Venäjällä tapahtuneen Maaliskuun Vallankumouksen jälkeen v. 1917 Kerenskin väliaikaisen hallituksen aikana kuljettiin vielä Venäjällä asioimassa ja työssäkin. Metsäpirtistä kävivät ainakin naiset perunannostossa Lempaalan Keltussa. Vallankumousten välillä inflaatio oli vauhdissaan. Kun vei Pietariin myytäväksi repullisen tulitikkuja, sai niistä repullisen ruplia, joilla ei siis ollut juuri arvoa. Tätä eivät kaikki ensin ymmärtäneet. Lokakuun Vallankumouksen jälkeen monet luottivat vielä pitkään siihen, että:
"Kyll keisari tulloo ja rahasa lunastaa".
Viimeisestä matkastaan Pietariin marraskuussa vuonna 1917 kertoi Juho Ahtiainen []. Hän oli ollut veljensä Martin [] kanssa siellä heinänmyyntimatkalla. Kun veljekset olivat saaneet asiansa lähes toimitettua, oli Heinätorin seutuville kerääntynyt ihmisiä. Joku ylhäisen näköinen mies oli noussut puhumaan. Hänet oli vähän ajan kuluttua ammuttu ja puhujaksi tuli armeijan luutnantti. Tilanne oli muuttunut levottomaksi. Ihmiset alkoivat rikkoa kauppojen ikkunoita ja ryöstellä niitä. Vallankumous oli alkamassa ja veljeksille tuli kiire kotiin. Tilanteen kehittymistä he eivät enää uskaltaneet jäädä odottamaan. Noihin aikoihin tuli myös monille muille suomalaisille kiire lähteä koti-Suomeen. Keisarin henkivartiokaartissa oli vääpelinä palvellut Martti Kiiski [] Metsäpirtistä. Hän tuli takaisin Salon kylään, saaden siellä myöhemmin jonkinlaista palkkaa metsänvartijana toimimalla. Hän teki myös puuastioita myyntiin. Martti oli ankara pienikokoista vaimoaan kohtaan. Kaupassa käydessäänkin tuo entinen vääpeli kantoi pistoolia mukanaan.
Myös omakohtaisia kokemuksia alkoi minulle kertyä jo varhain. Vaikuttavin ensimmäisistä muistoistani liittyy vallankumouksen jälkeiseen Suomen vapaussotaan kevättalvella 1918. Sodasta käytetään välillä erilaisia nimityksiä, kuten vapaussota, kansalaissota, sisällissota tai kapina, riippuen käyttäjän ennakkoasenteista. Vapaudesta silloin joka tapauksessa taisteltiin, toisaalta sekä kansalaisvapauden, että valtiollisen vapauden puolesta, molemmin puolin. Olin silloin vapaussodan aikaan vajaan kolmen vuoden ikäinen. Kotiseudullani ei käyty taisteluja. Punakaartilaisia oli tappionsa jälkeen yrittänyt päästä rautateitse Neuvostoliittoon turvaan. Viimeisellä asemalla eli Raudussa puhkesivat taistelut ja heidän pakonsa estyi. Muistan äitini vieneen minut ikkunaan katsomaan, kun tykkien suuliekit saivat iltataivaan loimuamaan. Tämä tapahtui Raudun suunnalla, kuten myöhemmin kerrottiin. 'Rist'isäni' eli kummini Tuomas-Taavetti Hyytiä [1875121701] oli myös ollut aseman lähistöllä. Hänen tehtävänään oli muonittaa valkoisten joukkoja osaltaan. Hän oli viemässä heiniä ja muonaa Rautuun. Juottopaikalla hevonen oli yhtäkkiä vaipunut polvilleen saatuaan luodeista osuman, kaatuen kuolleena maahan. Kummini selvisi muutoin vahingoitta. Ainakin kaksi saaroislaista kaatui rintamalla punakaartin puolella Raudun taistelussa.
Saaroisista oli kansalaissodan aikaan valkoisten puolella ollut välillä miehiä värvättyinä vartiopalveluksessa rajalla. Tällaisessa tehtävässä olivat kerran olleet Yrjö-enoni [1888052801], Arvi Hyytiä [] eli "Lääväkylän Arvi" ja Aleks Timofejeff (myöh. Aho) [19150415ah]. He päättivät mennä välillä Miikkulaisten Yläkylään "tsajulle". Paluumatkalla he olivat pidättäneet kaksi rautatieläistä. Oli levätty aivan Tapparin rajan takana olleessa Orleenniemessä. Tuolta lepopaikalta lähdettäessä oli toisen pidätetyn lakki jäänyt kiireessä kannon nokkaan. Tästä sattumuksesta eno usein kalassa oltaessa jostain syystä kertoi painokiviä veteen laskiessaan. Setäni Simo Ahtiainen [18750225e7] oli myös ollut välillä vartiossa. Isäni oli vapautettu asepalveluksesta reumansa takia.
Valkoisten joukkoja oli Kannaksen ja Inkerinmaan alueella johtanut ratsumestari Elfvengren, joka oli myöhemmin sotaoikeudessa tuomitsemassa hävinneitä. Teloituksia oli suoritettu Kiviniemessä. Vuonna 1918 teloitettin ampumalla Metsäpirtin Saaroisten Kiiskilästä kutsuntoja välttääkseen Inkerin Miikkulaisiin lähteneet ja pidätetyt 7 miestä. (He olivat Juho Peltonen [], Heikki Peltonen [], 2 Kiiskin veljestä, Matti Kiiski (Annin Matti) [], Salomon Hyytiä [] ja toinen Taurénin veljeksistä [Eemil, 1890042901]). Heitä oli lähetetty etsimään partio, joka toimitti löytyneet miehet Suomeen tuomittaviksi. Kaikki eivät kuitenkaan joutuneet pidätetyiksi. Eräs etsityistä (nimeltään myös Matti Kiiski []) oli partion tullessa ollut puhdistamassa talon kaivoa ja jäi löytymättä.
Vapaussodan aikaisissa tapahtumissa olivat usein vastakkain toisensa tuntevat ihmiset, naapurit, tuttavat, jopa sukulaiset. Voiko kenenkään valintaa sellaisessa tilanteessa pitää vääränä ? Se sukupolvi teki valintansa myöhempien puolesta. Lopputulos, eli senaikaiset vanhat arvot ovat edelleenkin tunnistettavissa suomalaisessa elämässä. Kuinka ikuisia lienevätkään? Eivät erimielisyydet ainakaan sotimalla lopu. Itse olin myöhemmin kahdessa sodassa mukana.
Noihin vapaussodanaikaisiin tapahtumiin liittyi monenlaista mielivaltaa puolin ja toisin. Myös työväenyhdistyksen jäseniä kuulusteltiin. Monet vapautettiin, kun nämä lupasivat olla lailliselle yhteiskuntajärjestykselle kuuliaisia. Metsäpirttiläisiä oli ollut taistelemassa Raudussa punaisten puolella, tiettävästi ainakin Jalmari Taurén [1893102401] ja eräs Peltonen, jonka etunimeä en enää muista. Taurén pantiin parin muun miehen kanssa vangitsemisen jälkeen kaivamaan omaa hautaansa. Tuossa työssä he eivät pitäneet ymmärrettävästi mitään kiirettä. Ennen kuin miehiä ehdittiin ampua, tuli paikalle kovaa vauhtia ratsulähetti hevosen kupeet märkinä ja suu vaahdoten. Mies ilmoitti ylemmältä taholta tulleen määräyksen, ettei ketään vangituista saanut enää teloittaa. Ilmeisesti mitään laillista oikeudenkäyntiä ei oltu Taurénille aiemmin järjestetty. Jotkut kansalaissodassa punaisten puolella taistelleet onnistuivat pakenemaan tappion jälkeen soutaen yli Laatokan Aunukseen ja palasivat sieltä tilanteen rauhoituttua. Valkoisten puolella oli myös ollut taistelemassa miehiä Saaroisista. Talvisodan aikainen esimieheni oli ollut kansalaissodassa konekivääreineen Raudun asemalla. Hänen apumiehensä oli jossain vaiheessa yrittänyt paeta taistelun tuoksinassa, jolloin esimieheni oli uhannut ampua tämän ja esti näin paon.
Kansalaissotaan liittyi myös vuosina 1917-18 Laatokan kautta tapahtunut salakuljetus eli kulassinajo, jossa kuljetettiin vesitse aseita sodan osapuolille ilmeisesti jo vähän ennen sodan alkuakin. Molemmin puolin yritettiin estää vastapuolta saamasta näitä lasteja. Isäni kertoi Taipaleen suojeluskunnan partioineen Laatokalla ahkerasti aselasteja etsien. Välillä joku joutui pidätetyksi. Joskus lasti oli ehditty heittää yli laidan. Näistä tapahtumista aiheutui monenlaisia jälkiselvittelyjä teloituksia myöten.
"Mä olen poika Suomen rajamailta, kulassi kuuluisa Karjalan Kannaksen
Mä etsin töitä vaikka ruhtinailta, linjoille kuoleman käyn mä leikiten".
Myös isäni senaikuinen kalakaveri joutui pidätetyksi ilmeisesti työväenyhdistykseen kuulumisen takia. Isä oli tätä mennyt pidättäjille valittelemaankin:
" A' kenne kans mie sit kalastan, jos työ hänet viettä ?"
Lopulta tuo kalakaveri oli vapautettu kuitenkin. Joitakin pidätettyjä ei sen koommin enää nähty.
Tällaisenkin vaiheen Suomi joutui kokemaan, ennenkuin se pääsi matkalle kohti nykyistä hyvinvointiaan. Kansalaissodan aikana oli myös ollut pulaa vähän kaikesta, kuten viime sotienkin yhteydessä. Elintarvikkeetkin olivat lähes kullan arvoisia. Isäni oli tuolloin ostanut perheensä tarpeiksi rukiita, jotka oli kätkettävä tuvan sillan alle, jottei kukaan olisi ottanut niitä omin lupinensa.
Inkerinmaa käsittää suomensukuisten inkeriläisten alkuperäiset asuinalueet Pietarin ympäristössä Suomenlahden rannalla, sekä Kannaksella ja Laatokan eteläpuolella. Pietarin kaupunki oli perustettu Nevajoen suulle v. 1703 aiemman Nevanlinnan ympäristöön 36:n inkeriläiskylän alueelle.
Inkerissä on asunut kaikkiaan viisi suomensukuista väestöryhmää: vatjalaiset, inkeroiset, äyrämöiset, savakot sekä Narvusin suomalaiset. Vatjalaiset ovat Virosta tulleita Inkerin vanhimpia asukkaita. Nykyään heimo on häviämässä. Vuonna 1850 vatjalaisia oli 5000, lähinnä Luoteis-Inkerissä Kaprion ja Kattilan tienoilla Inkeroiset ovat karjalaisheimon läntinen haara, joka saapui Inkeriin Laatokan eteläpuolelta 1000-luvun vaiheilla. Vuoden 1897 väenlaskussa inkeroisia oli 21700. Puhtaimpia inkeroisalueita olivat Soikkola ja Hevaa sekä lähinnä Metsäpirttiä olevat Vuolee ja Lempaala. Myös Ahtiaisten suvun jäseniä polveutuu viimeksi mainittujen alueiden inkeriläisistä. Äyrämöisten ja savakoiden luterilaiset esivanhemmat muuttivat alueelle Äyräpään ja Savon kihlakunnista Ruotsin suurvalta-aikana, etenkin 1600-luvulla. Novgorod oli luovuttanut Ruotsille Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 kolme kihlakuntaa, edellä mainitut Savilahden eli Savon ja Äyräpään sekä Jääsken. Narvusin niemen suomalaisten kerrotaan polveutuvan yksimastoisilla aluksilla meren takaa saapuneista ''Ruotsin rosvoista'', jotka olivat luterilaistuneet ennen Inkeriin tuloaan.
Vaikka Suomi ja Inkerinmaa olivatkin v. 1808-09 sodan jälkeen molemmat osa Venäjää, oli näiden kahden suomea puhuvan kansallisuuden välillä raja. Näin Metsäpirtin Tapparin kylän kaakkoinen naapurikylä rajan takana oli Inkerin Miikkulainen, joka kuului Lempaalan pitäjään. Ennen Suomen itsenäistymistä yhteydenpito tuon rajan yli ei kuitenkaan ollut vaikeata.
Monilla naapureillani oli sukulaisia Inkerissä. Naimakauppoja tehtiin puolin ja toisin rajan yli. Kalakaverini Torikan vaimon sisar oli naimisissa Miikkulaisissa Saksan Vilpon kanssa. Sedälläni Matti Ahtiaisellakin oli joskus nuoruudessaan Inkerissä tyttöystävä, mutta naimisiin meno kuitenkin sitten jäi. Matti oli ennen Venäjän vallankumousta välillä käynyt Inkerin puolella, tehden lähinnä erilaisia maataloustöitä. Tuossa yhteydessä hän oli tutustunut jonkin talon tyttäreen, jonka nimi on minulta jo unohtunut. Asiat kehittyivät jo siinä määrin vakavaan suuntaan, että pelättiin Matin muuttavan pysyvästi vanhan rajan taakse. Joskus isäni kertoi minulle, että kerran huonon saaliin jälkeen Laatokalta rantaan tullessaan Matti oli turhautuneena kysellyt kirvestään esitellen:
"Ostuak ketä kirvien?
Mie lähen Inkerii heinätöihe !"
Kun ostajaa ei näkynyt eikä kuulunut, lensi kirves partaan yli Laatokkaan ja setäni lähti joksikin aikaa Inkeriin. Lopullista tuostakaan lähdöstä ei silti tullut.
Työstään Inkerissä Matti oli ansainnutkin jonkin verran, koska hänellä oli oma hevonenkin inkeriläisen morsiamensa kotitalossa. Suhde alkoi jostain syystä väljähtyä ja setä ei enää pitkiä aikoja rajan takana viihtynyt. Kerran hän oli neuvotellut isäni Antin kanssa. Tarkoituksena oli saada tuotua Matin hevonen Metsäpirttiin. Tuo toimenpide ei olisi ilmeisesti sujunut suosiolla ja niin veljekset tuumailivat, mitä tehtäisiin. Yhdessä mietittiin mahdollisuutta, että molemmat olisivat lähteneet Inkeriin morsiamen taloon töihin. Matti suunnitteli lähettävänsä siellä Antin hevosen kanssa metsätöihin. Hänen olisi kuitenkin ollut määrä tuoda hevonen saman tien kotikylään Saaroisiin. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja niin hevonen taisi jäädä lopullisesti Inkeriin Suomen itsenäistyttyä. Inkeriin jääneet asiat Matin mieltä vähän vaivasivat jälkeenpäin. Venäjälle hän ei sen jälkeen enää halunnut mennä, ei lähellekään rajaa. Vaimonsa Helenan hän löysi sitten Metsäpirtistä. Jatkossa Matti -setäni toimi edelleen kalastajana, kuten poikansa Heikkikin, josta myöhemmin tuli diakoni.
Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan seurauksia oli Inkerin kansannousu. Inkerin vapautustaistelu sai alkunsa niistä kapinayrityksistä, joita Inkerissä tehtiin neuvostovaltaa vastaan jo v. 1918. Talonpoikaisväestö nousi bolsevikkivaltaa vastaan. Ilmeisesti suomalaisen ratsumestari Elfvengrenin toiminta oli antanut edelleenkin toiveita Inkerin itsenäisyydestä. Hän miehitti Pohjois-Inkeriä kahdella pataljoonalla. Bolsevikit löivät heidät ja siviilitkin joutuivat pakenemaan. Pohjois-Venäjällä toimi bolsevikkeja vastaan myös valkoinen kenraali Judenits, jolla sanotaan olleen 100 000:n miehen armeija. Hän hyökkäsi syksyllä 1919 myös Pietariin.
Suomeen siirtyi sen jälkeen rankaisuretkien pelossa tuhansia inkeriläisiä pakolaisia ja tänne perustettiin myös Inkerin Väliaikainen Hoitokunta, joka johti vapautustaisteluita. Näitä käytiin kahdella suunnalla eli Virosta käsin Länsi-Inkerissä sekä Kannakselta käsin Pohjois-Inkerissä vuoden 1919 aikana. Pohjois-Inkeristä talonpoikien sotajoukko valloitti helluntaina Kirjasalon tukikohdakseen ja hyökkäsivät kesäkuun lopulla syvemmälle Inkerinmaahan myös Miikkulaisten - Lempaalanjärven välisellä alueella. He pitivät aluetta viikon hallussaan, joutuen peräytymään Suomeen. Toinen retki tehtiin loka-marraskuussa 1919 samalle suunnalle ja samalla tuloksella. Lopulta Tarton rauhansopimuksen solmimisen yhteydessä inkeriläisten yli 3000 miehen sotajoukko hajoitettiin ja Neuvostoliitto lupasi rauhansopimusasiakirjassa taata inkeriläisille pakolaisille esteettömän ja turvallisen kotiinpaluun sekä kulttuuriautonomian Inkerille.
Pohjois-Inkerin taistelut koskettivat myös kotikylääni. Neuvostoliiton rajalta kulki tie Suomeen kotini läheltä. Ollessani 4-vuotias, siis vuoden 1919 alkupuolella, näin ilmeisesti tuhansien inkeriläisten pakenevan sitä kautta Suomeen karjoineen pitkänä, pari päivää kestäneenä kulkueena. Koko ajan tuli aina vain lisää lapsia, naisia, miehiä ja karjaa. He tulivat Länsi-Kannaksen alueelta, sekä ainakin Lempaalan pitäjän kylistä, kuten Miikkulaisista, Toserovasta, Toksovasta, Korosaaresta, Vuoleesta, Keltusta ja muualtakin. Pietarin suunnalta ei meille saakka tullut ketään. Pakolaisia tuli tietääkseni yhteensä 20 000 kenenkään estämättä. En tiedä, oliko rajavartiosto ajan tasalla. Kovin kauas rajalta pakolaiset eivät ehtineet. Metsäpirtin läpi marssiminenkin kesti kokonaisen päivän. Lähes joka taloon majoittui inkeriläisiä sattumanvaraisesti. Mitään suunnitelmaa tästä ei tiettävästi tehty. Heitä asui Saaroisissakin, myös kodissani.
Kotini ikkunasta näin, että läheinen Simo Eevan [18690813e7] haka [talo 3039] oli täynnä pakolaisten karjaa. Aivan rajan takaa tuli Poralin Aunen perhe. Aunen isä oli ollut metsänvartijana Miikkulaisten seudulla. Veljekset Mikko [18961017ge] ja Salomon Gerasimoff [1895, talo 3168] tulivat myös Inkeristä. He asettuivat lopulta pysyvästi Metsäpirttiin. Mikko meni naimisiin Saaroisissa Hyytiöiden tyttären kanssa, ottaen samalla sukunimekseen Hyytiä. Näillä oli paljon maita. Isäni osti Mikolta Marttinan kylässä olleen maa-alueemme. Veli Salomon säilytti alkuperäisen sukunimensä. Muita inkeriläisten pakolaisten sukunimiä olivat: Vaske, Äijö, Siitari, Huuska ja monet muut. Meille jäi Matti Karpalon perhe usean vuoden ajaksi. Heillä oli tytär, jota perheen äidillä oli tapana kurittaa. Usein tyttö häädettiin väkisin ulos ehkä jostakin kolttosista johtuen. Kerran hän yritti estellä ulosvientiä tarttumalla ompelukoneemme jalkaan. Vieras omaisuuskaan ei kimpaantunutta naista estänyt. Ulos meni niin tyttö kuin ompelukonekin ! Perheen isä mahdollisesti kuoli Inkerin Miikkulaisiin tehdyn kostoretken yhteydessä. Ainakin tytär ja perheen äiti olivat meillä vielä sen jälkeen, kun isä-Karpalosta ei enää mitään kuulunut. Jotkut tosin sanoivat, että Karpalo kävi inkeriläisten Venäjälle palauttamisen jälkeenkin salaa noutamassa rukkinsa Saaroisista.
Isäni kylvettäessä minua ja Einoa saunassa, hän lausui joskus hokeman:
" Hottem pottem poikiain
mist' lie puskat puuttuniet,
pahat tau'it tarttuniet .."
Hokemalla oli myös jotain jatkoa. Inkeriläisen perheen äiti olisi ehdottomasti halunnut, että tuo loru olisi luettu myös hänen tyttärelleen, mitä vähän ihmettelin. Ehkä hokemaan liittyi uskomus sen taudeilta suojaavasta vaikutuksesta.
Inkeriläisten olo oli alkuun muutoin rauhallista. Eräänä iltana joukko inkeriläismiehiä oli pitänyt kamarissamme kokousta, todeten:
"Tänä iltana mennään taas".
Seuraavana päivänä näkyi Inkerin puolelta nousevan savua. Miehet olivat käyneet kotejaan polttamassa ja rankaisemassa Inkeriin jääneitä. Ilmeisesti tuon retken jälkeen kerran kuulin vahingossa inkeriläisten miesten kotini peräkamarissa käymän keskustelun. Kostoretkeltä palattuaan he kerskuivat veriteoillaan, joiden kohteeksi olivat joutuneet kotikylään Miikkulaisiin jääneet naapurit:
". . . mutta eipähä ainakaa nälkää kuolt' , sai ainakii tarpeeks' syyvväksee ".
Tuo salaa kuulemani juttu koski jossain vilja-aitassa veriteon kohteeksi joutunutta inkeriläisten kotikylän naista. Tämä tapahtui ilmeisesti kesäkuussa 1919 tehdyn retken yhteydessä. Asia jäi karmeudessaan 4-vuotiaaseen mieleeni. Nainen oli surmattu julmalla tavalla ja yksityiskohdatkin kuulin..
Oma valtio oli inkeriläisten unelmana. Jo suhteellisen pienetkin valloitetut alueet olivat kansallisylpeyden aiheena. Inkeriläiset tarjosivat auliisti omia metsiään suomalaisille kaadettaviksi. En tiedä, ostettiinko puut vai halusivatko inkeriläiset näin korvata oleskelunsa Suomessa. Saaroisistakin käytiin Inkerissä kaatamassa tukkipuita. Vapaaehtoisjoukot saivat näin omassa maassaan varmistaa metsätöitä tekevien suomalaisten turvallisuuden ja puut kuljetettiin sitten Suomeen. Uskaliasta touhuahan se oli. Saaroisiin rakennettiin noista puista rakennuksia, kuten Mone-Simon eli Simo Eevan hirsirakenteinen riihi.
Loppusyksystä vuonna 1919 inkeriläiset tekivät toisen retkensä. Sen aikana isäni oli ollut metsätöissä rajan pinnassa Tapparin kylän seutuvilla ja oli siellä kuullut, että inkeriläiset olivat joutuneet puna-armeijan saartamiksi.
Kansannousu kukistui näihin taisteluihin. Tarton rauhan jälkeen Suomeen jäi pakolaisia vielä noin 7000 - 8000, heidän joukossaan myös meillä asuneet Karpalot. Pakolaisten asioista huolehti Pohjois-Inkerin Hoitokunta. Vähitellen he palailivat rajantakaisille kotiseuduilleen muutaman vuoden kuluttua.
Kerran me olimme uteliaina myös seuraamassa, miten paluu rajan taakse tapahtui. Rajavartijat joutuivat hätistelemään meitä uteliaita vähän etäämmällekin. Venäläiset vastaanottajat olivat Tapparin raja-asemalla paikalla. Jokainen halukas sai mennä Inkeriin. Sen jälkeen pakolaisista ei juuri kuulunut mitään. En tiedä, menivätkö he Siperiaan vai muualle.