran viikon ajan sotaharjoituksissa majoittuen moottori- purjeveneeseeni Valamon satamassa.
Kartta 56. Valamon luostarin pääsaari ja lähisaaret.(Arvi Karpov)
Pääluostari oli yksi upeimmista rakennuksista, mitä olen nähnyt. Se sijaitsi Luostarisaarella, jonka maisemat olivat jylhyydessään ja luonnonkauneudessaan liikuttavan mieliinpainuvat. Alueen kauneus viehätti rauhaa etsiviä sekä innoitti myös taiteilijoita. Luostarin satamassa majoittuneena ollessani tapasin rannalla monena aamuna varhain aina samaan aikaan taiteilijan, joka maalasi ehkä kymmenisen minuuttia samaa maisemaa. Hän lähti taas sieltä, kun aurinko nousi korkeammalle. Minun oli uteliaisuuttani melkein pakko käydä aamuisin katsomassa, oliko maalari paikalla. Hän ei puhunut mitään työskennellessään. Valamossa kävi myös matkailijoita, jotka eivät aina niin välittäneet hiljentymisestä luostarin maisemissa.
Valamon luostari omisti saaria ympäröivät kalavedet. Sillä oli myös nuottapaikkoja Vuoksen laskukohdassa, samoin kuin Konevitsan luostarillakin. Valamoon kuului noin 40 erikokoista saarta jylhässä yksinäisyydessä ulapalla noin 40 kilometrin päässä mantereesta.
Kerrotaan, että ennen luostarin perustamista Valamon saaret olivat asumattomat. Sekä karjalaiset että venäläiset olivat käyttäneet niitä tukikohtana kala -ja purjehdusmatkoillaan. Sergei -niminen kreikkalainen munkki oli tullut Novgorodista Laatokan Valamoon ilmeisesti 1100 -luvulla. Hän vetäytyi siellä Pyhityssaarelle Waaga -nimiseen luolaan kilvoittelemaan ja hartautta harjoittamaan. Vähitellen sieltä alkoi ortodoksinen lähetystyö ja karjalaisia alkoi kääntyä kristinuskoon Sergein toiminnan seurauksena. Paikallinen talonpoika Herman oli näitä käännynnäisiä ja hänen kanssaan Sergei perusti Valamon luostarin. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt munkkeja muodostaen ensimmäisen luostariyhteisön. Paikallisten asukkaiden kanssa oli muutoinkin vuorovaikutusta. Laatokan kalastuksen munkit oppivat paikallisilta kalastajilta.
Kuva 57. Valamon perustajat Sergei ja Herman.
Valamo oli bysanttilaista perinnettä vaaliva luostari alusta lähtien. Alkuun se oli enemmän karjalainen, kuin venäläinen. Vaikka luostari olikin alkuun ollut paikka, jonne voi vetäytyä hiljaisuuteen mietiskelemään ja kilvoittelemaan yksinäisyydessä, muodostui siitä vuosisatojen aikana suuri munkkiyhteisö. Monet yksinäisyyttä ja karua elämää kaipaavat munkit vetäytyivätkin saariston ja mantereen yksinäisiin paikkoihin erakoiksi tai hakeutuivat joihinkin Valamon saarten alaluostareihin eli skiittoihin, joita oli lopulta kymmenkunta.
Valamon luostari sai arvostetun aseman ortodoksien hengellisenä keskuksena. Sinne löysivät tiensä tuhannet pyhiinvaeltajat ja monet rikkaat venäläiset lahjoittivat omaisuuttaan luostarin hyväksi, mikä näkyi myös ulkoisena loistona sen rakennuksissa. Välillä luostarin toiminta katkesi sotien takia. Pahinta aikaa oli 1500-luku, jolloin Ruotsi yritti laajentua idän suuntaan ja katkaista ortodoksisen uskon leviämisen itäiseen maakuntaansa Suomeen. Luostari hävitettiin täysin vuonna 1581.Se nousi kuitenkin monien tuhojen ja hävitysten jälkeen kukoistukseen vuosien 1781 ja 1917 välillä. Tähän vaikutti erityisesti Pietarin kaupunki hengellisen elämän kaipuineen. Otollinen aika keräsi Valamoon uskonnolliseen hartauteen syventyneiden munkkien lisäksi moninaisia taitureita, käsityöläisiä ja taiteilijoita, joiden käden jälki myös näkyi siellä. Luostari eli mahtavinta aikaansa 1900-luvun vaihteessa. Vuonna 1923 luostarissa oli vielä 420 munkkia.
Luostarin satamaan tultiin luoteen suunnasta purjehtien pitkin kilometrin pituista Luostarilahtea, jonka suulla, reitin itäpuolella olevalla saarella kimalteli Pyhän Nikolain skiitan kullattu kupoli.
Kuva 58. Pyhän Nikolain eli Miikkulan skiitta Valamon satamalahden suulla v. 1996. Laivan kannella Leena Ahtiainen. (Pentti Ahtiainen)
Kuva 59. Varhainen aamu Valamon laivarannassa 1930-luvulla. (A. Savialoff)
Kuva 60. Myöhäisempi iltapäivä heinäkuun alussa v.1996. (Pentti Ahtiainen)
Satama oli kapenevan lahden pohjukassa. Sieltä johtivat kiviportaat ylös luostarille, sen sisäänkäyntiin eli Pyhälle Portille, jonka päällä oli Pietari-Paavalin kappeli. Rinteessä vasemmalla oli suuri rinnepuutarha. Omenapuut olivat suurelta osin Valamossa jalostettuja ja niitä oli noin 60 eri lajia. Myös viinimarjapensaita ja kirsikkapuita kasvatettiin. Ylös kavuttaessa kauempana oikealla oli luostarin vierastalo eli kostinitsa.
Kuva 61. Valamon pääluostarin rakennusryhmä ilmasta kuvattuna 1930-luvulla.(Ilmavoimat)
Kuva 62. Valamon pääportti eli Pyhä Portti ja sen yläpuolella oleva Pietari-Paavalin kappeli v. 1996. (Pentti Ahtiainen)
Kuva 63. Pietari-Paavalin kappelin harrasta tunnelmaa kesällä 1996.
Pääluostarin rakennusaluetta ympäröi bysanttilaiseen tapaan neliön muotoon muuriksi sijoitettu kolmikerroksinen rakennuskompleksi. Tätä seurasi vielä pienempi, sisempi rakennuskehä. Alueen keskellä oli luostarin vuosina 1887 - 96 rakennettu komea pääkirkko, jonka yläkirkko oli omistettu Kristuksen kirkastumiselle ja alakirkko pyhittäjä Sergeille ja Hermanille. Sen torni kohosi 70 metrin korkeuteen maanpinnasta ja suurin kupoli oli 42 metriä korkea. Kaksikerroksisen kirkon alakerroksessa säilytettiin luostarin perustajien sarkofageja. Sen seinät olivat täynnä uskonnollisia maalauksia. Kultaa ja jalokiviäkään ei oltu säästelty. Ikonostaasi ja kaikkein pyhimmässä säilytetty risti sekä pyhittäjäisien kuvat oli koristeltu niillä.
Sisäpihalla oli ikonimaalaamo, kirjasto, apteekki, suutarinverstas, leipomo ja valokuvaamokin. Myös pajoja ja puusepänverstaita oli monenlaisia. Luostarisaaren länsirannalla oli Jerusalemin skiitta. Kolmen kilometrin päässä pääluostarista oli Kaikkien pyhien skiitta, jonne kulki ristisaatto näille omistettuna muistopäivänä.
Pääsiäisen ja helluntain jälkeisiä tärkeitä Valamon juhlapyhiä olivat ensimmäinen helluntain jälkeinen sunnuntai, Petrun eli Pyhän Pietarin päivä 29. kesäkuuta sekä elokuun 6. eli Vapahtajan kirkastuksen päivä. Näinä aikoina luostarissa oli paljon vieraita.
Kauneimpana paikkana pidettiin Pyhityssaarta, jossa olevaan luolaan Pyhä Sergei perimätiedon mukaan vetäytyi saarelle tultuaan. Siellä poltettiin jatkuvasti lamppua valaisemaan luolassa olleita pyhiä kuvia.
Valamossa oli paljon hyvinhoidettuja puistoja. Luonnonmetsien välissä oli peltoalueita ja kalankasvatuslammikoita. Luostari oli joskus myös Suomen suurin kalankasvattaja. Meille luterilaisille kalastajille Laatokan luostarit olivat tärkeä ajatusmaailmaa avartava tekijä, ehkä enemmän ulkonaisten puitteiden ja kulttuurin kuin hengellisen elämän osalta. Luostarisaariston 'kostinitsat' eli majatalot tarjosivat kalastajille pitkäaikaisenkin majapaikan. Myös tuhansille muille suomalaisille luostari tuli tutuksi lähinnä mielenkiintoisena matkailukohteena, paljon useammille kuin Konevitsa.
Näin neuvoi Valamon matkailuopas 1920 -luvun puolivälissä.
Kuva 64. Luostari puutarhan puolelta v. 1996.(Pentti Ahtiainen)