Laatokalla sää vaihteli joskus arvaamattomasti. Varovaisuus ja apuneuvot eivät vesillä liikuttaessa aina riittäneet. Meren tyyni pinta saattoi hetkessä muuttua velloviksi aalloiksi, tuulenvire rajuksi myrskyksi. Talvellakaan ei kalastaja saanut rauhassa ammattiaan harjoittaa. Rannat olivat avoimet. Ei ollut saaria pidättelemässä jäämassojen liikettä.
Ohuen jääpeitteen tultua pyydystimme kirveenhamaralla jäähän iskien 'hamarakalaa' , mikä oli haukia ja mateita Lotteen ja rannan välisiltä matalilta vesiltä. Kalat näkyivät selvästi jään läpi ja iskusta ne pökertyivät heti. Saalis otettiin tehdystä avannosta talteen.
Mateen talvikalastusta harjoitin koukuilla vain yhtenä talvena. Sinä talvena, eräänä keskitalven päivänä joskus 1930-luvulla lähdin jäitse kokemaan madekoukkujani. Lähellä Saaroisten rantaa on matalikko, jota sanoimme Kivikoksi. Tuolla alueella jäässä oli aina kapea railo, jonka nytkin jouduin ylittämään. Railon käyttäytyminen tunnettiin.
Se oli leveimmillään kovilla pakkasilla. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että kylmä supisti koko Laatokan jääkenttää. Vastaavasti taas
pienemmillä pakkasilla railo oli kapea. Aina sen yli kuitenkin päästiin tavallisella askelella. Kun jäät alkoivat keväällä sulaa, sopiva tuuli yleensä tempaisi liikkeelle valtavan jäälautan tuosta railosta lähtien. Luulen Laatokan vastakkaisella rannalla Venäjän puolella olleen vastaavantyyppisen 'tasausrailon'.
Olin saanut madekoukut jo lähestulkoon koetuksi, kun huomasin, että alkoi tuulla 'linnusta' eli luoteesta, mikä oli aina varoittava merkki. Pohjois-Laatokka oli tuolloin sula ja ilmeisesti Keski-Laatokallakin jääyhteys vastarannalle oli katkennut. Ehdin railon reunalle. Se oli laajentunut jo noin metrin levyiseksi. Heitin saaliini ensin yli ja hyppäsin itse perässä ja kiiruhdin huolissani kotiin.
Olin varma, että jäällä oli ollut muitakin. Ehtivätköhän he rantaan ? Iltakin oli jo tulossa. Kyläläiset odottelivat jännittynein mielin. Apuun ei voinut lähteä, sillä veneetkin olivat kaikki kaukana maissa.
Levottomasti nukutun yön jälkeen kiiruhdimme aamulla rantaan. Laatokka lainehti vapaana. Selvisi, että tällä kerralla Laatokalle oli jäänyt Simo Peltonen. Häneltä jäi neljä lasta, joista kolme poikaa asuu Uudessakaupungissa.
Kalastajien lisäksi myös hylkeenpyytäjiä jäi vaikeina talvina jäälautoille. Erityisesti Sortavalan miehet pyytivät talvisin hylkeitä Pohjois-Laatokalla. Kerran olivat sortavalalaiset Heikurinen ja Peuhkuri jääneet irtautuneelle lautalle, joka oli ylittänyt kalastussopimusrajan. Miehillä olivat mukana myös metsästyksessä käytetyt kiväärit. Venäläiset pidättivät heidät vapauttaen vasta, kun valtioiden välillä oli vaihdettu nootteja. Heikurinen totesi jälkeenpäin: " Mokomien miesten takia kolmet nuotit vaihtoivat !" Yleensä jäälautoilta ei selvitty hengissä. Sopivalla tuulella jääkentän alkaessa hajota rikkoutumisnopeus oli kuulemma niin suuri, ettei juostenkaan ehtinyt karkuun.
Kesäaikaan yleensä omat purjehtijantaidot riittivät. Myrskyt saattoivat kuitenkin yllättää. Kesällä ukkospilvet synnyttivät Laatokalla myös yllättäviä vesivirtauksia. Pohjois-Laatokan jokien ja Nevan virtaukset tunnettiin vanhastaan.
Kerran kolmen hengen venekuntani oli Etelä-Laatokalla. Olin tuolloin 14-15 -vuotias. Veneessä oli lisäkseni Torikka ja Juho Peltonen eli "Massa-Jussi". Sää oli kaunis. Kaukaiselle taivaalle alkoi kuitenkin kertyä synkkiä pilviä, kuten usein ennenkin. Hankkiuduimme kotimatkalle. Jonkin matkaa ajettuamme havaitsimme vedestä ilmaan kohonneen, ehkä noin kymmenen metriä korkean tumman vesipatsaan. Nopeasti puhjennut myrsky oli kohottanut Laatokasta vesimassan. Purjeet oli laskettava kiireesti. Torikka sai ihmeen nopeasti nostettua pienemmän purjeen keskiveneestä mastoineen irti sanoen minulle:
Myrsky oli kuitenkin jo kohdalla ja oli tartuttava kaikin voimin kiinni veneeseen. Kohina oli kova ja joka puolella näytti olevan vain vettä. Keulassa Juho Peltonen rukoili ja huusi jo hätäisesti :
Näin ei kuitenkaan käynyt. Myrsky kulki yli ja sen jälkeen vene oli täynnä vettä. Likosimme siinä kaiken sekamelskan keskellä. Osa varusteista oli huuhtoutunut mereen. Keulan isomasto oli katkennut ja hävinnyt purjeineen ties minne. Ilmakin seestyi ihmeen nopeasti ja pian paistoi taas aurinko, eikä myrskystä ollut enää tietoakaan. Purjehdimme Neuvostoliiton puolella lähinnä olevaan Miikkulaisten joensuuhun miten parhaiten taisimme. Siellä korjailimme vaurioita ja Torikka meni juttelemaan kälynsä 'Saksan Vilpon' kanssa. Vilppo oli ollut Saksan rintamalla 1. maailmansodassa. Minut pantiin nurkalle vahtimaan, ettei sotilaita tule.
Myös korkealle ulottuvan pyörteen näin kerran. Olimme silloin lähellä Miikkulaisten Alakylää. Matalamäki ja Korkeamäki näkyivät. Niiden takaa nousi ainakin pilviin saakka ulottuva kapea pyörre. Me ihmettelimme ja ajattelimme, että se oli varmastikin Suomenlahdelta ilmaan noussutta vettä. Aprikoimme, miten saamme sivuutettua pyörteen, koska se näytti tulevan kohti. Päätimme kuitenkin pitää kurssin, koska pyörre näytti pieneltä. Ajoimme edelleen. Pari kilometriä jäljessämme se kulki reitiltämme kauemmas Laatokalle. Ilma ei ollut tuulinen. Ei ollut ukkostakaan.
Laatokan 'laajalla kentällä' kesäaikaiset lämpötilaerot saattoivat aiheuttaa muitakin odottamattomia ilmiöitä. Moottoriveneiden aikaan myös ilman sähköisyys saattoi purkautua näkyvinä valokaarina koneen kautta veteen, vaikkei varsinaista ukkosta tai salamointia ollutkaan. Kone kävi siitä huolimatta. Siihen ei vain uskaltanut koskea.
Lämpimän kevään ja kesän aikaan Laatokalla esiintyi ajoittain voimakkaitakin pyörretuulia. Taipaleesta kotoisin olleet Laulajaisen veljekset ja heidän mukanaan muistaakseni Aleks Myöhäsen sisaren
poika, Väinö Loponen olivat palaamassa verkoiltaan kotisatamaan 13.6.1934.
Oltiin jo iltapäivän puolella. Ilma oli kaunis ja taivaalla oli kumpupilviä. Tuuli oli lounaassa. Vene oli jo Saaroisten edustalla olevan Replan kohdalla Kivikon matalikon reunassa kello 15:n aikoihin. Rannalla näkyi vanha kiintomajakka. Yhtäkkiä matkalaiset yllätti ns. myötäpyörre etelästä tulleen voimakkaan tuulenpuuskan aiheuttamana. Purjeita ei ehditty ottaa alas ja niin pyörre kaatoi veneen. Rantaan oli matkaa ehkä 3 kilometriä.
Vene kaatui varusteineen ylösalaisin. Ainoastaan tuo nuori poika jaksoi pysytellä veneen päällä paikalle tulleiden pelastaessa hänet. Loponen, joka joutui odottelemaan pelastajia 2 tuntia, kertoi myöhemmin, että paljon veneitä kulki onnettomuuden tapahduttua ohi, mutta kukaan niissä olleista ei havainnut hädässä olevia.
Jalmari Laulajainen oli viimeisiksi sanoikseen sanonut: "Sano Hiljal terveisii ! Mie lähen jo Ahtin valtakuntua".
Myöhemmin löydettiin veljeksistä Jalmari hukkuneena. Häneltä jäi neljä lasta. Näistä Keijo asuu Uudessakaupungissa. Löytymättä jäi veli Filemon, joka oli myös perheellinen. Hukkuneet olivat alle 30 -vuotiaita.
Myös toinen veljeksistä löydettiin. Tämä tapahtui perin kummallisella tavalla. Asiaan liittyy heinäpellolla ruokatauolla nähty uni. Unen näkijän nimi ei ole enää tiedossa. Lepääjä sai unessa määräyksen tulla hakemaan hukkuneet rannasta. Kun hän heräsi ja meni rantaan, ei sieltä löytynytkään mitään. Pellolle palattuaan hän sai tämän näyn voimakkaampana ja lähti uudelleen rannalle, löytäen samalla toisen hukkuneen ruumiin sieltä. Tämän kertomuksen on Jalmari Laulajaisen leski Hilja vahvistanut 1980-luvulla.
Kalastajavuosinani 1930-luvulla Saaroisista ja sen naapurikylistä hukkui neljätoista henkeä.
Esi-isistäni olivat Laatokkaan hukkuneet Martti Davidinpoika Ahtiainen 10.11. 1857 (74 v) ja David Martinpoika Ahtiainen, isoisäni isä, 5.3.1859 (43 v). Setäni Matin Helena -vaimon kaksoisveli Martti oli myös hukkunut serkkunsa Heikin kanssa 6.9.1917 kalamatkalla ollessaan. Saman kohtalon oli 1800-luvulta lähtien kokenut kymmenkunta sukuun kuulunutta kalastajaa.
Monia kalastajia hukkui myös ennennäkemättömässä myrskyssä syyskuun 15.-16. päivien seutuvilla vuonna 1882. Tuota myrskyä kutsuttiin 'suureksi tuhoksi'. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, yltyen myrskyksi, joka nosti sakean lumisateen ja pimentäen iltapäivän yöksi. Pimeydessä eivät kaikki osanneet suunnata hätäsatamia kohti. Jyrkkä, korkea aallokko koitui silloin monien kalaveneiden ja laivojenkin tuhoksi.