Meitä Metsäpirtin Ahtiaisia yhdistävinä tekijöinä ovat sukujuuret ja rajantakainen entinen Metsäpirtin pitäjä, joista me tunnumme olevan varsin hyvin tietoisia. Metsäpirttiä ei sellaisenaan enää ole. Sukumme elinehdot ovat ajan kuluessa muuttuneet ja sukumme jäsenmäärä on viime sotien jälkeen ehtinyt moninkertaistua.
Raskain vaihe omille vanhemmillemme ja esivanhemmillemme on varmasti ollut sodan pakosta tapahtunut muutto uusille asuinsijoille. Tämä pakkomuutto ei näytä kuitenkaan lannistaneen sukua. Eteemme on tarjoutunut monia mahdollisuuksia, uusia elinehtoja, ihmisiä ja monenmoisia kohtaamisia, uusia ystävyyssiteitä.
Kotimme on nyt koko Suomi, mutta tavallaan myös rajantakainen Metsäpirtti. Se on yhdistävä tekijä. Merkillisellä tavalla asiat, jotka on pakolla menetetty, säilyvät paremmin, kuin meitä joka päivä ympäröivät "itsestään selvyydet". Metsäpirtistä ja yleensä Karjalasta on puhuttu ja kirjoitettu viime vuosikymmeninä paljon. On laadittu pitäjähistorioita ja sukukirjoja ehkä enemmän kuin muualta, nyky-Suomesta. Tämä on hyvä muistaa, vaikka me nyt olisimmekin mielestämme uusmaalaisia, varsinaissuomalaisia, pohjalaisia, savolaisia, lappilaisia. Jotakin meistä Ahtiaisista kuitenkin säilyy paremmin, kun olemme monista murteistamme huolimatta edes vähän myös karjalaisia.
Evakkoon lähtö talvisodan ja jatkosodan jaloista oli varmasti vain yksi, tosin ehkä järkyttävin muutto maailman kulun ajattomuudessa. Tätä on voinut edeltää lukemattomia muuttoja; siirtyminen ehkä Saimaan rannoilta Ahtialasta Laatokan partaalle ja monillakin etäisillä riista- ja kalarikkailla eräalueilla vaeltelua. Milloin vapaaehtoisesti, milloin pakosta elinehtojen muuttuessa. Viimeisin muutto Karjalasta länteen on vanhempiemme mielistä voinut siirtyä meille muistoina, jotka omissa mielissämme ovat saaneet erilaisia muotoja; haikeutta, voimattomuuden tunnetta suurten voimien edessä, jopa syyllisyyttä myöten. Nämä tunnot, paineita luoden, ovat olleet kuitenkin myös aiheuttamassa sen säilyttämisen tarpeen ja halun pitää yllä sukusiteitä, mistä myös Metsäpirtin Ahtiaisten sukuseuran perustaminen on yksi ilmentymä. Milloin mihinkin me olemme siirtyneet, aina meitä on seurannut yhteinen selviytymisvietti ja tieto siitä, mistä me tulemme.
Muisti on enemmän, kuin tieto menneisyydestä. Nykyisen karjalaisen elämänmuodon olennainen osa pitäjäjuhlat ym kokoontumiset ovat muiston viettämistä. Omakohtaisiin havaintoihin ja kokemuksiin pohjautuva tieto on tässä teoksessa haluttu ottaa sukututkimusosan ohella olennaisena esille.
Seuraaville sivuille olen tallentanut isäni Arvi Ahtiaisen muistelmia. Tekstin sisältämät omakohtaiset tarinat hän on kertonut 1960-luvun alun ja vuoden 1997 välisenä aikana. Luku sisältää 26.4.1915 Metsäpirtin Saaroisissa syntyneen Arvi Ahtiaisen [1915042601] henkilökohtaisia kokemuksia Karjalan oloista vuodesta 1918 lähtien talvisotaan ja se seurauksena tapahtuneeseen kotiseudun menettämiseen asti. Näiltä osin olen sijoittanut hänet kertojaksi ilman eri mainintaa. Myös aiemmilta sukupolvilta säilyneitä kertomuksia olen tähän tallentanut. Osan asioista isäni Arvi on kirjannut itse menneinä vuosina. Näitä olen sitten lainannut suoraan tai kirjoittanut kymmenien vuosien aikana käymiemme keskustelujen pohjalta. Ulkopuolisista lähteistä on mukaan liitetty myös eri henkilöiden lyhyitä muistelmia sekä melkoinen määrä kokonaisuutta valaisevaa historia-aineistoa eri teoksista lähdeluettelon mukaisesti. Tätä kautta olen voinut yhdistää isäni muistikuvat laajempiin tapahtumakokonaisuuksiin maailmalla. Isäni on lukenut ja tarkistanut ennen vuotta 1997 kirjoittamani tekstit eli lähes koko aineiston. Virheitäkin silti löytynee. Arvi Antinpoika Ahtiainen oli monessa suhteessa tyypillinen sukunsa edustaja. Hänen lapsuusvuosiensa ensimmäiset muistikuvat sijoittuvat kotikylään Metsäpirtin Saaroisiin itsenäisessä Suomessa. Venäjän vallan aika oli silti monilla suvun jäsenillä silloin vielä tuoreessa muistissa ja tavallaan se kuului kertomusten kautta myös lasten kokemusmaailmaan. Nuo Karjalan Kannaksen ja Laatokan seudut olivat monella tavoin kahden kulttuurin, venäläisen ja suomalaisen raja-alueita. Isäni Arvi Ahtiaisen perhe ja lähisukulaiset olivat luterilaisia. Suvun miehet kalastivat Laatokalla, asuen välillä sen saarilla, joilla ortodoksinen uskonto vaikutti voimakkaasti. Tässä ja monessa muussakin suhteessa ylikansallisia vaikutteita on tullut runsaasti.
Kalastus Laatokalla oli elintärkeä suurelle osalle metsäpirttiläisiä. Tästä Arvi ehti saada lähes kymmenen vuoden ajalta omakohtaisia kokemuksia. Näitä täydentää sekä kalastuksen yhteydessä että lapsuudessa kuultu edellisten sukupolvien muistitieto. Pyyntivälineitä, veneitä ja kalapaikkoja koskeva tieto on tätä tyypillisimmillään. Merellä, eli Laatokalla tapahtuneet asiat muodostivat huomattavan osan Metsäpirttiin liittyvästä Arvi Ahtiaisen muistitiedosta. Tämä suhteellisen suuri osuus näkyy myös tekstissä. Metsäpirttiin liittyvät kuivan maan asiat eivät päässeet yhtä vahvasti esille. Toisaalta sota-ajasta hän kertoi huomattavan paljon, mutta tuo aika liittyi hänen kokemaansa Metsäpirttiin vain talvisodan osalta.
Isäni puhui elämänsä loppuun saakka lapsuudessaan oppimallaan murteella, vaikka hän olikin asunut täällä "evakossa" suurimman osan elämästään eli kaikkiaan 51 vuotta. Arvi Ahtiainen, maanviljelijä, kuoli 8.5.1997 Uudenkaupungin Sundholmassa. Kotikylässään Metsäpirtin Saaroisissa hän ehti asua vain 24 vuotta.
Miksi sitten minä, vuonna 1955 syntynyt kunnan virkamies olen halunnut kirjoittaa yli 80 vuotta sitten koetuista asioista ? Olen syntynyt ja kasvanut karjalaiskylässä keskellä Lounais-Suomea Uudenkaupungin maalaiskunnan Sundholmassa, nykyisen Uudenkaupungin alueella. Myös äitini on näiltä seuduilta lähtöisin, kuuluen alkuperäisiin paikkakuntalaisiin. Ennen sotaa täällä puhuttiin vain paikallista murretta ja karjalaisten tulosta ei ollut silloin vielä mitään aavistusta. Kylän alue on kuulunut Sundholman kartanolle, ns. "Sundholman Lääniin", josta myös sodan seurauksena Karjalasta tänne tulleiden siirtolaisten tilat sitten aikanaan lunastettiin. Kartanon väki puhui ja puhuu osittain edelleenkin äidinkielenään ruotsia vuosisataisena perinteenä. Alueella on vanha historia. Iivar Flemingin maakirjakin 1400-1500 -luvuilta kertoo "Sundholman Suvun" omistuksista. Myös muulla tämän alueen kantaväestöllä on ikivanha, Laitilan ja Kalannin seudun esihistoriaan pohjautuva menneisyytensä.
Länsi-Suomen perinteet huomioiden karjalaisten tulo Sundholmaan myöhäissyksyllä 1946 on varmasti ollut melkoisen dramaattinen tapahtuma. Silloin tänne muutti myös isäni 5-henkinen perhe; isäni, hänen vanhempansa, veljensä ja sisarensa. Heidän lisäkseen tänne asettui kymmenen muuta siirtolaisperhettä Metsäpirtistä. Kylämme karjalaisilla olivat vahvat siteet toisiinsa. Useimmat perheet olivat sukua keskenään. Maatalouteen liittyvät työt siirtolaiset tekivät usein talkoilla, jossa yhteydessä sain lapsena kuulla lukemattomia kertomuksia Karjalasta aidolla murteella kerrottuina.
Olin ehkä 3-vuotias, kun jo pohdiskelin Karjalaan liittyviä asioita. Seuraava, tähän liittyvä kokemus tapahtui isäni äidin kuolinvuonna 1958. Äitini kotipaikka oli omasta kodistani noin kolmen kilometrin päässä kaakossa. Aloin maagisesti kuvitella, että isäni kotipaikan piti olla ilman muuta vastakkaisella suunnalla eli kotini luoteispuolella olevan suuren ja synkän metsän keskellä. Isäni oli eräänä keväisenä, aurinkoisena päivänä ottanut minut harteilleen ja olimme lähteneet retkelle tuohon metsään. Mielestäni äärettömän pitkän matkan kuljettuamme tulimme pienen metsälammen rannalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, saaden lammen pinnan kimaltelemaan ja lintujen laulu kaikui heleänä. Rannoilla kasvavat valkorunkoiset koivut olivat hiirenkorvalla. Maisema oli ihmeellisen kaunis. Päättelin ajatuksissani, että tämän on pakko olla Karjala. Etsin paikkaa myöhemmin omin päin, mutten enää löytänyt. Tuo paikka oli silloin omille kyvyilleni siis myös saavuttamaton, Karjalan tavoin. Asia jäi vaivaamaan minua.
Nyt aikuisena asun perheineni edelleen samassa Sundholman kylässä. Karjalan murre, kertomukset ja kertojatkin ovat jo melkein "menneiden talvien lunta". Pidän perinnetietoa arvokkaana ja siksi päätin tallentaa näitä muistelmia kalastuksesta ja muustakin elämästä Laatokan rannoilla. Tuo Paikka Karjalassa on siis todellakin olemassa. Siellä jossain se myös säilyy. Menetetyn Karjalan menneisyys Laatokan kalastajineen on tulevaisuudessakin muistamisen arvoinen.
Pentti Ahtiainen