Kalojen kutumahdollisuuksien vähitellen huonontuessa pelättiin kalansaaliiden heikkenevän. Lohisaaliit olivatkin hitaasti vähentyneet 1800-luvulta lähtien. Siikaa, muikkua ja kuhaa tuli 1930-luvulla aiempaa enemmän. Suomen valtio rakensi vuonna 1933 Käkisalmen Vuohensaloon kalanviljelylaitoksen nieriän, lohen, harjuksen ja siian poikasten tuotantoa varten. Alueella oli kalahautomo koneineen ja laboratorioineen. Siellä oli myös kalankasvatusaltaita, pinta-alaltaan yhteensä 3,5 hehtaaria. Kalansaaliiden oletettiin näin paranevan. Tarton rauhansopimuksessa oli myös edellytetty sekä Suomen että Neuvostoliiton perustavan Laatokan rannalle kumpikin yhden kalanviljelylaitoksen.
Talvisodan aikana Taipaleesta vetäytyessämme yövyimme Vuohensalossa. Kävin myös kalanviljelylaitoksella, jossa oli "avoimien ovien päivä". Lattialla oli vielä jäljellä puoli saavillista suolalohta, mikä tuli sotilaille tarpeeseen. Kiitokset jäivät sanomatta. Laitoksen toiminta ei muutoin suomalaisia juuri ehtinyt hyödyttää.
Lohen sukuisia Laatokan kaloja olivat järvilohi, Laatokan kiiltolohi, nieriä, Nevan lohi (merilohi) sekä taimen. Nämä kalat liikkuivat välillä matalammissa ja välillä Keski-Laatokan sinertävissä ja syvissä vesissä sen mukaan, missä niiden ravinnoksi käyttämät pikkukalat, kuten muikku ja kuore eli norssi tai pikemminkin 'kurvi' milloinkin olivat. Niiden liikkeiden mukaan kalaa yritettiin myös erehdyttää verkkoon. Lohta pyydettiin keväästä lähtien niin kauan kuin vedet vain olivat sulana, kylmän viimankin lopulta puhaltaessa luihin ja ytimiin huolimatta villapaidoista ja öljykankaisista sadevaatteista.
Kuva 51. Talvisen kylmä näkymä kalasaunojen edustalta.(Filemon Kuoppa)
Kuva 52 . Kalasaunoja ja veneitä Tapparissa. (Filemon Kuoppa)
Välillä Keski-ja Pohjois-Laatokka odottivat jääpeitettään vielä helmikuun alussakin. Jäiden tultua veneet sitten vedettiin rannalle muutamaksi viikoksi. Jään alle verkkoja ei Metsäpirtissä laskettu jäiden lähdön arvaamattomuudesta johtuen. Madekoukkuja kyllä käytettiin kotitarvekalastukseen. Kun jäät alkoivat lopputalvesta taas lähteä syvän Pohjois-Laatokan vesistä, norssiparvet siirtyivät sinne kutemaan jokien suille. Ilmojen lämmetessä norssit siirtyivät Etelä-Laatokan matalikkojen suuntaan ja myös Metsäpirtin edustan matalikoille lohet perässään. Syksyn tullessa ja vesien viilentyessä lohet siirtyivät pohjoisten ulkosaarten lähellä oleviin syvänteisiin, joissa oli lämpimämpää, kuin matalassa etelässä.
Kiiltolohta esiintyi enemmän kuin järvilohta, jota saatiin Laatokan pohjoisosista Salmin ja Sortavalan väliltä, missä Laatokkaan laski kirkasvetisiä, vapaana virtaavia pikkujokia. Metsäpirtin edustalta ja Vossinoista järvilohta saatiin harvemmin, kuin kiiltolohta, eikä se juuri noussut Taipaleenjokeenkaan. Se vaati hyvin puhdasvetisiä jokia kuteakseen. Järvilohi on pienempi ja rasvaisempi, kuin merilohi.
Merilohta nousi ajoittain aika runsainkin määrin Suvantoon. Nieriän kutupaikkoja olivat kivipohjaiset rannikkovedet ja matalikot Keski -ja Pohjois-Laatokalla. Ne tulivat kutemaan samoihin aikoihin, kuin lohetkin ja lisäksi syksyllä syyskuun puolivälin paikkeilla, jolloin niitä sai Vossinoin vesiltä. Kutu voi kestää jopa kolme kuukautta. Lohen kalastus Laatokalla oli yleensä kannattavaa, joskin onnenkauppaa.
Kuva 53. Kalastajat Huugo, Jalmari ja Urho Taurén saaliineen 1930-luvulla. Kalat ovat ilmeisesti Laatokan kiiltolohia.
Siiansukuisia kaloja oli Laatokassa useita eri lajeja. Pienikokoista notkosiikaa pyydettiin Lamasta, joka oli Milskeenluodoilta, Saaroisten edustalta etelään. Vuoksen siika eli jokisiika oli edellistä suurempi. Konevitsan siikaa eli "mustaa siikaa" saatiin syys-marraskuussa " Konevitsan kudussa" matalikoiden tuntumasta. Yksi Laatokan siikalaji oli nimeltään paravoi -siika.
Valantka -siika (valamka) oli kuparinvärinen ja sitä saatiin aika runsaasti Valamon läheltä Pohjois-Laatokan kirkkaista, sinertävävetisistä syvänteistä kudussa 50 - 60 sylen syvyydestä. Välillä verkot saattoivat olla yli sadassa sylessäkin. Pohjaverkon laskeminen tuollaisiin syvyyksiin vaati malttia, ettei sotkeutunut naruihin. Matalaan veteen valantka ei tullut kutemaan. Syvällä oli myös surviaissääsken toukkia, joita valantka käytti ravinnokseen yleensä muina kuin kutuaikoina, jolloin se söi kutukalojen tapaan hyvin vähän. Kutu tapahtui joulukuussa eli vähän ennen kuin Pohjois-Laatokka alkoi jäätyä ja loppui tammikuussa, minkä jälkeen sitä ei enää saatu. Mustaa siikaa pienempi valantka oli mukautunut elämään syvissä vesissä. Painevaihtelun takia kalan ilmarakko puhkesi yleensä, kun se vedettiin verkossa pintaan. Luonnostaan se ei siis voinut elävänä pintaan tulla. Harjus oli myös siian sukuinen ja -makuinen rantojen lähellä onkeen tarttuva kala.
Sammen kalastuksella näytti olleen loistavan menneisyyden, mistä kertoivat vanhojen kalamiesten jutut. Kerran oli Metsäpirtissä pikkurysästä saatu sampi, jonka pää oli rysän perällä ja pyrstö sen ulkopuolella. Pituutta kalalla oli siis pari metriä. Painoa ei oltu mitattu. Niihin aikoihin mittayksikkönä oli ollut 'Venäjän mitta'. Myös nuotasta oli saatu yli 100 -kiloisia sampia. Ne olivat kuitenkin aikaa myöten vähentyneet ja ilmeisesti venäläiset olivat tehneet lisäistutuksia. Omakohtaisiakin kokemuksia sammen kalastuksesta minulle kertyi. Eräänä kesänä saimme näitä, silloin alle 2 -kiloisia sampia Neuvostoliiton puolelta Maksimanlahdelta 7 - 8 kappaletta.
Keskikesä oli kuhankalastuksen aikaa Vossinoista etelään. Myös muikkua oli liikkeellä.
Molkke oli rääpyksen ja muikun sukuinen, näitä pienempi kala. Vaskeloiset pyytivät sitä kierrenuotalla. Me saimme molkkea pinnasta verkoilla, joissa ei käytetty painoja. Suurimmat kalat saattoivat painaa kilon verran.
Rääpystä kalastettiin "perheenkalaksi" yleensä kesäaikaan pidempiä aikoja rannalla oltaessa. Se oli sillin kokoinen ja aika mukavan makuinen. Talveksi rääpystä pantiin suolaan sillitynnyriin ja myöhemmin liotettiin vedessä sekä kypsytettiin perunakattilan päällä. Vanhaan aikaan rääpysverkot olivat olleet pienisilmäisiä. Itse kalakin oli vain pienen sillin kokoinen. Verkon pituus oli noin 35 syltä ja korkeus vain metrin verran. Painoina käytettiin kiviä siikaverkkojen tapaan ja kellukkeina tuohitilleroita. Myöhemmin verkot muuttuivat korkeammiksi, jopa 9-metrisiksi samalla, kun saaliit vuosien mittaan alkoivat sisältää aiempaa enemmän muikkua. Sitä saatiin suuria määriä syksyisin Konevitsan tienoilta. Korkeat verkot eivät kuitenkaan kestäneet merenkäyntiä ja omaa painoaan, jolloin ne pienenivät pari metriä korkeiksi.
Kuva 54. Laatokan kalastajia kesäisine rääpys-, lahna-, ja kuhasaaliineen. Vasemmalta Huugo ja Jalmari Taurén, muiden nimet unohtuneet. Kuva Elma Taurénilla.
Kalansaaliissa eivät olleet harvinaisia myöskään norssit, simput ja kiisket. Syksyisin siikoihin imeytyi nahkiaisia, joita ei käytetty ruokakalana. Kampeloita emme saaneet. Välillä pyydyksistä saatiin myös lahnoja, kortsia, haukia, särkiä, muikkuja, mateita, säynäviä ja ankeriaita.
Kortsa oli pieni särjen sukuinen kala, jota pyydettiin kutukalana joka kevät. Valokuvausta harrastanut Saaroisten Osuuskaupan hoitaja Filemon Kuoppa [] kävi kerran kuvaamassakin kortsanpyyntiämme. Kuoppa kuvasi yleensäkin paikallista elämää paljon. Laatokan kalastajista kertovalla kuvasarjalla hän voitti Milanon valokuvanäyttelyn marraskuussa vuonna 1931.
Laatokasta Metsäpirtin Saaroisissa 1920- ja 1930- luvuilla saatuja suurimpia kaloja:
Suomen puoleisella Laatokalla kalastaen ansaitsi elantonsa valtiovallan vuonna 1934 tekemän selvityksen mukaan 2117 ruokakuntaa. Muikkua saatiin silloin kaikista kalalajeista runsaimmin eli 953 000 kg, kuoreen eli norssin määrän ollessa 368 000 kg, siian 344 000 kg, ahvenen 315 000 kg, kuhan 312 000 kg, hauen 168 000 kg, mateen 167 000 kg, lohilajien 161 000 kg, lahnan 87 000 kg ja nieriän 55 000 kg kokonaiskilomäärästä, joka oli 3 430 000 kg. Luokittelemattomina tilaston ulkopuolelle jäi 500 000 kg.
Suurin taloudellinen tuotto Laatokalla saatiin siiasta 2 600 000 mk, muikusta 2 500 000 mk, lohikaloista 2 400 000 mk ja kuhasta 1 800 000 mk, kalastuksen kokonaistuloksen ollessa 15 174 000 mk. Muikun kilohinta oli silloin keskihinnoista laskettuna 2,62 mk, lohen 14,91 mk, siian 7,56 mk , kuhan 5,77mk , ahvenen 3,81 mk , mateen 4,25 mk, lahnan 5,63 mk ja hauen 6,19 mk .
Vuoden 1934 markka vastasi vuonna 1985 noin 1,30 markkaa. Nykymarkkoina laskettuna ruokakunnan kalastuksesta saamat keskimääräiset tulot olisivat lähes 10 000 mk , veneiden ja pyydysten arvon ollessa noin 4 500 mk. Verkkojen kappalearvo oli tilastojen mukaan keskimäärin 65,75 mk, isorysän 360 mk ja pikkurysän 34,69 mk ja nuotan 2156,50 mk. Nuotat vaihtelivat hinnaltaan koon mukaan. Jokainen niistä oli vähän erilainen.
Meillä oli käytössä vain yksi kierrenuotta.
Omissa saaliissamme kuhaa tuli kesäaikaan eniten, yleensä 150 - 300 kiloa yössä. Lohimäärät olivat pienempiä, ehkä 50 - 100 kiloa kerrallaan, mutta taloudellisesti se oli merkittävin saamamme kala. Kuhasaaliit alkoivat lisääntyä merkittävästi 1930 -luvun loppua lähestyttäessä lohimäärien pysyessä entisellään omassa saaliissamme.
Se, mitä kalalalajeja saatiin, riippui paljon pyydyksistä. Varsinaisia siikaverkkoja meillä oli vähän ja tämän takia siikasaaliit jäivätkin lohi- ja kuhasaaliiden varjoon. Muikkua saimme myös suhteellisen vähän, koska meillä ei ollut isoja nuottia, kuten joillakin artteleilla pohjoisempana. Omalla kierrenuotalla saatua muikkua ja ahventa myimme suorakaupalla. Vuosiansio venekunnallamme oli parhaimpina vuosina selvästi yli 20 000 mk, mutta välillä jäätiin sen allekin. Tulos jaettiin puoliksi meidän ja Yrjö -enon kesken. Yhteisen moottoriveneen arvo oli uutena yli 6000 mk. Joillakin venekunnilla oli työssä renkejä, joiden vuosipalkka oli noin 4000 mk. Arvi Hyytiä [] oli laskeskellut aikanaan, että venekunnan tuli saada vuodessa kalastustuloa 60 000 mk, jottei olisi tullut tappiota. Tämä riippui tietysti osakkaiden lukumäärästä, välineiden määrästä ja laadustakin.
Mitään tarkkaa kirjanpitoa meillä ei ollut. Säästöön ei juuri jäänyt tuloja. Tulimme mielestäni kokonaisuudessaan hyvin toimeen. Varoja kului tasaisesti myös pyyntivälineiden uusimiseen. Lankaverkot eivät kestäneet montaa vuotta. Niiden käyttöikä myös lyheni 1930 -luvun loppupuolta lähestyttäessä jostain syystä. Ehkä Laatokan saastuminen aiheutti tämän.
Kalastustuloja meni osittain myös pellon- ja metsänostoon otettujen lainojen kuoletuksiin. Välillä jouduttiin talviaikaan turvautumaan Metsäpirtin Osuuskassan kausirahoitukseenkin uusien verkkojen oston takia. Saaroisissa toimi myös kolme kauppaa. Rantatien risteyksessä oli Timofejeffin kauppa [], joka myöhemmin myytiin Alavuoksen Osuusliikkeelle. Muut kaksi olivat Tommolan Hyytiöiden kauppa [] sekä Osuuskauppa []. Myös ne antoivat velaksi tavaraa kalastukseen liittyen ja muutenkin.
Tässä piili kuitenkin oma vaaransa, mikä havainnollistui monien kohdalla 1930-luvulla. Kun kauppavelkoja ei pystytty maksamaan, ne menivät pakkoperintään ja moni menetti maatilojakin liikkeille.
Konkurssit olivat aika yleisiä. Niihin liittyi monenlaisia tuntoja. Jopa kansalaissodan aikaisia muistoja tuli esille, kun omaisuutensa menettäneiden kohtaloa seurattiin. Eräässäkin tapauksessa kuulin yhden näin hätään joutuneen, lähellä rajaa asuneen Jaakko Hyytiän [] tilan pula-aikana tapahtuneesta konkurssista sanottavan:
"Kansalaissodan aikaan lupasi maksaa kuolleista työläisistä 5 markkaa päältä. Nyt sen tila on pakkohuutokaupattavana."
Monille kalastajille ja viljelijöille koitui taloudelliseksi pelastukseksi osuustoiminta. Saaroisten kylä oli tässä suhteessa yksi edelläkävijöistä Metsäpirtissä. Tämä voidaan lukea Aatami Hyytiän [], Jalmari Taurénin [] ja monien muiden ennakkoluulottomien ja ehkä kovienkin kokemusten kautta osuustoiminnalle lämmenneiden ja siten vähän tulevaisuuteenkin nähneiden henkilöiden ansioksi.
Kalavesien käytölle oli Laatokalla vain vähän rajoituksia. Konevitsan seudulla sekä Valamon ja Vossinoin ympäristössä vedet olivat luostarien omistuksessa ja niiden käytöstä ei maksettu vuokraa. Ainoastaan asuminen luostarien rakennuksissa maksoi.
Taipaleenjoki oli isojaossa jätetty valtion kalavedeksi. Järisevänniemestä Igolkanniemeen ulottuva Igolkanlahti joen suun edustalla oli määritelty sen suojavedeksi. Valtio huutokauppasi veden vuokraoikeudet kahdella yhtäaikaa pidetyllä huutokaupalla sekä Käkisalmessa että Viipurissa eniten tarjonneelle. Vuokra-aika oli 6 vuotta vuosivuokran ollessa alkuun 6000 markkaa, josta se nousi vähitellen 75 000 markkaan asti.
Taipaleenjoessa oli kaksi pyyntipaikkaa, joissa vielä vuosisadan vaihteessa vedettiin nuottaa. Nämä paikat kuuluivat myös valtion vuokra-alueeseen. Jokiliikenteen kasvaessa kalansaaliit siellä vähenivät kalojen karttaessa näin levottomaksi muuttunutta aluetta. Valtion kalavesien vuokraajina olivat Vilppo Myöhänen [] Koukunniemestä, Jooseppi Laulajainen [] Taipaleesta ja Heikki Ukkonen [] Kirvesmäeltä. He olivat vuokranneet vedet yhteisesti ainakin 18 vuoden ajaksi. Heidän jälkeensä tuli useitakin lyhytaikaisia vuokraajia. Viimeisimmät vuokramiehet olivat Tahvo Peltonen [] ja hänen poikansa Mikko Peltonen [] Viisjoelta, joiden hallussa vesi oli yli 20 vuotta talvisodan syttymiseen saakka.
Muilla Suomen puolella olleilla vesillä sai kalastaa vapaasti. Neuvostoliiton puoleisia vesiä koski 1930-luvulla solmittu kalastussopimus.
Laatokalla oli siihen aikaan vahingollisina eläiminä pidettyjä hylkeitä eli norppia, jotka rikkoivat verkkoja ja siimoja repimällä irti pyydyksiin jääneitä kaloja, erityisesti siikoja. Ne lähinnä leikittelivät kaloilla jaksamatta syödä niitä. Saimme kerran hylkeen kierrenuottaankin. Jonkin aikaa siellä oltuaan hylje kierähti yllättäen notkeasti paulan yli vapauteen. Niistä maksettiin silloin myös tapporahaa. Joskus hylkeet tarttuivat verkkoihin kiinni. Ne jäivät välillä myös siiman koukkuihin. Kalastajavuosinani saimme ehkä 7 hyljettä. Niistä maksettiin tuohon aikaan tapporahaa.
Jotkut harjoittivat talvisin säännöllisesti hylkeenmetsästystä. Metsäpirtin seudulla se oli harvinaisempaa, Sortavalasssa sensijaan yleistä. Hylkeet olivat Laatokanhylkeitä eli norppia. Ne kasvoivat puolitoistametrisiksi, painaen 60-80 kiloa. Kesäaikaan norpat asustivat ulkosaariston kallioisilla rannoilla ja pienillä saarilla, siirtyen talviaikaan Laatokan jäälle, rakentaen pesiä railojen liepeille, romppaiksi kasautuneiden jäiden ja lumikinosten suojaan. Sieltä metsästäjät niitä pyytivät maanittamalla kevätpuolella lumen alkaessa sulaa.
Maanittaja kulki tuulen alapuolella ampujan jäädessä maihin näkösuojaan kivien tai jäiden taakse. Maanittajan tuli käyttäytyä hylkeen lailla, eli olla rannalla matalaksi asettuneena, liikkuen norpan tavoin, äännellen ja pärskyttäen vettä. Norppa piti tätä toimintaa kutsuna ja alkoi lähestyä maanittajaa. Liian lähelle päässyt norppa tunnisti ihmisen ja ehti sukeltaa. Jos sitä oli juuri tuolloin ehtinyt ampua, saattoi eläin painua tavoittamattomiin pohjaan. Matalasta vedestä saalis nostettiin pohjasta norppakoukulla tai keihäällä, jonka päässä oli väkänen. Keväisin norpat myös köllöttelivät joskus huolettomina auringossa, ollen tuolloin otollisia saaliita metsästäjille.
Suomen itsenäistyttyä Neuvostoliiton vastainen raja oli mennyt kiinni, jolloin kalamatkat eivät enää suuntautuneet niinkään Etelä-Laatokalle, kuten ukot olivat kertoneet. Nyt ne keskitettiin Pohjois-Laatokalle, jonka syvyydet ja pohjan muodot tulivat vuosien mittaan tutuiksi. Rajan sulkeuduttua monet venekunnat kävivät vielä vanhoilla kalapaikoillaan. Olot olivat aluksi rauhalliset.
Kulassinajo eli salakuljetus, jota myös kanterpantin vedoksi sanottiin, oli myös tuttua Saaroisissa. Yrjö -eno kertoi olleensa joskus vallankumouksen jälkeen liikkeellä yhdessä Tahvo Hyytiän [] kanssa omalla veneellään, joka oli täynnä erilaista tavaraa lähinnä Hyytiöiden kaupasta, tarkoituksena kuljettaa lasti Neuvostoliittoon myytäväksi. Kuormassa oli mm. ruotsalaisia niittokoneita. Venäjän puolella, Toserovan kylän kohdalla he olivat nähneet rannan suunnalta lähestyvän veneen. He olivat pelästyneet luultuaan rajavartioston tulevan tarkastukselle ja olivat suunnitelleet jo heittävänsä lastinsa veteen. Myös pakoon lähdöstä oli keskusteltu. Veneessä olivat kuitenkin olleet vain lastin vastaanottajat. Tämä matka ei ilmeisestikään ollut ainoa 'kulassinajo'.
Myös alkoholia koskeva kieltolaki vuosina 1919-1932 aiheutti salakuljetustarvetta. Välillä vedestä ja rannoilta löytyi salakuljettajien veneiden hinauksessa olleita satojenkin pirtukanistereiden letkoja.
Salakuljettajat joutuivat usein irrottamaan hinauksessa olleen pirtulastin tullimiesten tullessa veneeseen tarkastukselle. Veneessä oli yleensä painoksi tarkoitettuja suolasäkkejä kanistereihin kiinnitettyinä. Säkit heitettiin yli laidan ja ne painoivat lastin pohjaan. Jonkin ajan kuluttua suolan liuettua nousivat kanisterit pintaan.
Eräs naapurimme, Heikki Ahtiainen [] oli löytänyt tuollaisen pirtusaaliin. Hän oli lähtenyt Sortanlahden satamasta löytäen köydellä toisiinsa kiinnitettyjen 40:n 10-litraisen pirtukanisterin letkan Konevitsan salmesta. Rehellisenä miehenä hän oli kuitenkin luovuttanut sen nimismiehelle. Omaan käyttöön ei jäänyt mitään. Jälkeenpäin hän oli harmitellut, ettei saanut edes yhtä kanisteria löytöpalkkioksi.
Jooseppi Hyytiä [] löysi veljensä kanssa 1930-luvun alussa myös 400:n litran pirtulastin kellumasta Laatokalta keväällä Etelä-Laatokan jäiden jo sulettua. Tuon saaliin he toivat pimeässä Vossinoin Monasterin tien sillan alle piiloon vieden sen myöhemmin Metsäpirttiin.
Meille tunnetuin salakuljettaja oli viipurilainen Kääriäinen, joka kävi näennäistä perunakauppaa kuljettaen perunalastia Virosta Pietariin eli Leningradiin ja sieltä edelleen Nevaa pitkin Laatokalle. Perunoiden alla oli pirtukanistereita Suomeen tuotavaksi. Myös kalastus oli yksi Kääriäisen peiteammatti. Kerran hän oli veneineen ollut tulossa Vossinoihin. Sataman suulla vene oli vaurioitunut matalikolla ja Heikki Pulli hinasi sen rantaan. Pullin vetäessä ranteen paksuista hinausköyttä takaisin, sanoi Kääriäinen:
"Jätä köysi vain meille, omiamme näyttää olevan".
Pulli oli myös aiemmin löytänyt tuolla köydellä toisiinsa kiinnitettyjä kanistereita.
Ilmeisesti salakuljetus vaikutti osaltaan rajavalvonnan tiukkenemiseen. Myös rehellisin aikein vesillä liikkuvia alettiin ahdistella. Naapurimaan erilainen yhteiskuntajärjestelmä koettiin tietenkin myös uhkana. Venäläiset pidättivät kymmeniä kalastajia. Jotkut vapautettiin vasta vuodenkin kuluttua. Näin kävi Simo Hyytiälle [] 1920-luvun alussa. Vuoden vankeuden jälkeen hän vapautui keväällä heikossa kunnossa pietarilaisesta vankilasta. Suomen avustuskomitealta hän sai siellä korvaukseksi kolme miljoonaa ruplaa. Simo suunnitteli ostavansa näillä maatilan ja lopettavansa kalastuksen. Kaikki rahat kuluivat kuitenkin siihen, että hän osti Pietarin torilta yhden 'vosmuskan' tupakkaa ja 'pitskoi' eli tulitikkuja.
August Hyytiä [] oli vastaavassa tilanteessa ollut vankeudessa Systerbeck'in vankilassa. Vapauduttuaan hänet pakotettiin uimaan Rajajoen eli Siestarjoen yli Suomen puolelle.
Myös Matti [], Martti Ahtiaisen poika oli joutunut Venäjän puolelle vankeuteen. Aivan tarkkaa syytä en tiedä, mutta kalastukseen sekin ilmeisesti liittyi. Matti oli minua noin 15 vuotta vanhempi ja kalastajan ammatissa hänkin siis toimi. Hän oli lopulta päätynyt joidenkin muiden suomalaisten kanssa Siperiaan. Sieltä pakkosiirretyt olivat kuitenkin paenneet ja monien erilaisten vaiheiden jälkeen he olivat taas päätyneet omin päin kotipitäjään Metsäpirttiin. Matkan varrella miehet olivat joutuneet syömään sammakoita eli konnikkaisia, mistä syystä Mattia alettiin kotona kutsua 'Konnikkais-Matiksi'. Myös venäläisten istuttamia siemenperunoita he olivat joutuneet syömään. Matilla oli paitsi selviytyjän, myös keksijän luontoa. Mieleeni on jäänyt hänen suunnittelemansa ja valmistamansa, käsivoimin kulkeva 2-laakerinen potkurivene. Myös kelloja hän korjaili. Matti oli kiinnostunut myös maailmankatsomuksellisista kysymyksistä, kuten Russelin opista. Elämänsä iltapuolen hän vietti sodan jälkeen Lokalahdella.
Jouduin myös itse kuulusteluihin 1930-luvun alkupuolella kalamatkalla ollessani. Venäläisen rajavartion päällikkönä Miikkulaisissa oli luutnantti Janne Ojala [], jonka kanssa kävin lyhyen keskustelunkin. Mielestäni hän kysyi joutavanpäiväisiä asioita. Ilmeni, että hän oli käynyt luvatta myös Metsäpirtin puolella, koska tiesi, missä oli milloinkin järjestetty tansseja. Joku kysyi Ojalan sotilasarvoa, johon hän vastasi : "Olen vain kuolevainen sotamies".