Neuvostohallituksen tultua valtaan Suomen vastainen raja meni kiinni. Sen yli liikkui luvatta kuitenkin erityisesti yöaikaan hämäriä kulkijoita kumpaankin suuntaan vielä 1920-luvun alkuun asti. Tuolloin katosi öisin hevosia laitumelta. Ulkonakaan ei oikein uskallettu pimeässä kulkea.
Suomen valtio osoitti erilaisin tukitoimenpitein haluavansa liittää Karjalan Kannaksen kiinteämmin itsenäisen manner-Suomen yhteyteen. Asukkaiden ajattelussa "vanhoja Pietarin aikoja" ei välttämättä niin hirveän loistavina pidetty. Muistiin oli jäänyt tsaarin ajan talonpoikien halveksunta ja riisto. Suuri naapuri oli aina koettu uhkana, eikä tsaarin ajan monarkiakaan juuri innostanut. Itsenäisyyden ajan alussa Suomessa järjestettiin jonkinlainen kansanäänestys hallitusmuodosta. Äitini Aune oli myös kävellyt Metsäpirtin kirkolle äänestämään. Hän kertoi kannattaneensa tasavaltaa. Ainoastaan kirkkoherra ja pappilan piika olivat äänestäneet kuningasta.
Pietari oli muuttunut Leningradiksi. Pietarina se puheissa kuitenkin säilyi. Sinne ei enää ollut asiaa, vaikka sen valot talvisaikaan valaisivatkin yli puolet taivaasta. Muitakin elonmerkkejä sieltä näkyi. Ennen vallankumousta pietarilaiset harrastivat lentämistä kuumailmapalloilla eli 'pusiroilla'. Tämä harrastus jatkui vielä 1920-luvulle. Välillä Leningradin suunnalta tuli useitakin pallon varassa roikkuvia koreja pitkälle Laatokan ylle. Joskus joku laskeutui Laatokkaan ja kalastajat pelastivat niiden matkustajia.
Myöhemmin 1920-luvulla saimme kuulla, että italialainen kenraali Nobile lähtisi Leningradista kohti pohjoisnapaa ilmalaivalla. Saimme koulusta siksi aikaa vapaata. Odottelimme jännityksellä laivan ilmestyvän. Pian alkoikin itäisellä taivaalla näkyä tumma, hitaasti liikkuva sikarinmuotoinen esine, joka kulki pohjoiseen. Nobilea kohtasi ilmeisesti jo samana päivänä onnettomuus ilmalaivan pudottua jonnekin pohjoiselle napajäätikölle.
Nämä tapahtumat jäivät vain pieniksi, mutta kiinnostaviksi yksityiskohdiksi. Meille entinen Pietari oli kutistunut taivaanrannan utukuvaksi. Kotiseutuni ei enää kuulunut tuon suurkaupungin taloudellisen vaikutuksen piiriin.
Sattumalta saattoi kuitenkin joutua kosketuksiin tuon suuren naapurimaan ja sen asukkaiden kanssa. Näin kävi isälleni Antille 1920-luvulla. Tuolloin ei ollut vielä voimassa valtioiden välistä kalastussopimusta. Etelä-Laatokalla kalassa ollessaan hän oli venekuntineen joutunut pitkittämään matkaansa jatkuvien kovien pohjoistuulien takia. Purjeveneellä ei päässyt luovimalla eli reijuamallakaan vastatuuleen kotia kohti. Leipä loppui ja jouduttiin menemään maihin Etelä-Kannaksella Neuvostoliiton puolella olevaan inkerinsuomalaiseen Kaavanin (nyk. ur. Gavan) satamaan. Sotilailta he olivat saaneet leipää ja jauhoja leivontaan. Myrskyn laannuttua päästiin taas kotimatkalle.
Neuvostoliitto laskutti kuitenkin nuo elintarvikkeet myöhemmin Suomen valtiolta, joka edelleen laskutti ne asianosaisilta. Kaavanin satama tuli myöhemmin muutoinkin suomalaisille tutuksi. Neuvostoliiton pidättäessä vesiltään suomalaisia kalastajia, heidät vietiin usein sinne kuulusteltaviksi.
Noilla Etelä-Laatokan vesillä liikuttaessa sivuttiin läheltä venäläisten vaikutuspiiriä. Pääkaupunki Pietari toimi alueen keskuksena. Kaavanin tasalta näkyivät kaakon suunnassa jo varsinaisen Venäjän maisemat.
Etelä-Laatokan rannoille oli kaivettu Pietarin ns. Leipäkanava suurkaupungin huoltoa varten. Raskaslastisia lotjia ei muutoin uskallettu kuljettaa myrskyisellä Laatokalla. Kanava alkoi Nevan suulta kulkien itään ilmeisesti Olhavanjokeen saakka, ehkä edemmäskin. Lotjia vetivät alkuun orihevoset. Myöhemmin lasteja hinattiin höyrylaivoilla. Kalastuspaikoillemme näkyivät tuolloin Leipäkanavaa pitkin kulkevien alusten savut noin tunnin välein. Pietarin kaupunki otti myös käyttövetensä Etelä-Laatokalta. Vedenottoputkien päät olivat 5 kilometrin päässä rannalta Laatokan ulapalla. Kalastus tuolla alueella oli kielletty.
Valtioden väliset suhteet vakiintuivat vähitellen. Tarton rauhansopimus solmittiin 14.10. 1920. Suomi sai sen perusteella historialliset rajansa sekä Petsamon. Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät rauhansopimuksen mukaisesti. Neuvostoliitto lupasi Itä-Karjalalle autonomian ja Inkerille kulttuuriautonomian.
Rauhansopimuksessa Suomen kauppa-aluksille annettiin oikeus käyttää Nevaa kulkuväylänään. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen raja tarkistettiin ja vakiinnutettiin lopulta myös Tarton rauhansopimuksen perusteella. Metsäpirtissä tarkistus aiheutti sen, että Tapparin kylässä ollut Iitin Yllin talo jäi Neuvostoliiton puolelle rajaa.
Iitin Ylli tuli kuitenkin itse Suomen puolelle ja osti tilan toisaalta Metsäpirtistä. Vähitellen ilmapiiri alkoi rauhoittua.
Saaroisten kylän elämä oli paljolti Laatokan, Euroopan suurimman järven varassa. Sitä on usein kutsuttu Karjalan mereksi. Sen mitat ovat joka suhteessa mahtavat; suurin pituus on 208 km ja leveys 140 km. Suurin syvyys on 260 metriä ja keskisyvyys 51 metriä. Järveen laskee noin 140 jokea.
Laatokka eli Aallokas syntyi jääkauden jälkeen pohjoisen yhtenäisen peruskallioalueen ja Itä-Euroopan pehmeiden kivilajien alueen rajalle. Se oli noin kahdeksan tuhatta vuotta sitten vielä Suomenlahden itäisin sopukka. Maanpinnan kohoamisen seurauksena tuon perimmäisen lahden vedet vähitellen siirtyivät kaakkoa kohti.
Suomenlahden itäpuolella maankohoaminen on ollut hitaampaa, kuin lännessä. Karjalan Kannas syntyi ja sulki näin vettä uuteen altaaseen, Laatokkaan. Sen pinta alkoi nousta ja vanha rantaviiva sijaitsikin noin 26 metriä nykyistä korkeammalla. Järven vedet mursivat lopulta uudeksi uomakseen Nevan kolmetuhatta vuotta sitten ja vedenpinnan korkeus vakiintui, ollen viimein noin neljä metriä merenpinnan yläpuolella.
Vanha rantaviiva näkyi myös Metsäpirtin Saaroisissa kolmen kilometrin päässä nykyiseltä rannalta. Sitä sanottiin 'vanhan Laatokan penkaksi'. Tuon penkereen yläpuolisilla alueilla kasvillisuus oli mielestäni rehevämpää, kuin alavammalla puolella ainakin Metsäpirtin alueella.
Laatokan vesimassat säätelevät ja tasoittavat ympäristön sääoloja. Lämpötilat ovat miltei samat järven kaikilla rannikoilla. Vuoden keskilämpötila on Metsäpirtin seudulla + 3 astetta, heinäkuussa +16 astetta ja tammikuussa -8 astetta. Siellä sataa vuodessa noin 600 mm vettä, mistä muodostuu talvisin noin 58 -senttinen lumipeite.
Vastarannalla eli Salmin seudulla sääolot ovat suunnilleen samanlaiset sillä erolla, että lunta kertyy enemmän eli 90 senttiä.
Rantojen jääpeite saattoi olla yllättävän paksua. Talvella v. 1942 pohjoisrannoilla oli 80 -senttinen teräsjää. Toisaalta Keski-Laatokka saattoi olla talvella vain hetken ohuen jääkerroksen peitossa. Rannat saattoivat joinakin talvina olla paksujen, jopa 10 metriä korkeiden ahtojäiden peitossa erityisesti niemien kärjissä. Esteittä Laatokkaa pitkin puhaltava tuuli vaikutti niin kesällä kuin talvellakin. Jäät lähtivät usein yllättäen ja kesäisin myrsky saattoi puhjeta hetkessä.
Joinakin keväinä miljoonien jäähileiden soitto kuului soinnikkaana helinänä rannoilla.
Ilmasto muokkasi Laatokan rantoja. Veden lauhduttava vaikutus säilytti rannikkoalueen olot ilmastoltaan lounaista Suomea muistuttavina. Järven rannikoilla kohtasivat lännestä ja idästä levinnyt kasvimaailma. Pohjoisessa jyrkkärinteisen mäkimaaston ja kallioiden väliin jäi runsasravinteisia lehtoja. Kuusia ja lehtipuita, kuten vaahteroita, saarnia, niinipuita eli lehmuksia ja pähkinäpensaita löytyi enemmän kuin etelärannikolta, jossa moreeni -ja savimaalla kasvoi mäntymetsiä. Ne oli tosin suurelta osin raivattu pelloiksi. Saarissa kasvisto vaihteli koon mukaan. Pohjois-Laatokan suurilla saarilla oli monipuolinen kasvikanta, pienten tuulen pieksämien saarten ollessa karumpia.
Kasvisto oli lajeiltaan runsain Laatokan luoteisrannoilla. Myös jokien suistoissa, matalissa lahdissa ja hiekkarannoilla ja särkillä olivat omat lajipiirteensä. Metsäpirtin pienistä metsiköistä löytyi kirjallisuuden mukaan kasviharvinaisuuksiakin, kuten konnanlieko, sormilehtinen kylmänkukka ja huurrepaju. Kuivemmilla paikoilla kasvoi ahopellavaakin. Rantaviivan läheisyydessä löytyi rantahierakkaa, kilpukkaa, vesiruttoa ja merihierakkaa matalista vesistä. Yleensäkin rantavedet olivat runsaan pohjakasvillisuuden peittämiä ainakin jokien suilla. Laatokan rantakaistaleilla pensaiden suojassa kasvoi myös paikoin sinivalvattia, rohtoimikkää, lehtosinilatvaa ja punalatvaakin. Laatokan rantaniityiltä mainitaan erikoisuuksia, kuten mykerösara, vata, rantaorvokki ja sorsanputki. Riutoilla olivat omat kasvinsa, kuten tunturihärkki, lumirikko, tuhkapuu, seinäraunioinen, kalkkiraunioinen, pohjan nukki, metsäsirkunjyvä, mäkiorvokki, ampiaisyrtti, kiviyrtti, kallioinen ja metsämeiramikin.
Tietenkin oli paljon tavanomaisempiakin lajeja, joita löytyy muualtakin nykyisestä Etelä- ja Lounais-Suomesta. Nämä olivat tavallisille kannakselaisille yleensä tutumpiakin. Paikoitellen löytyi punaisenaan tervakukkia kasvavia ahoja.
Kuva 14. Tervakukkia Sittójan sillan lähellä rantatien varrella vuonna 1996.
Kulleroita oli paljon tietyillä alueilla. Käenkukka, kissankäpälä ja nuokkukohokki kuuluivat kasvillisuuteen Metsäpirtin Saaroisissa. Metsistä löytyi myös 'ryssänpihlaja' eli mustamarja-aronia, jonka marjoja voi syödäkin. Sortavalan seutu oli erityisen rikas lajistoltaan ukonhattuineen, punaisine konnanmarjoineen ja Venäjän verijuurineen. Sieltä löytyi myös hiirenporrasta, hajuheinää, isoa anisruohoa, vuohenkaalia, linnunpesää ja lehtosorsimoa. Virginian noidanlukko, betoonika, ukonkello ja korpinurmikkakin mainitaan Sortavalasta. Pyhäjärvellä kasvoi Suomessa harvinaista soikkokaksikkoa ja kuivilla kasvupaikoilla kangasvuokkoa. Laatokan luoteisrannalla, Impilahden pitäjän sokkeloisella rannikolla oleva Kirjavalahti oli kasvistoltaan rikasta ja maisemiltaan erityisen kaunista seutua. Valamon saaristosta mainitaan tuoksumaratti, hietaneilikka ja pikkuhanhikki. Munkit vaikuttivat luostarisaarilla myös rikastuttamalla kasvilajistoa.
Laatokan rantojen muinaisesta kulttuurista kertovat Suvannon vesijättömaalta, Lietteeltä löytyneet 300 kivikautista asetta ja työkalua. Lääjenmäeltä oli löydetty myös kivikauteen liittyvä, ihmisen kasvoja muistuttava meripihkariipus, jota on käytetty amulettina n. vuonna 2000 e.Kr. Sen arvioidaan olevan peräisin Pohjois-Saksasta.
Viikinkiajoista lähtien Laatokka, eli tuo muinaisten varjagien Aldeigiaksi nimittämä järvi oli tärkeä kauppaväylä idän ja lännen sekä etelän ja pohjoisen välillä. Se oli myös tie, jota pitkin sotajoukot olivat vuosisatojen myötä kulkeneet suuntaan jos toiseenkin. Näiltä ajoilta on löytynyt harvoja jäänteitä Metsäpirtin alueelta. Lääjenmäen ja Kirvesmäen raunioista oli löydetty vanhemmalta rautakaudelta olevat 3 tuluskiveä. Myöhemmän rautakauden peruja ovat samoilta paikoilta löytyneet aseet ja korut. Muualta oli myös tehty erilaisia hajalöytöjä. Eräs tällainen oli Albert Hatakan Saaroisten sataman tien varrelta löytämä, ilmeisesti varjagipäällikölle kuulunut kultarengas. Hän löysi renkaan vuonna 1929 ja se painoi 73 grammaa. Sitä säilytetään Kansallismuseossa. Myös Taipaleen linnan jäänteet eli lähinnä sen syvä vallihauta muinaisen kauppapaikan lähistöllä on näitä hentoja siteitä muinaisuuteen. Linnan rakentamisesta tiedetään, että rakennustyötä on tehty 1790-luvulla. Aleksander Suvorov suunnitteli Pietarin suojaksi rakennetun linnoitusketjun, joka ulottui Kymijoelta Laatokalle. Hän valvoi myös rakennustyötä, jota toteuttamassa oli yli 40 000 miestä. Taipaleen linnaa vastaava varustus oli myös Kiviniemen kosken eteläpuolella.
Varsinaisia esihistoriallisia asuinpaikkoja Metsäpirtistä ei kuitenkaan löydetty. Vaikka Laatokan rannikot olivat jo esihistoriallisista ajoista lähtien olleet pääasiassa tsuudilaisten eli suomensukuisten kansojen asuttamia, oli sinne siirtynyt myöhempinä vuosisatoina enemmän venäläistä asutusta Novgorodin levittäessä valtaansa. Sekä Ruotsin että Novgorodin tahoilta ylläpidettiin siirtolaisuutta näille alueille, riippuen siitä, kumpi mahti kulloinkin piti niitä hallussaan.
Valtava järvi yhdisti osaltaan Kannasta, Laatokan Karjalaa ja Raja-Karjalaa. Suomen puoleisen Laatokan rannoilla sijaitsivat Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit, Lahdenpohjan kauppala ja 13 maalaiskuntaa. Samalla Laatokka oli talonpoikaispurjehduksen ja myöhemmin höyrylaivaliikenteen reitti Pietariin ja kauemmas Venäjälle. Tämä liikenne tyrehtyi vähitellen Suomen itsenäistymisen jälkeen. Paisuva puunjalostusteollisuus toi Laatokalle kuitenkin hinaajat, proomut ja tukkilautat. Paikallisliikenne vesillä väheni muiden kulkuyhteyksien parantuessa, mutta valkokylkisiä matkustajahöyryjä puhkui 1930-luvun loppuun saakka pohjoisrannikolla ja saariston sokkeloissa.
Laatokassa laskettiin aikoinaan elävän peräti 42 kalalajia. Pyynnin kannalta tärkeimpiä olivat kuore, kuha, lohi, muikku ja siika. Lohilajeja oli kolme: Laatokan kiiltolohi oli järven alkuperäisin laji, järvilohi taas myöhäisempi tulokas ja merilohta saatiin vain harvoin Nevan suulta. Laatokan kiiltolohen ohella järvessä oli myös muita reliktieläimiä eli jäänteitä ajoilta, jolloin Laatokka oli yhteydessä Suomenlahteen. Tällainen kala oli härkäsimppu. Vanhaa perua olivat myös nahkiainen, merivimpa ja Pohjois-Laatokalla elävä merihärkä. Joskus oli pyydyksistä saatu pyöriäisiäkin. Idästä, Venäjän jokia pitkin tulleita kalalajeja olivat sulkava, toutain, monni, sampi sekä miekkasärki, jota sanottiin myös miekkakalaksi. Sampi ja miekkasärki olivat suurimpia kaloja. Metsäpirtistä oli saatu 24 -kiloinen sampi kesällä vuonna 1925 ja vähän myöhemmin 50 -kiloinen. Sortavalalaisten kerrotaan vuonna 1892 saaneen 130-kiloisen sammen. Vieläkin suurempia muistettiin joskus saadun. Laatokassa asustavia, mutta muissa järvissä harvinaisia kalalajeja olivat järvilohi, suutari, harjus, vuorisimppu ja Pohjois-Laatokalla elävä nieriä. Kalastus oli iät ja ajat tärkeä pää- ja sivuelinkeino tuhansille perhekunnille. Sen merkitys oli suurin Jaakkimassa, Impilahdella, Lumivaarassa, Metsäpirtissä, Salmissa ja Sortavalan maalaiskunnassa.
Ennen höyrylaivakautta Laatokan aluskanta koostui erimallisista purjelaivoista. Oli kuutteja, lotjia, soimia, galjottoja, riikoja, hukkareita ja lopulta syväkölisiä kaljaaseja. Purjehtijoille ja kalastajille suuri järvi aallokkoineen ja äkkiä humahtavine sumuineen oli kaikkea muuta kuin vaaraton. Laatokan keveä suolaton vesi nousee helposti korkeiksi ja jyrkiksi aalloiksi, jotka ovat pienille aluksille vaarallisia. Terävästä Laatokan aallosta käytettiin nimitystä kare.
Eniten purjehtijat pelkäsivät ristiaaltoja. Näitä pääaaltoihin nähden ristikkäiseen suuntaan kulkevia aaltoja vastaan oli mahdoton kääntää aluksen keulaa. Vaarallisimpia olivat eteläisen Laatokan myrskyt, sillä rannikon läheisyydessä ei ollut tuulensuojaa tarjoavia saaria eikä kunnollisia hätäsatamia. Laatokan vedet virtaavat järven lounaisesta lahdesta leveää Nevajokea myöten Suomenlahteen. Lumisten talvien ja sateisten kesien jälkeen Neva ei ehtinyt vetää kaikkea ylimääräistä vettä. Tuolloin Laatokan veden pinta aika ajoin nousi ja laski. Jotkut sanoivat järven pinnan nousevan ja laskevan vuorotellen neljän vuoden, toisten mielestä seitsemän vuoden jaksoina.
Etelässä Laatokka on suhteellisen matala ja saareton, vailla otollisia satamapaikkoja. Pohjoisessa rantamaisema sen sijaan poikkeaa tästä täydellisesti. Pohjois-Laatokan rantoja kuvasi legendaarinen matkamies I. K. Inha seuraavasti:
"Laatokan koko pohjoisranta Impilahdelta Kitelään saakka on samanlaista, uhkean kaunista vuoristomaisemaa. Manteren rannoilla ja maavesien saarilla se on reheväkasvuista vuorisuudestaankin huolimatta, mutta ulkona meren reunassa jylhää, uhkaavaa. Siellä se on ankaraa taistelurintamaa meren ja maan välillä.
Uloimmaksi pistävät mereen melkein paljaat kalliot, ikäänkuin jäykkinä etuvartioina, jotka ovat päättäneet puolustaa asemiaan vyöryvää merta vastaan, vaikka täytyisi kestää ikuisesti. Ainainen aallokko hyökyy näillä ulkorannoilla tyynellä ja tuulella, muistuttaen saariston sisälläkin, vienoissa viljelysseuduissa, jyrisevällä äänellään uupumattomasta työstään. Se kuuluu sinne uhkaavana, jäytävänä hävittäjänä, joka huoneen ulkopuolella jyrsii suojaavia seiniä. Niillä salmilla, jotka kapeina ja jyrkkärantaisina pistävät ulkovyöhykkeensä saaristoon, on vielä alussa vakava, melkeinpä pelokas leimansa, mutta syvemmällä ne suojaisiin selkiin ja rehottavaan kasvistoon yhtyessään lauhtuvat hymyksi ja rosoinen kallioseinäkin on siellä vain kuin näyttämökoriste."
Repaleisen pohjoisrannikon edustalla on saaristoa, joka on kaikkein laajin ja sokkeloisin Sortavalan kohdalla. Melkoisesti saaria on myös Jaakkiman ja Lumivaaran tasalla.