Vanhoista ajoista lähtien lohta oli kalastettu pienen uppokorkin varassa kelluvalla polakoukulla sekä siimalla.
Me käytimme koukkupyytönä ehkä tuhansien koukkujen siimaa eli rihmaräätyä lähinnä siian, nieriän ja kuhan pohjakalastuksessa. Valantka-siikakin tarttui syvyyksistä räätyyn. Tuo pyydys oli rakenteeltaan yksinkertainen. Sen rungon muodosti puuvillalankainen, tummansiniseksi värjätty selkärihma, jota vedettiin suureen, laakeaan pärekoriin niin paljon kuin siihen mahtui kasalle. Tarvittiin useita koreja 20 - 30 kilometrin pituista siimaa varten. Usein selkäsiimaa oli vähemmän, eli ehkä noin 3 punttia. Puntissa siimaa oli 20 vyyhtiä. Siima -nimitys tarkoitti yleensä rihmaräätyä eikä niinkään matalammissa vesissä käytettyä pitkääsiimaa eli selkäintä.
Rihmaräädyn koukut oli sidottu kaksoissolmulla noin syllän mittaisiin pumpulilankalistoihin eli tapseihin, jotka vasta laskun yhteydessä veneen ollessa vauhdissa sidottiin selkäsiimaan erikoisella solmulla, jonka tuli kestää suurenkin kalan poukkoilut. Maivat eli syötit oli pujotettu etukäteen sukkapuikosta tehdyllä neulalla melko suurikokoisiin koukkuihin, minkä jälkeen listat niputettiin, etteivät ne sotkeentuisi. Rihmaräädyn laskupaikalla piti olla vettä vähintään 20 syltä. Narut kannattivat pyydystä tällaisessa syvyydessä. Matalammissa vesissä se painui pohjaan asti.
Piirros 40. Käyttämämme siiman eli rihmaräädyn periaatepiirros. (Pentti Ahtiainen)
Aluksi heitettiin veteen ankkurikivi eli jaakkari, sekä siihen kiinnitetty kupunnaru, johon sidottiin siiman selkänaru niin, että se sijoittui lopulta 1,5 syllän syvyyteen pinnasta. Pintaan oli jätetty merkiksi korkkinippu, jonka keskellä sojotti pystyssä muutaman metrin pituinen seiväs. Sen yläpäähän oli sidottu musta merkkilippu. Vene sai kulkea melkoista vauhtia, kun kaksi miestä sitoi listoja kiinni selkäsiimaan sen juostessa vapaasti veneen pohjalla olleesta korista mereen. Listojen eli tapsien keskinäinen etäisyys määräytyi veneen vauhdin mukaan. Ne sidottiin ehkä 10 metrin päähän toisistaan.
Kun selkäsiimaa oli kulunut noin 1,5 vyyhtiä, sidottiin siihen kiinni tontkain eli naru, johon oli kiinnitetty painokivi. Tämä esti siimaa nousemasta 1,5 syltä lähemmäksi pintaa. Niille main kiinnitettiin myös kannatinkuppu.
Koska käytimme siimaa lähinnä kuhan kalastuksessa, kellukkeita ei tarvittu niin paljoa, kuin lohta pyydettäessä. Lohenkalastuksessa käytetyn rihmaräädyn selkänaruun sidottiin määrävälein noin 30 cm pituiset puusukkulat, jotka oli yleensä maalattu joko punaisiksi tai valkoisiksi havaitsemisen helpottamiseksi. Lähelle sukkulan toista päätä oli kiinnitetty pieni korkinkappale ja toiseen päähän tapsi, jonka päässä oli koukku syötteineen. Tämä rakenne vaati myös pienen painon tapsin puoleenväliin, jotteivät syötit olisi nousseet pintaan. Kun joka tapsi oli kiinni omassa kellukkeessaan, lohet eivät päässeet sotkemaan pyydystä ja ne myös väsyivät helpommin puupalikkaa vastaan rimpuillessaan.
Rihmaräädyn laskeminen oli suhteellisen vaivatonta ja joutuisaa, jos olosuhteet olivat sopivat. Jotkut venyttivät pyydyksensä tuolloin jopa 30-kilometrisiksi ! Syöttien saaminen oli kyllä joskus alussa vaikeaa. Tilanne korjaantui, kun aivan sotaa edeltäneinä vuosina käyttöön tulivat tiheäsilmäiset syöttiverkot.
Kuhaa tuntui 1930-luvulla olevan Laatokassa rajattomasti. Kesäkuusta syyskuun puoliväliin sitä oli joskus niinkin paljon, että pyyntiä oli rajoitettava, kun markkinat eivät aina vetäneet. Etelä-Laatokan matalista vesistä sitä kalastettiin pohjasiimalla ja Pohjois-Laatokan syvissä rintamissa pintasiimalla, jonka käyttö oli työläämpi, koska siihen oli sidottava enemmän kohoja ja ankkureja. Joskus kova myrsky saattoi riepotella kymmeniä rihmaräätyjä sekaisin samaan "myysyyn".
Kuva 41. Siimakalastajia Törötissä. Taustalla Lammasluoto ja Lote.
Rantakalastustakin harjoitettiin ahkerasti. Jäiden lähdettyä maivoitettiin myös tavalliset pitkäsiimat eli selkäimet onkimadoilla ja laskettiin rantavesiin. Ramukaloiksi saatiin siikoja, ahvenia, särkiä ja kiiskeäkin. Venäjän vallan aikana noita pyydyksiä tuotiin Lyyssistä eli Pähkinälinnan kaupungista. Täyspitkässä selkäimessä oli 500 koukkua, jotka oli jaettu 30-33 :een paasmaan, eli jokaisessa paasmassa oli 15-17 koukkua. Selkärihma oli pumpulilankaa ja koukkujen siimat jännettä. Rajan sulkeuduttua pitkäsiimat oli tehtävä kotona.
Kuva 42. Pitkäsiimaan pannaan syöttejä. Äärimmäisenä oikealla Katri Haapsaari eli "Kustaa Susso". (V. Jääskeläinen)
Erityisesti naisten harrastamaa pienimuotoista koukkukalastusta oli mato-ongella pyytäminen. Ongen siima oli pumpulilankaa ja siihen oli tapsiksi solmittu hevosen jouhi, johon oli kiinnitetty kulloinkin parhaan kokoiseksi uskottu koukku. Äitini oli mestari ongen käyttelyssä. Välillä hän sai harjuksiakin. Kalastusvälineinämme olivat pääasiassa kuitenkin verkot, jotka olivat koukkupyydyksiä nuorempia pyyntivälineitä. Nekin olivat kyllä tulleet käyttöön paljon ennen minua.
Iskukoukkuja emme käyttäneet Laatokalla. Niihin tutustuin vasta Jatkosodassa, asemasodan loppuvaiheessa ollessamme Äänisen pohjoispuolella Timonmäessä, Neuvostoliiton puolella. Minut oli yhdessä kymmenen muun miehen kanssa määrätty armeijakunnan kalastajaksi ja pyyntivälineiksi annettiin satoja iskukoukkuja. Me olimme kaikki alunperin kalastajia. Kotikyläni miehistä oli mukana Nestor Hyytiä [1906100601]. Ryhmässä oli myös kaksi kalastajaa Rymättylästä, kaksi Uimosen veljestä Pohjois-Laatokalta, yksi mies Salmista sekä lappalaispoika vielä kokkina. Kalastus tapahtui jäiden aikaan kahdessa ehkä noin 5 kilometriä pitkässä, Ääniseen laskevassa järvessä. Tätä jatkui yhden talven ajan.
Asemasodan loppuajan, lähinnä seuraavan talven olin määrättynä vastaaviin armeijakunnan tehtäviin Vienan Selkissä. Mukanani oli apuna 4 ukkoa Selkistä. Kalastimme Selkijärven takana olleissa pienemmissä järvissä iskukoukuilla haukia. Sulan veden aikana käytimme pientä rantanuottaa, jolla saimme muutamia siikoja. Nuo Selkin ukot esiintyivät aika suomenmielisinä. Tosin kerran saunassa liikaa löylyä heitettyäni yksi ukoista minua, suomalaista "tsuhnaa" manaten huusi närkästyneenä: "Tsuhna tsortjoppii !"
Iskukoukut jäivät pian pois sotavarustuksestani, kun sain sitten kesällä vuonna 1944 suurhyökkäyksen alkaessa määräyksen siirtyä Viipurin lähelle Ihantalaan.
Taloudellisesti merkittävimpiä Laatokalla pyydystämiämme kaloja olivat lohi, siika ja kuha. Lohta pyydettiin pintaverkoilla noin 20 verkon räätynä eli jatana. Yhden verkon pituus oli 35 - 40 metriä, korkeus noin 4 -4,5 metriä, solmuvälin ollessa 70 mm ja silmän halkaisijan 13,5 cm. Parin miehen venekunnalla näitä verkkoja oli yleensä 100-300 kpl. Nämä pyydykset valmistettiin talvisaikaan kotona puhdetöinä kutoen pellavalangasta. Siihen aikaan viljeltiin pellavaa yleisesti kotitarpeiksi. Verkkojen lisäksi siitä valmistettiin myös vaatteita. Korjuun jälkeen pellavat loukutettiin ja lipsutettiin, kunnes aivinat erottuivat rohtimista. Tampereen Pellavatehdas vaihtoi aivinat kalastuslankoihin. Verkot kudottiin erityisestä Laatokan kalastuslangasta, jonka vahvuus oli numero 16 ja se oli kolmisäikeistä pellavalankaa. Ala -ja yläpaulat olivat loppuaikoina yleensä 4-säikeistä, pyykkinarun paksuista manillanarua. Yläpaula oli alkuun punottua tuohta ja myöhemmin myös paksua pellavalankaa, jonka ympärille oli määrävälein kierretty tuohinauhaa rullalle kohoiksi eli "tilleroiksi". Alapaulassa oli joskus ollut painona tuoheen punottuja kiviä ja myöhemmin kiviä sekä metallirenkaita. Lyijypaulaa ei silloin vielä tunnettu.
Kuva 43. Lohiverkkojen kudontaa Metsäpirtissä talvella. (Filemon Kuoppa)
Lohiverkon kutoi normaalisti 3 - 4 päivässä. Kilpailutilanteessa ketterä kutoja saattoi saada sen valmiiksi vuorokaudessakin. Kudontavälineinä käytettiin puusta veistettyä käpyä, jonka polttamalla kovetetun piikin ja haaran välille kudontalanka oli keritty. Toisena apuvälineenä oli ohut puusta veistetty, suorakaiteen muotoinen 'kalvo'. Valmiit verkonsilmät muodostuivat kalvon ympärille, eli kalvon leveys määräsi verkon silmäkoon. Lohiverkon kutominen tapahtui muista verkoista poiketen pituussuunnassa niinsanotusti 'suolena', joka levitettiin auki korkeussuuntaan ennen pauloitusta.
Kun verkko oli pauloitettu valmiiksi, se värjättiin tummaksi. Värjäyksessä käytettiin punaista kateku -väriä, toisten käyttäessä luonnonvärejä, jotka oli saatu pajun ja lepän kuoresta. Värjäys lisäsi kestävyyttä. Vedessä verkkoja pidettiin jaksoittain. Säilyvyyden takia ne oli tuotava rantaan 2 viikon välein kuivattaviksi ja verkkosaunoissa savustettaviksi. Joskus tämä tehtiin useamminkin. Tulos oli sitä parempi, mitä nokisemmiksi pyydykset tulivat ja viimeinen voitelu annettiin vielä tervaksilla.
Yleensä verkot pidettiin yhtäjaksoisesti vedessä kaksi yötä, jonka jälkeen ne koettiin ja laskettiin samalla uusia. Lohiverkot piti kokea useammin kuin siikaverkot, koska lohi voimillaan ja liukkaudellaan helposti kiemurteli itsensä irti verkosta ja myös repi pyydyksiä. Välillä verkot vain 'hottaitiin', jollei niitä tuotu maalle. Hottaiminen tapahtui siten, että joku venekunnan miehistä seisoi peräkajuutan eli 'kormun' päällä vetäen verkkoa veneeseen toisen miehen päästellessä kalat irti ja ohjatessa verkkoa toisen laidan yli takaisin veteen. Jos mukana oli kolmas mies, hän helpotti verkon vetoa soutaen kevittämällä eli löysäämällä.
Kuva 44. Verkonnostossa. (Filemon Kuoppa)
Verkkojen kestoikä oli kesän yli tapahtuneessa jatkuvassa kalastuksessa 2-3 vuotta ja syksyyn painottuneessa viileämmän veden pyynnissä taas 4-5 vuotta. Vene kantoi yleensä 2 jataa eli 50-60 verkkoa.
Perimätiedon mukaan käyttämämme lohiverkon malli oli peräisin Kaspianmeren kalastajilta. Kerrotaan yhden Saaroisten miehen Novgorodin suuriruhtinaan palveluksessa ollessaan joutuneen veronkantomatkallaan vaikeuksiin alisella Volgalla ja päätyneen kasaarien vangiksi. Lopulta oli selvinnyt, että mies oli "ripakka" eli kalastaja kaukaa Pohjan periltä. Tällä perusteella hänet otettiin mukaan "artteliin" eli pyyntikuntaan. Vanhoilla päivillään mies oli palannut juurilleen ja tuonut lohen verkkokalastustaidon mukanaan. Teollisuusvakoilua tämäkin !
Verkkoräädyn päihin pantiin painoiksi yli 10 kiloa, joskus 20-30 kiloakin painavat kiviankkurit, joiden kiinnitysnarut saattoivat yhteensä olla yli 10 kilometrin mittaiset. Verkkoja laskettaessa heitettiin veteen ensin tuollainen ankkuri eli jaakkari. Sen kyläsepäntekoinen rautarunko oli y:n mallinen. Yläpäässä oli narujen kiinnityslenkki ja kummankin haaran kärjessä pohjaan ankkuroitumista helpottava lattarauta eli laappa. Haarojen väliin oli naruilla kiinnitetty halkaisijaltaan noin 30 -senttinen kivi.
Jaakkariin oli kiinnitetty naru lipulla varustettua kuppuriukua varten. Tuo pyydysmerkki koostui noin 6 metriä pitkästä puuseipäästä, jonka puolivälissä oli kellukkeena pyöreä, keskeltä lävistetty korkki ja yläpäässä kangaslippu. Yläpäässä oli myös omistajan tunnus. Alapäässä oli painona pieni kivi. Kuppuriuku laskettiin aina ensin.
Piirros 45. Verkkorääty.(Pentti Ahtiainen)
Jaakkariin oli kiinnitetty toinenkin naru eli "lennätin", joka solmittiin myös verkon päässä olleeseen ala- ja yläpauloja yhdistävään 2,5 sylen mittaiseen haaranaruun, vähän yläpaulan puolelle. Yläpaulan päähän oli sidottu myös ensimmäinen korkinnaru, jonka pituus vaihteli sen mukaan, miten syvällä verkon haluttiin pyytävän. Näitä nelikulmaisia, sivultaan 20 - 30 -senttisiä korkkeja oli myös vaihtelevan matkan, yleensä parin metrin päässä toisistaan yläpaulassa. Jos verkkoja pidettiin syvässä vedessä, korkkeja oli useampia, kun taas matalalla riitti kymmenkunta korkkia verkkoa kohti. Alapaulaan kiinnitettyinä roikkui puolimetrisissä naruissa pieniä painokiviä, joita verkossa oli harvakseltaan eli kolmen metrin päässä toisistaan. Ne eivät saaneet painaa liikaa, jotteivät pintakorkit painuneet pohjaan.
Verkot sidottiin peräkkäin parinkymmenen verkon räädyksi. Yhdistäminen tapahtui myös haaranarulla, eli ala-ja yläpaulaa yhdistävällä löyhällä lenkillä. Kahden, peräkkäin räätyyn tulevan verkon haaranarut sidottiin hiukan yläpaulan puolelta toisiinsa niin, että muodostui ristikkäinen narukuvio. Jokaiseen verkonväliin ja vielä räädyn päähänkin laskettiin jaakkari, jonka kiinnitysnaru oli sidottu haaranarujen liitoskohtaan. Näin sijoitetuilla verkoilla ei voinut kalastaa alle 6 sylen syvyisessä vedessä. Muuta syvyysrajoitusta ei ollut. Usein kalastimme 20 -40 sylen, joskus 50 sylenkin syvyisessä vedessä, josta verkkoja oli raskasta vetää pintaan.
Meillä oli yhteensä ehkä 100-150 lohiverkkoa vuosien mukaan vaihdellen. Pyyntikuntoon pannun verkon arvo oli 300 markkaa. Niitä piti venekunnalla olla vähintään 80 kpl, jotta toiminta olisi ollut kannattavaa. Verkkomäärä vaihteli vuosien mukaan. Joskus saatiin hyvin kuhaa siimalla, jolloin muita pyydyksiä ei tarvittu suuria määriä. Verkot jouduimme uusimaan välillä siis kahdenkin vuoden välein. Käytöstä poiston jälkeen niistä tehtiin punontakoneella naruja.
Lohiverkkojen lisäksi kalastimme siika- ja rääpysverkoilla, joita meillä oli ehkä muutama kymmen. Siikaverkot olivat korkeudeltaan 1,5 - 2 -metrisiä ja 25-30 sylen pituisia pohjaverkkoja. Niiden silmän halkaisija oli noin 4 cm. Verkot tehtiin kotona kutoen. Siikaverkon iso alkusilmä muodostettiin lohiverkkojen tapaan merimiessolmulla, minkä jälkeen alettiin kävyllä kutoa silmiä kalvolle. Ensin tehtiin kolme kalvokertaa eli 1½ silmää verkon korkeuden verran. Sen jälkeen kudos käännettiin ja verkko kudottiin kokomittaisena sekä pauloitettiin vielä lopuksi.
Siikaverkot laskettiin lohiverkkojen tavoin useamman verkon mittaiseksi räädyksi. Painoina käytettiin pienempiä kiviä, kuin lohiverkoissa ja ne sidottiin alapaulaan valmiiksi jo verkon ollessa veneessä. Laskun yhteydessä siikaverkot sidottiin alapauloistaan kiinni toisiinsa, kun taas lohiverkot yhdistettiin erillisin haaranaruin, eikä niiden kiviä kiinnitetty suoraan alapaulaan. Siikaverkkojen kohot eivät olleet korkkia, vaan yläpaulan ympärille kierrettyjä tuohitilleroita. Verkot värjättiin ja savustettiin lohiverkkojen tavoin ja ne säilyivät suunnilleen saman ajan. Verkkojen lisäksi siikaa saatiin kesäaikaan myös rihmaräädystä ja selkäimestä.
Verkot, nuotat ja erilaiset koukkupyydykset eivät olleet ainoita ammattikalastajien pyydyksiä Laatokalla. Käytettiin myös pikkurysiä ja isoja merirysiä.
Pienillä rysillä me kalastimme lähinnä omiksi tarpeiksi kotirantojen lähellä. Sillä saatiin yleensä mateita ja haukia sekä aika usein sopivina vuodenaikoina siikojakin. Nuo pyydykset rakennettiin pumpulilankaverkosta sekä pihlaja- tai katajakepeistä taivutetuista vanteista. Tasapaksu, melko ohut, tuore ja lähes oksaton keppi veistettiin toispuolisesti taivutuksen helpottamiseksi. Se taivutettiin sitten ympyrän kehäksi, jonka halkaisija oli 50 cm. Liitoskohta sidottiin narulla. Näitä kehiä eli rysän vanteita tarvittiin vähintään neljä, mielellään viisikin. Pumpulilangasta kudottu verkko pingotettiin kehien päälle suolimaiseksi rakenteeksi siten, että vanteet asettuivat pyydystä veteen viritettäessä vajaan metrin päähän toisistaan. Tämän verkkorakenteen toinen pää eli perä kurottiin sulkunarulla kartion muotoon sikoksi, josta kalat sitten otettiin talteen. Sikon ääripää oli kiinnitetty keppiin, joka painettiin pohjaan kiinni.
Piirros 46. Pikkurysä "ramukalan" pyynnissä. (Pentti Ahtiainen)
Toisessa päässä rysää oli puoliympyräksi taivutettu luokki, jonka kärkien väli oli suurempi, kuin vanteiden halkaisija. Rysä oli näin leveämpi luokin puoleisesta päästään ohjaten kaloja ensimmäisen vantin kohdalta alkavaan nieluun. Kartiomainen, sikon suuntaan kapeneva tiheäsilmäinen nieluverkko oli vähän pidempi, kuin kahden vanteen väli. Nielun kapeampi pää kiinnitettiin kahdella narulla lähimpään vanteeseen siten, että se pingottui suoraksi, kun rysää kiristettiin pyyntiasentoon. Syvemmällä rysässä oli vielä toinenkin nielu estämässä kalojen ulospääsyn. Sen pingotinnarut oli kiinnitetty sikon sulkuaukkoon. Tuo perimmäinen nielu johti kalat edelleen suoraan sikkoon rysän perälle.
Pikkurysällä ei kalastettu kovin syvällä, koska luokin tuli ulottua pintaan asti. Ensimmäiseen vanteeseen oli kiinnitetty ehkä kymmenen metrin pituinen aitaverkko, joka kulki rysästä luokin keskeltä pystyssä sen korkuisena ulos suunnilleen vedenpintaan ulottuvana. Aita johdatti etäämmältäkin kalat nielua kohti. Ääripäästään aita oli myös kiinnitetty kepillä pohjaan ja sieltä se oli kapeampi, kuin rysänpuoleinen pää.
Kuva 47 ja 48. Pikkurysällä Sittójan suistossa.(Filemon Kuoppa)
Luokin kohdalta rysä kiinnitettiin pohjaan koivukepillä. Keppi oli kiinnitetty luokin keskelle, sen ylimpään kohtaan sekä alas sen kärkien väliseen yhdysnaruun. Kärkiin oli usein kiinnitetty myös painokivet. Koivukepin teroitettu pää painettiin sitten pohjaan kiinni. Koivussa tuli olla myös valkeaa tuohta, koska uskottiin, että se näin houkuttelisi mateita rysään. Laatokalla saimme tästä pyydyksestä yleensä haukia.
Jatkosodan keskivaiheilla, asemasodan aikana jouduin myös tekemisiin pikkurysän kanssa. Joukko-osastoni JR 12 oli tuolloin Vienan-Karjalassa Äänisen pohjoisrannalla. Komppanianpäällikkö määräsi minut pyydystämään tuoretta kalaa muonitusta monipuolistamaan. Olin löytänyt Äänisen rannalta paikallisten ammattiveljien sinne unohtaman kolhoosin nuotan, josta leikkasin sopivat verkkopalat ja rakensin niistä pari pikkurysää. Oli kevät ja avoveden aika jo. Kalastin ilman venettä läheisellä tulvaniityllä, joka laski Melnitsanojan eli suomeksi Myllyojan kautta Haukijärveen. Sain runsaasti kutuhaukia, minkä naapurikomppanian miehetkin huomasivat. Pyydykset katosivat, kun olin pari kertaa käynyt kokemassa ne. Jälkiselvittelyissä syylliset, eli nuo naapurin miehet saatiin selville ja rysät palautettiin.
Kuva 49. Jatkosodan aikana vuonna 1942 Lakijärvellä Kiestingissä, Tuoppajärven pohjoispuolella. Istun edessä oikealla, saappaat vierelläni. Maisemat olivat aika tavalla samanlaiset, kuin Äänisen seudullakin.
Perheeni ollessa sodan kestäessä evakossa Savossa Heinävedellä, isänikin kalasti pikkurysillä Kermajärven seutuvilla olevissa pienemmissä järvissä. Tällaista rysää käytin sodan jälkeen vielä Uudenkaupungin Sundholmassa pyyntivälineenä mateen kalastuksessa sulan veden aikaan syyspuolella. Kankon rannan hiekkapohjaiset rantavedet oli otollista rysäpyynnin kannalta.
Pikkurysä tunnettiin Karjalan järviseuduilla. Suomenlahden puolella ja täällä Lounais-Suomessa se oli kai ennen meitä tuntematon. Täällä isorysät ja silakkalaarit ovat tyypillisimpiä rysiä.
Kalastuksesta merirysillä kertoi Urho Taurén Uudenkaupungin Salmelta:
Luokkivannetta isossa rysässä ei ollut. Ensimmäisen vanteen halkaisija oli 2 m. Peräpäätä lähestyttäessä vanteiden halkaisija oli joskus pienempi, kuin rysän suulla.
Isorysän suurisilmäisen aitaverkon korkeus vaihteli pyyntiveden syvyyden mukaan. Suuaukon puolella olevassa päässä se oli vähän yli 2-metrinen, etäämmällä vähitellen leveten veden syvyyden mukaan 4-11 metriin. Joskus tuon verkon pituus saattoi olla jopa 200 metriä. Se asetettiin kahdeksi siiveksi rysän suuaukon molemmin puolin viistoon auraksi ohjaamaan kalat rysään. Suuret kohot pitivät verkon pystyssä ja kivipainot muuten paikoillaan. Tällaisen rysän kokeminen oli Laatokan aallokossa vaativaa puuhaa. Se jouduttiin tuossa yhteydessä kasaamaan vanteineen veneen laidalle, minkä jälkeen kalat tyhjennettiin perästä haavilla veneeseen. Pyydys laskettiin takaisin taas päinvastaisessa järjestyksessä eli perä edellä, minkä jälkeen se kiristettiin ankkurinaruista oikeaan asentoon.
Taurénien venekunnassa olivat yleensä mukana Urho Taurénin sedän leski Agnetta Taurén eli 'Juku-Ake', isä Jalmari rysämiehenä, serkku Hugo ja Urho itse vielä polvihousuisena poikana. Agnetta joutui leskeksi jäätyään huolehtimaan perheensä elatuksesta tuolla miehisellä elinkeinolla. Hänen tyttärensä Alina kävi rannalla myymässä pullaa kalastajille.
Kuva 50. Saaliin nostoa isorysästä Laatokalla. Vasemmalta: Urho Taurén, Aune Taurén ja Jalmari Taurén. Kuvan omistaa Ilmi Ojala (os. Taurén) ja sen ottaja on Ilmin kummisetä Filemon Kuoppa.
Aadolf Kurikka Taipaleen Korvenkylästä on kertonut kolmen osakkaan eli Toivo Hännikäisen, Reino Väliahon ja Kurikan itsensä muodostaman merirysäosuuskunnan toiminnasta. Tämä osuuskunta kalasti Taipaleen Järisevän niemen seutuvilla:
Myö oltii kerra ulompan laskemas pyyvvyksii, palumatkal myö käytii ryssii kokemas. Meil ei olt haavii mukan. Rysäs ol runsaast kalloi, kuus suurta lohta, noi kakskymment killoo lahnoi sekä paljo rääpyksii, Laatoka isokokosii muikkuloi.. Kalloi ol vaikia saaha nostettuu ylös. Mie yriti vanteie kans saaha niitä pois. Pehmiät muikut männiit muusiks. Kot'rannas punnittii kalat ja laitettii kalalaatikoihi. Sit myö vietii lasti Taipaleejoel, jos ol uottamas kalloi ostaja August Kiiski. Hää toimitti kalat autol Viipurii.
Rysil myö suatii vua kaks tai kolme ankeriasta. Ne viihtyit hyvi Taipaleejoe suus. Sielt niitä sai koukkuloil runsuast. Ne tykkäsiit virtaavast viest. Myös lohet nousiit vastavirtaa ylös Suvantuo ja Vuoksee pitki. Laatoka ves kylmen nopiast syväl päi, kuuvetoist metri syvvyyves ol vua kolme ja puol astetta lämmintä."
Rysäpyydöllä ja kierrenuotalla oli aiemmin Venäjän vallan aikana kalastettu myös kutuun noussutta kuoretta eli kurvia Taipaleenjoesta. Keväisin oli saattanut tuota erikoisen hajuista kalaa tulla kuormakaupalla. Saaliit oli alkuun kuivattu perkaamattomina katoilla puolikuiviksi ja sitten vielä uunissa täysin kuiviksi Pietariin kauppaamista varten. Kun riittävä kuivuus oli saavutettu, saalis kasteltiin juuri ennen kauppamatkalle lähtöä kuumassa vedessä, suolattiin ja lastattiin säkkeihin. Jos tavara kostui liikaa, se saattoi murentua kuljetuksen aikana myyntikelvottomaksi. Sopivan kastelun ja suolaamisen tarkoituksena oli lisätä kalojen painoa ja myös parantaa kuljetuskestävyyttä.