Laatokan jäätyminen alkoi etelästä, matalista vesistä jo syksyn ensimmäisillä pakkasilla. Silloin Saaroisten ukot kiinnostuivat syvävetisestä Pohjois-Laatokasta. Toiset jäivät kalastamaan Konevitsan saaren pohjoispuolella olevalle matalikolle eli Konevitsan niskalle, toiset taas suuntivat Salmin ja Mantsinsaaren vesille. Valamosta kulkee Mantsinsaarta kohti vedenalainen riuttarivi, joka välillä kohoaa pintaankin. Sieltä löytyi kalaisia vesiä. Tuolla alueella jotkut pitivät tukikohtanaan Pajannoita eli Valamon pääsaaren itäpuolella olevaa rikkonaista Bajonnoin saarta (="herrainsaari).
Valamon luostarin yhteysalus "Igumenij Damaskij´n tutkakuva Laatokan saarista vuonna 1996, kuvannut Pentti Ahtiainen.
Pohjois-Laatokalla vesi oli kirkkaampaa kuin etelässä ja väriltään sinertävää. Pohja oli siniharmaan lietteen peitossa. Noissa vesissä liikkui petokalojen ravinnokseen käyttämiä pikkukaloja runsaasti.
Edestakainen matka Salmiin Laatokan poikki kesti 2 päivää ja yötä. Sinne lähdettiin aamuyöllä klo 2-3 aikoihin. Välillä oli verkkoja kokiessa pimeääkin ja niitä piti nostaa käsikopelolla. Noin pitkää matkaa varten otettiin paljon verkkoja mukaan, mikä aiheutti myös vaaratilanteita veneen uidessa tavallista syvemmällä.
Tällaisella matkalla hukkuivat 23.11.1934 Viisjoelta veljekset Albin ja Martti Laulajainen ja samalla matkalla omalla veneellään liikkeellä olleet veljekset Arvi ja Huugo Hyytiä sekä Toimi Hatakka. Aapro Hyytiän kertoman mukaan tuolle matkalle lähdettäessä Laulajaisten vene oli niin täynnä, että keula oli hänen veneensä perän tasalla. Alkuun oli kaakkoistuuli. Myös oma venekuntani lähti samalla lähdöllä Valkeanenästä Vossinoin saaren seudulle noin 70 kilometrin päähän, mikä matka kesti 3 tuntia. Olimme perillä 2 vrk kokien verkkomme. Lähdimme noutamaan lisäverkkoja kotirannasta. Oli alkanut sataa lunta. Paluumatkalla löysimme korkkinipun, jossa oli Hyytiän poikien merkki. Ajattelimme, ettei kukaan ole niitä tahallaan veteen heittänyt. Onnettomuus oli tapahtunut.
Syksyllä 1935 hukkuneet 5 metsäpirttiläistä kalastajaa: Arvi Hyytiä, Huugo Hyytiä, Albin Laulajainen, Martti Laulajainen sekä Toimi Hatakka on siunattu viimeiseen lepoon Konevitsan saaren pohjoispuolella toutokuussa 1935. Laatokan Kalastajaliiton puheenjohtaja A. Vuohelainen laskee liiton seppeleen "Vakava" -laivalta. Valokuvannut P. Savolainen. Kuva Valde Näsin ja Eemil Ovaskan teoksessa: Laatokan mainingit.
Kymmenet venekunnat päätyivät syksyllä järven eteläosien jäätyessä kuukausien ajaksi Valamon saaristoon. Siellä meri jäätyi tuskin tammikuussakaan. Oli sopiva aika pyytää laajoilta seliltä jäätymisen edellä pohjoiseen kulkevaa lohta, Laatokan herkkua, sekä nieriää, kuhaa, muikkua ja kuparinhohteista valantka (valamka)-siikaa.
Pohjois-Laatokan saarilla oli tilaisuus tutustua kreikkalaiskatoliseen "monasteriin", Valamon luostariin. Se koostui pääluostarista ja useista alaluostareista eli skiitoista. Pääsaaren luostari oli suurin ja kaunein. Siihen pääsin tutustumaan, kun sattumoisin kävimme Valamossa hankkimassa elintarvikkeita kalamatkoillamme majapaikkaamme Vossinoihin vietäväksi. Munkit viljelivät erityisesti vihanneksia, joista kaali oli suosiossamme. Armeija-aikanani olin siellä kerran viikon ajan sotaharjoituksissa majoittuen moottori- purjeveneeseeni Valamon satamassa.
Pääluostari oli yksi upeimmista rakennuksista, mitä olen nähnyt. Se sijaitsi Luostarisaarella, jonka maisemat olivat jylhyydessään ja luonnonkauneudessaan liikuttavan mieliin painuvat. Alueen kauneus viehätti rauhaa etsiviä sekä innoitti myös taiteilijoita. Luostarin satamassa majoittuneena ollessani tapasin rannalla monena aamuna varhain aina samaan aikaan taiteilijan, joka maalasi ehkä kymmenisen minuuttia samaa maisemaa. Hän lähti taas sieltä, kun aurinko nousi korkeammalle. Minun oli uteliaisuuttani melkein pakko käydä aamuisin katsomassa, oliko maalari paikalla. Hän ei puhunut mitään työskennellessään. Valamossa kävi myös matkailijoita, jotka eivät aina niin välittäneet hiljentymisestä luostarin maisemissa. Valamon luostari omisti saaria ympäröivät kalavedet. Sillä oli myös nuottapaikkoja Vuoksen laskukohdassa, samoin kuin Konevitsan luostarillakin. Valamoon kuului noin 40 erikokoista saarta jylhässä yksinäisyydessä ulapalla noin 40 kilometrin päässä mantereesta.
Kerrotaan, että ennen luostarin perustamista Valamon saaret olivat asumattomat. Sekä karjalaiset että venäläiset olivat käyttäneet niitä tukikohtana kala- ja purjehdusmatkoillaan. Sergei -niminen kreikkalainen munkki oli tullut Novgorodista Laatokan Valamoon ilmeisesti 1100 -luvulla. Hän vetäytyi siellä Pyhityssaarelle Waaga -nimiseen luolaan kilvoittelemaan ja hartautta harjoittamaan. Vähitellen sieltä alkoi ortodoksinen lähetystyö ja karjalaisia alkoi kääntyä kristinuskoon Sergein toiminnan seurauksena. Paikallinen talonpoika Herman oli näitä käännynnäisiä ja hänen kanssaan Sergei perusti Valamon luostarin. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt munkkeja muodostaen ensimmäisen luostariyhteisön. Paikallisten asukkaiden kanssa oli muutoinkin vuorovaikutusta. Laatokan kalastuksen munkit oppivat paikallisilta kalastajilta.
Valamo oli bysanttilaista perinnettä vaaliva luostari alusta lähtien. Alkuun se oli enemmän karjalainen, kuin venäläinen. Vaikka luostari olikin alkuun ollut paikka, jonne voi vetäytyä hiljaisuuteen mietiskelemään ja kilvoittelemaan yksinäisyydessä, muodostui siitä vuosisatojen aikana suuri munkkiyhteisö. Monet yksinäisyyttä ja karua elämää kaipaavat munkit vetäytyivätkin saariston ja mantereen yksinäisiin paikkoihin erakoiksi tai hakeutuivat joihinkin Valamon saarten alaluostareihin eli skiittoihin, joita oli lopulta kymmenkunta.
Valamon luostari sai arvostetun aseman ortodoksien hengellisenä keskuksena. Sinne löysivät tiensä tuhannet pyhiinvaeltajat ja monet rikkaat venäläiset lahjoittivat omaisuuttaan luostarin hyväksi, mikä näkyi myös ulkoisena loistona sen rakennuksissa. Välillä luostarin toiminta katkesi sotien takia. Pahinta aikaa oli 1500-luku, jolloin Ruotsi yritti laajentua idän suuntaan ja katkaista ortodoksisen uskon leviämisen itäiseen maakuntaansa Suomeen. Luostari hävitettiin täysin vuonna 1581.Se nousi kuitenkin monien tuhojen ja hävitysten jälkeen kukoistukseen vuosien 1781 ja 1917 välillä. Tähän vaikutti erityisesti Pietarin kaupunki hengellisen elämän kaipuineen. Otollinen aika keräsi Valamoon uskonnolliseen hartauteen syventyneiden munkkien lisäksi moninaisia taitureita, käsityöläisiä ja taiteilijoita, joiden käden jälki myös näkyi siellä. Luostari eli mahtavinta aikaansa 1900-luvun vaihteessa. Vuonna 1923 luostarissa oli vielä 420 munkkia.
Luostarin satamaan tultiin luoteen suunnasta purjehtien pitkin kilometrin pituista Luostarilahtea, jonka suulla, reitin itäpuolella olevalla saarella kimalteli Pyhän Nikolain skiitan kullattu kupoli.
Valamon satama heinäkuun alussa v.1996. (Pentti Ahtiainen)
Satama oli kapenevan lahden pohjukassa. Sieltä johtivat kiviportaat ylös luostarille, sen sisäänkäyntiin eli Pyhälle Portille, jonka päällä oli Pietari-Paavalin kappeli. Rinteessä vasemmalla oli suuri rinnepuutarha. Omenapuut olivat suurelta osin Valamossa jalostettuja ja niitä oli noin 60 eri lajia. Myös viinimarjapensaita ja kirsikkapuita kasvatettiin. Ylös kavuttaessa kauempana oikealla oli luostarin vierastalo eli kostinitsa.
Valamon pääportti eli Pyhä Portti ja sen yläpuolella oleva Pietari-Paavalin kappeli v. 1996. (Pentti Ahtiainen)
Pääluostarin rakennusaluetta ympäröi bysanttilaiseen tapaan neliön muotoon muuriksi sijoitettu kolmikerroksinen rakennuskompleksi. Tätä seurasi vielä pienempi, sisempi rakennuskehä. Alueen keskellä oli luostarin vuosina 1887 - 96 rakennettu komea pääkirkko, jonka yläkirkko oli omistettu Kristuksen kirkastumiselle ja alakirkko pyhittäjä Sergeille ja Hermanille. Sen torni kohosi 70 metrin korkeuteen maanpinnasta ja suurin kupoli oli 42 metriä korkea. Kaksikerroksisen kirkon alakerroksessa säilytettiin luostarin perustajien sarkofageja. Sen seinät olivat täynnä uskonnollisia maalauksia. Kultaa ja jalokiviäkään ei oltu säästelty. Ikonostaasi ja kaikkein pyhimmässä säilytetty risti sekä pyhittäjäisien kuvat oli koristeltu niillä.
Sisäpihalla oli ikonimaalaamo, kirjasto, apteekki, suutarinverstas, leipomo ja valokuvaamokin. Myös pajoja ja puusepänverstaita oli monenlaisia.
Luostarisaaren länsirannalla oli Jerusalemin skiitta.
Kolmen kilometrin päässä pääluostarista oli Kaikkien pyhien skiitta, jonne kulki ristisaatto näille omistettuna muistopäivänä.
Pääsiäisen ja helluntain jälkeisiä tärkeitä Valamon juhlapyhiä olivat ensimmäinen helluntain jälkeinen sunnuntai, Petrun eli Pyhän Pietarin päivä 29. kesäkuuta sekä elokuun 6. eli Vapahtajan kirkastuksen päivä. Näinä aikoina luostarissa oli paljon vieraita.
Kauneimpana paikkana pidettiin Pyhityssaarta, jossa olevaan luolaan Pyhä Sergei perimätiedon mukaan vetäytyi saarelle tultuaan. Siellä poltettiin jatkuvasti lamppua valaisemaan luolassa olleita pyhiä kuvia.
Valamossa oli paljon hyvinhoidettuja puistoja. Luonnonmetsien välissä oli peltoalueita ja kalankasvatuslammikoita. Luostari oli joskus myös Suomen suurin kalankasvattaja.
Meille luterilaisille kalastajille Laatokan luostarit olivat tärkeä ajatusmaailmaa avartava tekijä, ehkä enemmän ulkonaisten puitteiden ja kulttuurin kuin hengellisen elämän osalta. Luostarisaariston 'kostinitsat' eli majatalot tarjosivat kalastajille pitkäaikaisenkin majapaikan. Myös tuhansille muille suomalaisille luostari tuli tutuksi lähinnä mielenkiintoisena matkailukohteena, paljon useammille kuin Konevitsa.
"Mutta matkailijan, joka lähtee tänne, on muistettava ja otettava huomioon, ettei Valamo ole mikään tavallinen matkailupaikka ja ettei se, minkä täällä tapaa, ole alkujaan tarkoitettu 'nähtävyytenä' katsottavaksi. Valamo on jumalanpalvelukselle pyhitetty paikka, mistä johtuu sen arvokas ja harras tunnelma, joka vallitsee täällä ja jota ei kukaan, olkoonpa hän mitä uskontoa tai uskottomuutta
tahansa, ole oikeutettu häiritsemään. Valamon luostari avaa kauneusaarteensa vieraiden katsottavaksi, mutta ei häväistäväksi."
Näin neuvoi Valamon matkailuopas 1920 -luvun puolivälissä.
Luostari puutarhan puolelta v. 1996.(Pentti Ahtiainen)