Laatokan rannoilta

Olen Arvi Ahtiainen [1915042601], lähtöisin Metsäpirtin Saaroisista, Karjalan Kannakselta. Olen syntynyt Suomen Suuriruhtinaskunnassa eli "tsaarin aikaan" 26.4.1915 kirkonkirjojen mukaan. Kotipitäjäni Metsäpirtti oli Suomen kaakkoisin kunta ennen toista maailmansotaa. Tuota syntymäpitäjääni tänä päivänä ajatellessani tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välinen raja. Sen olemassaolon tunsi lähes joka päivä. Olemassaolollaan se paitsi rajasi elinpiiriämme, muodosti myös rajan, jonka takana olevan jättiläisen liikkeistä olimme väkisinkin riippuvaisia. Se osoitti meille paikkamme. Poikkeuksena tästä olivat Laatokan kalastajat. Kenties vuosisataiset apajat viehättivät siinä määrin, ettei kalamatkoilla rajan ylittämiseen liittyvää uhkaa juuri edes tunnettu. Veteen piirrettyä viivaa ei ollut vaikea ylittää. Taisipa rajan ylittäminen olla monilla vähän kehumisen aiheenakin. Niin meillä Metsäpirtissä.

Tasaisen tai pehmeästi aaltoilevan maastonsa puolesta Metsäpirtin pitäjän entinen alue kuuluu Itä-Euroopan tasankoon. Peruskalliota ei ole juuri missään näkyvissä. Moreeniharjut ja hiekkapenkereet ovat yleisiä. Laatokan ranta aina Taipaleenjoen suusta Sirentkan rannan ja Igolkanniemen kautta Valkianenän niemeen on paikoin jopa 3 - 4 kilometrin leveydeltä lentohietikoiden peitossa. Hietikkoharjujen välillä on paikoitellen suoalueita eli verettejä. Laatokan rantaviivaa tällä alueella on 25 - 30 kilometriä. Entisen pitäjän halki virtaavien 11-kilometrisen Taipaleenjoen sekä Viisjoen rannat ovat tulvahiekan ja lietteen peitossa. Vesijättöalueet olivat hedelmällistä viljelysmaata. Kovin metsävaltainen pitäjä ei noihin aikoihin ollut. Metsäpirtin korkeimmat kohdat ovat Ristsyrjän ja Meripellon palteet pitäjän keskiosissa Hatakanmäellä.

Kuva 2. Simo Hatakan talo Hatakanmäellä. Taustalla Raudun Palkealanmäki.

Ristsyrjältä näkyivät luoteis- ja pohjoispuolella sijaitsevat kylät, laajat Suvannon lietteet, Lammin niityt ja lähellä Laatokan rantaa Kaivolavan ja Ressoin viljelysaukeamat. Länsiluoteessa näkyi taustalla pitkä ja kapea Suvanto sekä pohjoisen puolella Laatokka. Kirkkaalla ilmalla saattoi taivaanrannassa siintää 35 kilometrin päässä oleva Konevitsan luostarisaarikin. Meripellon palteelta 85 metrin korkeudesta merenpinnan yläpuolelta näkyi Venäjän puoleinen osa pitäjää. Sieltä siinsivät Lepikon, Viisjoen ja Saaroisten viljelysaukeamat taustanaan Laatokka, sekä Paukunmäen, Joentaan, Sunikkalan ja Haapsaaren kumpuileva maasto. Hatakanmäet jatkuivat mäkiketjuna Venäjän puolelle, josta Lempaalan pitäjän alueella näkyivät Kaukolanmäet kauas Laatokalle.

KOTIKYLÄ

Kotikyläni Saaroinen, Laatokan rantakylä sijaitsi vajaat kymmenen kilometriä itä - kaakkoon Metsäpirtin kirkolta. Pitäjän kylistä se oli kai pinta-alaltaan ja asukasluvultaan suurin. Koillisessa kylää rajoitti Laatokka. Aivan kylän eteläkulmassa tilukset ulottuivat valtakunnan rajaan saakka. Sieltä oli äärimmäiseen pohjoiskulmaan matkaa kymmenisen kilometriä. Asutus keskittyi kirkolta rajalle johtavan tien läheisyyteen, sekä sen ja Laatokan rannan väliselle alueelle. Eteläkulmassa asutus oli harvaa, metsä- ja peltokappaleiden hallitessa maisemaa.

Maisema oli kokonaisuudessaan laakeaa, muinaisten vesimassojen alle kerrostuneiden maalajien tasoittamaa. Saaroisten ja sen kaakkoispuolella rajalla olleen äärimmäisen Tapparin kylän alueilla oli enimmillään yli sadan metrin paksuinen savikko, josta lammikoiden ja kaivojen kohdilla poreili herkästi syttyvää maakaasua. Tämän takia Saaroisten kouluun ei saatu kunnon kaivoakaan. Vettä haettiin Laatokasta. Taloryhmien ja peltojen välillä oli sekametsää kasvavia metsäsaarekkeita ja paikoitellen vähän sakeampaakin havumetsää.

Kylä koostui 1900-luvulla useista pikkutiloista, aikaisemman Saaroisten kartanon eli Hovin alueella. Saaroisissa erottui selkeämmin seitsemän taloyhteisöä. Näitä olivat sisämaassa päätiehen rajoittuvat Kiiskilä ja Tommola, sekä Kivikonharju, Seppälä, Kustala, Apsula ja äärimmäisenä vielä muu Pilkkatien alue lähinnä rantaa. Niihin olivat usean sarka- ja perinnönjaon seurauksena syntyneet kyläkunnat, joissa naapuriin ei ollut pitkä matka. Talot nököttivät toistensa suojassa kylänraitin varrella.

Tilat olivat melko pieniä viljelysaloiltaan ja koostuivat yleensä monista eri lohkoista. Vaikka metsät olivat yksityisomistuksessa, niitä käytettiin kuitenkin yhteisesti karjan laiduntamiseen. Kylän alueen ulkopuolella oleva eteläinen Salonkylän metsä oli lähin aidattu alue ja karjan liikkuminen oli siten rajattu.

Rannat olivat kylän yhteisiä, mutta niille sai kukin talo rakentaa omat, kalastuksessa tarvitsemansa rakennukset. Myös kalavedet olivat pääasiassa yhteiskäytössä. Aivan Saaroisten rannan ja kalasataman edustalla Laatokalla oli suurehko Lotteen saari, joka oli jaettu kylän kahden osa-alueen kesken. Itäpää kuului Pilkkatien varrella asuvien nautinta-alueeseen ja länsipää oli taas tarkoitettu muille kyläläisille, eli se oli Saaroisten pää. Vastaavasti alueille oli rakennettu kalasaunoja. Saarella oli myös melko suuri, asuttavassa kunnossa oleva kalatupa, johon saatettiin majoittua kiireisimpinä kalastusaikoina. 'Lottein' saari oli ajoittain ollut yhteydessä mantereeseen kapealla hiekkakannaksella, jonka veden virtailut olivat välillä rakentaneet ja sitten taas hajoittaneet. Sitä pitkin oli joskus ajettu kuorma-autollakin Lotteeseen. Tuosta 'sillasta' oli viimeisinä vuosina jäljellä vain pieni Lammasluoto. Kalastajien tukikohta-alueita olivat Lotteen lisäksi mantereen puolella Törötti, Saunaniemi ja Valkeanenä.

Elinkeinorakenne oli yksipuolinen. Kotikylään jääminen koettiin silti turvallisimmaksi, koska muuallakaan ei näyttänyt menevän sen paremmin. Perinteiset elinkeinot kuten maanviljely, karjanhoito ja kalastus toivat siihen aikaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kohtalaisen ja varman toimeentulon toisiaan täydentäessään.

Vähän ennen sotaa Saaroisissa asui 593 asukasta, jotka jakaantuivat 177 ruokakuntaan. Arvioisin, että näistä vähän yli 50 ruokakuntaa eli pääasiallisesti kalastuksella. Jalostus- ja palveluammatit jäivät pieneksi vähemmistöksi maataloutta ja karjanhoitoa päätyökseen harjoittavien ollessa enemmistönä. Laatokan rantaseudut tarjosivat hedelmällisiä viljelysmaita entisillä järven pohjasavikoilla. Valtava vesimassa sääteli lämpöoloja ja turvasi syksyllä pitkän kasvukauden. Peltojen tuotto muodostikin toimeentulon perustan, johon oman lisänsä toi kalastus, nousten suotuisina maailmanaikoina välillä jopa tärkeimmäksi toimeentulon turvaksi.

Lapsuus- ja nuoruusvuosinani tie venerantaan tuntui vetävän kovin puoleensa, eikä varmaankaan vain siksi, että leipää tuli sitä kautta. Mielessä pyörivät ukkojen kertomat jutut purjevenein tehdyistä kalamatkoista, sammista, Valamon luostarista, saarissa talvehtimisesta, Olhavanjoen punaisesta vedestä ja Pietariin tehdyistä kauppamatkoista. Teki mieli lähteä mukaan. Näin varmasti oli tapahtunut jo sukupolvia ennen meitä, sen ajan nuoria. Kiinnostusta herätti mahdollisuus liikkua kahden niin erilaisen kulttuurin välimaastossa. Retkiltä tullessa oli tuotu kalojen lisäksi kuulumisia, jotka kotona kerrottaessa saivat vielä lisäväriäkin.

Suvusta, perinteistä ja alueen historiasta

Ahtiaisten sukua oli asunut jo vuosisatoja Sakkolan ja siihen kuuluneen, vuonna 1905 itsenäistyneen Metsäpirtin alueella, sukunimitutkija Heljä Pullin mukaan ehkä jo 1400- tai ainakin 1500 -luvulla, jolloin alue oli ollut venäläisten hallussa. Metsäpirtin Ahtiaisten esi-isät olivat tulleet ilmeisesti Vuoksea pitkin sen alajuoksulle ja Suvantojärven rantamille, Taipaleen kohdalle sekä edelleen Jaamaan eli Viisjoen seutuville. Manner-Suomesta ei oltu päästy niihin aikoihin vesitse Laatokalle suoraan Metsäpirtin kohdalta, sillä vesiyhteyden oli tässä kohdassa, aivan Laatokan rannalla katkaissut kapea hiekkakannas. Tuon kumpareen yli oli jouduttu veneet vetämään eli "taivaltamaan". Tästä juontuu Taipaleen kylän nimikin. Suurimmat, Laatokalta tulleet alukset olivat joutuneet purkamaan lastinsa, myymään sen tai hankkimaan jatkokuljetuksen Taipaleen kauppapaikalla. Suora vesiyhteys eli Taipaleenjoki syntyi vasta vuonna 1818 ja myöhemmin sen liettynyttä uomaa vielä perattiinkin paremman vesiyhteyden saamiseksi.

Elinkeinojen osalta suvun jäsenet olivat joutuneet tekemään ratkaisuja. He olivat liikkuneet yleensä suojaisia sisävesiä pitkin. Nyt oli tultu aavan Laatokan meren vaikutuspiiriin. Uuden asuinsijan silloiset maat olivat huonoja viljelysmaita ja näin ollen kalastus Suvantojärvellä ja Laatokalla oli todennäköisesti kannattavin elinkeino, jollei sitten antautunut kauppiaaksi. Laatokalla purjehtivat tuolloin enimmäkseen suomalaiset, venäläisten ollessa tottumattomia liikkumaan aavoilla merenselillä.

Jääsken pitäjässä oli aikoinaan Ahtialan kylä, jossa mainitaan asuneen Ahtiaisia 1560-luvulla. Tuo kylä liitettiin myöhemmin Antrean pitäjään. Eräiden arvioiden mukaan Ahtiaisten sukua olisi siirtynyt Sakkolaan vasta 1500-luvun jälkeen Savosta tai Imatran seudulta Ruotsi-Suomen yrittäessä saada jalansijaa alueelleen jääneiden venäjänuskoisten eli ortodoksisten karjalaisten keskuudessa. Saimaan etelärannoilta, Suur-Saimaan alueelta löytyy nykyäänkin harvinaisen paljon paikannimiä, jotka Metsäpirtissä olivat ainakin jossain muodossa tuttuja. Ainakaan Maanmittauslaitoksen tietoja vertailemalla ei muilta alueilta Itä- ja Etelä-Suomesta löydy vastaavaa nimiyhteyttä. Tämä tuskin on vain sattumaa. Savitaipaleen kunnassa ovat Hinkkala, Taipale ja Ahtiala, Lemillä Sutela ja Ahtiala, naapurikunnassa Taipalsaaressa Ahtialansaari, Suikka (Kylänniemessä), Kirvesniemi, Viskarila (viskari=kalastaja) , Repola ja Peltoinen sekä Ruokolahdella Suikkala. Näillä alueilla on varsin luonteva vesiliikenneyhteys Metsäpirtin seudulle Laatokan rannalle, eli Vuoksi ja Suvanto.

Mitä ilmeisimmin Ahtiaisten esi-isät olivat muinaisina aikoina toimineet Saimaan kalastajina. Kun Saimaan rannoilla asukasmäärä oli lisääntynyt, oli muodostunut painetta kalastuselinkeinoa kohtaan ja osa vuotta oli jouduttu liikkumaan etäisemmillä kalastus- ja eräalueilla, jollaisena todennäköisesti myös Laatokkaa oli pidetty. Tuolla eteläisen Saimaan rantojen kalastajien eräalueella, Laatokan rannalla, on tarvittu myös tukikohtia eli rakennuksia tilapäistä suojaa varten, Lapin autiotupien tapaan. Suvantojärven ja Laatokan välisellä maakaistaleella on todennäköisesti ollut tuollainen suojapaikka ehkä jossain Koselan metsissä. Tämä oli "metsäpirtti", joka myöhemmin antoi nimen koko alueelle. Lopulta tapahtui kalastajaperheiden pysyvä muutto Taipalsaaren ja Savitaipaleen seuduilta Laatokan rannalle, eli siis jo aiemmin tutuille paikoille. Maitse ei tätäkään muuttoa tehty, vaan kaikki tärkeä lastattiin veneisiin, jotka virta vei Vuoksea pitkin kohti Suvantoa. Imatrankoski ja Kiviniemenkoski kierrettiin maitse. Uusille asuinalueille siirtyminen ei koskenut vain yhtä perhekuntaa ja sukua. Kyläkunnista saattoi lähteä yhtäaikaa tälle tärkeälle matkalle enemmänkin naapurustoa, karjalaisen kansanluonteen mukaisesti. Yhdessä matkanteko oli myös turvallisempaa. Näin umpeutui myös osaltaan historian kiertokulku: Laatokalla oli kalastettu jo iät ja ajat ennen tätä, Antreassa verkkolöydön perusteella ainakin jo 9300 vuotta sitten. Jääkauden kauan sitten väistyttyä Suomenniemeltä, olivat Laatokan kalastajat kerran siirtyneet jäistä vapautuneille Saimaan rannoille. Edestakaista muuttoliikettä on varmasti ollut vuosisatojen varrella enemmänkin. Nyt, historiallisena aikana, muutto tapahtui taas kohti itää suuntaan. Niin kuin Laatokan norpat olivat aikanaan joutuneet unohduksiin ja erilleen "serkuistaan" Saimaan norpista, niin Ahtiaisetkin saivat lopulta unohtaa esi-isiensä rannat Saimaalla.

Mitä tämä sukunimi, Ahtiainen itse asiassa meille voisi kertoa ? Sukunimitutkija Sirkka Paikkala on pohtinut nimien muodostumista ja merkitystä seuraavasti: “Itäisen valtapiirin alueella, missä Novgorodin ja ortodoksisen kirkon vaikutus ulottui paitsi Karjalan myös Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajan yli Savon ytimeen Saimaan länsirannoille Savilahden eli nykyisen Mikkelin tienoille, syntyi maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan käytössä ollut sukunimijärjestelmä. Tämä tapahtui todennäköisesti jo 1200-luvulla Periytyvyys on kuitenkin ollut itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle jo syntyperäinen piirre. Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa. Karjalassa Lappeen, Jääsken ja Viipurin kihlakuntien alueella läntinen talonnimi-lisänimikäytäntö tunkeutui osin sukunimialueelle, samoin paikoin Savon lounaisissa osissa. Venäläisvaikutuksen takia myöskään rajakarjalaiset ortodoksit eivät ilmeisesti ainakaan enää 1600-luvulla käyttäneet sukunimiä.

Itäsuomalaisten sukunimien kantajista muodostuu yhtenäisiä sukuja. Pääsääntöisesti saman nimen kantajat kuuluvat samaan sukuun. Kun itäisen sukunimistön malli oli muodostunut ja vakiintunut, sitä voitiin tarvittaessa käyttää uusien nimien muodostamiseen mm. samannimisten liikaa yleistyessä jollakin seudulla, uusien sukuhaarojen muodostuessa, uuteen ympäristöön muutettaessa ja Itä-Suomeen tulleen uuden sukunimettömän väen nimeämiseen. Sukunimiä alettiin muodostaa vapaammin, esimerkiksi yksilön liikanimestä, ammatinnimityksestä tai kotipaikan nimestä tai nimenosasta, joka kyllä saattoi sisältää etunimiaineksiakin. -la/-lä-loppuisista talon- tai muun asumuksen nimistä johdetut sukunimet saattoivat olla joko -lainen/-läinen-loppuisia tai pelkästään -(i)nen-loppuisia. Kiintoisaa on, että suuri osa paikannimistä johdetuista -lainen-nimistä sijoittuu itäisen sukunimialueen reuna-alueille ja myöhemmin uudelleen asutettuun Pohjois-Karjalaan, jonne savolaiset muuttivat runsain joukoin 1600-luvulla. Muuttoliikkeen seurauksena syntyi entisten sukunimien tilalle tai rinnalle runsas joukko vanhasta kotipaikasta johdettuja -lainen/-läinen-loppuisia nimiä Vanhan kotipaikan nimestä on savolainen sukunimi voitu juontaa paitsi -lainen- myös -(i)nen-suffiksilla.

Vielä 1500-luvulla ja 1600-luvullakin itäsuomalaisissa sukunimissä nen-loppua edelsi i. 1700- ja 1800-luvuilla tämä kirjain kuitenkin jäi osasta nimiä pois. Toiset nimet saivat rinnakkaismuotoja, joista i:llinen oli levikiltään yleensä itäisempi. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta i:lliset nimet ovat harvinaisempiakin. Osa nimistä säilytti i:n ilman, että niille olisi syntynyt rinnakkaismuotoja.“

Ahtiainen ei siis liene aivan uusi sukunimi ja edellä olevan perusteella arvioiden siihen on tietämättämme tallentunut myös tietoa esi-isiemme elämästä ja liikkumisesta täällä Suomen saloilla ja vesillä !

* * *

Karjala sai pitkään olla rauhassa, ennen kuin se jäi naapurikansojen laajentumishalujen jalkoihin. Vapaa Karjalan heimon asuttama alue joutui Ruotsin ja Venäjän valtapyrkimysten kohteeksi näiden valtio-organisaatioiden vahvistuessa ja pyrkiessä saamaan välillään olleet heimoalueet omaan vaikutuspiiriinsä vasta 1100 - 1300 -luvuilla. Vallan levittäminen tapahtui väkivaltaisesti sotavoimin ja näennäisesti hyväksyttävä syy saatiin roomalaiskatolisen ja ortodoksisen uskon välisestä kilpailusta. Kirkkokuntien välissä olleet itämerensuomalaiset pakanaheimot piti saada oman uskon ja valtakunnan piiriin. Näiden heimojen erätalouteen ja kaupankäyntiin pohjautuva kulttuuri oli hyvää vauhtia kehittymässä. Heimopohjaiset yhteisöt eivät kuitenkaan ehtineet yhdistyä valtiolliseen muotoon germaanisten ja slaavilaisten naapureidensa tahdissa ja jäivät lopulta näiden muodostamien valtioiden jaettaviksi.

Saaroinen mainitaan jo ennen Venäjän valtion syntymistä laaditussa Novgorodin vallan aikuisessa Vatjan (vatjalaisten) viidenneksen verokirjassa. Kyläalueen nimi oli silloin venäjänkielisessä muodossa "Ostrov u Ladozkavo ozera" (=Laatokan saari). Ruotsin vallan ajalta v. 1644 mainitaan Saaroisten erämaa, Sariås utmarck. Vielä 1900-luvun puolella oli käytössä nimi Saarois ja myöhemmin Saaroisten kylä.

Metsäpirtin seutu joutui koko Laatokan puolella olevan Kannaksen tavoin Venäjän valtaan Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Rajat muuttuivat vähän Ruotsin ja Venäjän välillä Täysinän kylässä Inkerinmaalla lähellä Narvaa 18.5.1595 solmitussa rauhassa. Se päätti Pohjoismaiden “viisikolmattavuotisen“ sodan ja korvasi Pähkinäsaaren rauhan. Silloin Ruotsi luovutti valloittamansa osan Inkeriä ja Käkisalmen läänin, mutta säilytti Narvan. Venäjä suostui määrittelemään Suomen itärajan vallinneita omistussuhteita vastaavasti Pohjoiseen Jäämereen asti.

Niin jatkui Stolbovan rauhaan saakka. Silloin Laatokan etelärannalla Stolbovassa 27.2.1617 Ruotsin ja Venäjän välille solmittiin rauha, jossa Ruotsi sai Käkisalmen läänin, Pähkinälinnan ja siihen kuuluvan osan Inkeriä sekä Kaprion, Jaaman ja Iivananlinnan alueineen. Ruotsi sai siis vuorostaan Laatokan puoleisen Kannaksen näin hallintaansa, minkä jälkeen Laatokan rannikolle perustettiin useita luterilaisia seurakuntia vuosien 1630 ja 1640 välillä. Alkuperäistä ortodoksista väestöä oli Laatokan rannoilta paennut pakkokäännytysten pelossa Moskovan lähelle Tverin alueelle, jossa tästä syystä on vielä tänä päivänäkin karjalaisperäisiä kyliä. Niissä on nykyisin n. 20 000 asukasta.

Ortodoksiset asukkaat ei hävinneet Käkisalmen läänistä aivan kokonaan. Heitä jäi runsaasti Laatokan-Karjalan pitäjiin, kuten Salmiin, Suistamoon, Suojärvelle, Impilahdelle sekä Ilomantsiin, joihin ruotsalaisten käännytystoimet eivät ilmeisesti olleet mainittavassa määrin yltäneet. Myös muualle Käkisalmen lääniin jäi ortodoksisen uskonsa säilyttäneitä yhteisöjä. Tällaisia kreikkalaiskatolisia saarekkeita olivat mm. Raudun Palkeala, Metsäpirtin Vaskela, Räisälän Timoskala ja Hiitolan Tiurula. Näistä oli kreikanuskoisia levinnyt jonkin verran muihinkin pitäjiin.

Ruotsin vallan aikana suurin osa Metsäpirttiä mukaanlukien Saaroisten kylä, oli annettu läänityksenä 30.6.1651 eversti Johan Eberhard von Billinghusenille. Sen jälkeen alue siirtyi hänen jälkeläisilleen ja myöhemmin v.1680 kuningas Kustaa XI :n toimeenpaneman Isoreduktion eli läänitysten peruuttamisen jälkeen muillekin.

Venäläisten toimeenpaneman Isovihan aikana tsaari Pietari antoi v. 1713 valloittamaltaan alueelta lahjoitusmaana Sakkolan seudulta 91 tilaa kreivi Mussin-Pushkinille läänitykseksi. Tätä suurtilaa kutsuttiin Saaroisten hoviksi ja sen päärakennus oli kotikyläni Saaroisten naapurikylässä Viisjoella. Tuo kartanon keskuspaikka sijaitsi Viisjoen kylän suhteen sen itäsivulla, Saaroisten puoleisesti, vanhan tien varrella. Noilla paikoin asui viimeksi myös Ahtiaisia eli "Tuomaa Simo pojat" ja Viljam Ahtiainen. Hovin puistikon vanhoja, suuria jalopuita oli aikanani vielä pystyssä. Varsinainen Viisjoen kylä oli ollut pohjoisempana, ennenkuin kirkonkylästä Tappariin johtava tie valmistui, eli Vanhakylän kohdalla.

Saaroisten hovin maat olivat edelleen Mussin-Pushkinin suvun hallussa myös 30.8.1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Tuo rauha päätti Isovihan ja Suuren Pohjan sodan ja sen jälkeen elettiin vakaampia aikoja, Kannaksella kylläkin Venäjän vallan alla. Rauhansopimuksessa luvattiin taata uskonnonvapaus. Mitään muita asukkaiden oloja turvaavaa sopimus ei erikseen sisältänyt. Silti Venäjä säilytti pääasiassa entisen hallinnon. Luterilaisista seurakunnista useimmat, kuten Sakkolakin, jäivät Venäjän haltuun Uudenkaupungin rauhassa. Turun rauha solmittiin hattujen sodan päätteeksi vuonna 1743 ja siinä Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi Kymijoelle. Rauhassa luovutetuille alueille luvattiin vapaa uskonnonharjoitus ja myös koululaitos säilytettiin Ruotsin hallituksen aikaisella kannalla. Venäjälle menetettyä aluetta kutsuttiin Vanhaksi Suomeksi, joka sitten siirrettiin muun eli Uuden Suomen yhteyteen vuonna 1812 Venäjän otettua koko Suomen haltuunsa sodassa vuosina 1808-1809.

Maanomistusolot koettiin Venäjän vallan alla epäkohdaksi, joskin mitä ilmeisimmin Ruotsin vallan aikana olot olivat olleet vieläkin kurjemmat. Lahjoitusmaajärjestelmä ei ollut lahja ainakaan kansalle.

Uudistuspaineesta johtuen lahjoitusmaat lunastettiin lopulta valtiolle, eli Suomen Suuriruhtinaskunnalle asukkaille jakamista varten 1800-luvun lopulla. Saaroisten lahjoitusmaa oli ostettu 17.3.1873 päivätyllä kauppakirjalla paroni Nikolai Freedericksziltä 380 000 markan lunastushinnalla. Tämä perustui Suomen valtiopäivien päätökseen vuodelta 1867, minkä tarkoituksena oli saattaa lahjoitusmaat alueen asukkaiden perintömaiksi. Hovin manttaaliluku oli silloin 32 ja sen pinta-ala 46 000 tynnyrinalaa. Samana vuonna hovin alueiden asukasluku oli 2026 henkeä. Senaatin talousosasto oli myös vuonna 1873 määrännyt suoritettavaksi uusjaon ja seuraavana vuonna 1874 määrättiin, että lahjoitusmaahan kuuluneet lampuotitilat oli luovutettava asukkaille perintötiloiksi. Luovutusehdoiksi määrättiin, että uusien omistajien oli suoritettava ns. maamaksuna vuosittain valtiolle lunastushinnasta 6 % korkoa ja kuoletusta 39 vuoden eli vuosien 1884-1922 välisenä aikana. Tilan hinnan saattoi suorittaa valtiolle myös kertamaksuna. Näitä maita koskevat viimeiset perintökirjat luovutettiin vasta vuonna 1884.

Pinta-alaltaan näin kutistuneeen Saaroisten hovin viimeinen haltija oli saksalaissyntyinen vuokraaja Alexander Kordt. Hän asui vakituisesti tässä kartanossa Viisjoella. Tilan hoito oli hänen aikanaan kolmen paikallisen työnjohtajan eli kymmenniekan tehtävänä. Yksi näistä oli Aleksanteri Ahtiainen Viisjoelta. Muistona hovin maiden luovutuksesta asukkaille pystytettiin vuonna 1936 Lahjoitusmaatalonpoikien muistopatsas. Se on edelleenkin pystyssä. Nämä eri vaiheet ja varmasti paljon muutakin sekä hyvää että pahaa olivat myös esi-isäni kokeneet ennen maamme itsenäistymistä vuonna 1917.

Ahtiaisten suvun osalta löytyy 1600- ja 1700 -luvuilta vain hajanaisia tietoja. Vanhassa Sakkolan pogostan verokirjassa vuodelta 1724 mainitaan Lauri Ahtiainen ja Paavo Peltonen Metsäpirtin vanhan Jaaman kylän isäntinä, myöhemmin vain Peltonen. Tuo Jaama ei ilmeisestikään tarkoittanut Vanhajaaman eli Tapparin kylää, vaan myöhempään Viisjoen kylään kuulunutta aluetta, joka sittemmin tunnettiin Jaamankankaana. Kylässä oli tuolloin 1700-luvulla ainoastaan nuo kaksi taloa. Peltonen joutui vuonna 1724 maksamaan veroina ruista yhden tynnyrin (tn) ja suurimoita kaksi kappaa, sekä rahana yhden ruplan. Ahtiainen maksoi vastaavasti ruista yhden tynnyrin ja 16 kappaa, suurimoita kolme kappaa sekä rahaa yhden ruplan ja 50 kopeekkaa. Tuossa verokirjassa on lisäksi seuraava maininta Ahtiaisten ja Peltosten taloista:

" Voivat oikein hyvin taloudellisesti. Eivät omista vesivoimalaitetta. Omistavat surkean maaperän, mutta kalastavat Suvantojärvellä."

Ahtiaisten mainitaan asuneen 1700-luvun puolivälistä lähtien Viisjoen kylässä, eli kylän nimi oli muuttunut jossain vaiheessa. Torppareina sieltä löytyivät Salliset ja Hinkkaset sekä myöhemmin Orpanat. Myös muualla Suomenpuoleisella Kannaksella asui myöhempinä aikoina Ahtiaisia, ainakin Muolaassa ja Koiviston pitäjässä. Sukua löytyi myös Neuvostoliiton puolelle jääneestä Inkeristä tiettävästi kolmesta inkeriläiskylästä. Lieneekö heitä siellä enää ?

Esivanhempani saivat elantonsa lähinnä kalastuksesta ja maataloudesta. Venäjän vallan aikana maanviljely sisälsi ongelmia. Talonpojat eivät vanhan Venäjän aikaan aina omistaneet viljelemiään maita. He olivat kuitenkin joskus hyvinkin tiukkaan sidottuina suurten tilojen alueille. Nämä maanomistajat velvoittivat tekemään suuren määrän tilojensa töitä ja poismuutto-oikeuttakaan ei välttämättä ollut. Tätä järjestelmää sanotaan maa-orjuudeksi. Venäjän valtaan v. 1809 joutuneessa Suomessa tilanne oli kuitenkin parempi, kuin "emä-Venäjällä", koska varsinaista maaorjuutta ei tullut, vaikka pyrkimyksiä siihen ilmenikin. Kannaksella tämä johti välillä jopa väkivaltaisiin tilanteisiin alustalaisten ja tilanherrojen välillä. Suomen Suuriruhtinaskunta oli silti erityisasemassa. Tähän liittyi myös Suomelle muuhun Venäjään nähden 1800-luvun lopulla tullut erityisoikeus lunastaa isojen tilojen lahjoitusmaita tilattomien viljelysmaiksi.

Metsäpirtti oli tiheään asuttua aluetta. Pitäjän maapinta-ala v:n 1934 tilaston mukaan oli 186,9 neliökilometriä ja asukkaita oli 5007. Maat oli otettu mahdollisimman tarkkaan viljelykäyttöön. Tämä näkyi erityisesti vanhimmilla asutusalueilla eli Vaskelassa ja Raajussa. Lisämaata yritettiin hankkia uudisraivauksella ja kuivatuksella. Kuuluisin kuivatustoimenpide oli Suvannon lasku, josta Topeliuskin Maamme -kirjassa kertoo:

"Suvanto ja Vuoksi laskivat muinoin vetensä Laatokkaan pohjoisessa, Pyhäjärven pitäjän alueella. Metsäpirtin Taipaleen kylän kohdalla Suvannon mutka ulottui 300 metrin päähän Laatokasta, jonka veden pinta oli yleensä vajaat 8 syltä alempana. Vesiä erotti kapea hiekkakannas, jonka poikki Taipaleen miehet päättivät vuonna 1818 kaivaa kuivatusojan. Ryhdyttiin työhön ja saatiinkin oja aikaiseksi. Tuntien kuluessa tuo oja kasvoi kuitenkin valtavaksi koskeksi ja edelleen nykyiseksi Taipaleenjoeksi, jota pitkin Saimaan vesimassat laskevat Laatokkaan. Virta vei rakennuksiakin Laatokalle. Erään kohti järven selkää ajelehtivan talon katolla kiekui vielä kukkokin. Taipaleen kylän hautausmaa ja kappelikin jäivät veden alle. Tämä tapahtui Yrjönpäivänä v. 1818. Suvannon pohjasta saatiin aikaa myöten viljavaa peltoa. Aluetta alettiin kutsua Lietteeksi."

Metsäpirtin tilat olivat yleensä pieniä. Maiden käyttöä hankaloitti se, että ne oli jaettu moniin pieniin lohkoihin, pahimmillaan jopa 20 :een eri palaan. Palstojen väliä saattoi olla 6-8 km. Pitäjässä olikin koettu tarve uuden isojaon suorittamiseen. Tilat eivät omistaneet metsää juuri ollenkaan, minkä vuoksi välttämättömät kotitarvepuutkin jouduttiin ostamaan valtion metsistä tai suuremmista yksityismetsistä.

Pitäjän nimi ei siis luonnehdi täysin Metsäpirtin luonnonoloja. Edellä on esitetty eräs selitys tälle nimelle. Perimätietona on säilynyt myös seuraava, Heikki Tuokon välittämä kertomus nimen alkuperästä:

" 1500-luvulla Taipaleen linnassa oleillut kasakkajoukko sai partioidessaan vangiksi muutamia miehiä. Heidät tuotiin Taipaleen linnaan linnanvoudin kuulusteltaviksi. Yksi heistä oli Suven Uolo, joka pääsi karkaamaan vankilasta. Hän tuli Taipaleesta Novgorodiin menevää tietä ja poikkesi Kokkokorpeen ja teki pienen savupirtin suuren näreen alle Kissannahan aholle Savinotkon luokse. Muutaman ajan päästä toi akkansa ja lapsensa myös sinne. Lepikon järvessä oli kalaa, Kokkokorvessa riistaa syötäväksi. Ympäristön asukkaat alkoivat nimittää hänen asuinpaikkaansa metsäpirtiksi ja niin olivat ensimmäiset Suvet tulleet Metsäpirttiin. Siitä lähtien on ympäristöä nimitetty Metsäpirtiksi. Tämän on kertonut Simolan äijä eli Heikki Susi, syntynyt 1840-luvulla ja kuollut vuonna 1912."


Tiedosto: penaht02.htm
Lähde: Pentti Ahtiainen