Venekuntani kalasti myös välillä naapurimaan puolella Kannaksen edustalla, jossa vedet olivat 'lamakammat' eli pohja oli tasaisen laakea kalastukseen hyvin sopien. Tämä johtui alueen hiekkapitoisuudesta. Rannoilla oli paljon hietikkoja ja eteläisimmällä Laatokalla hiekkasärkkiä. Syvyyttä siellä oli parhaimmillaankin vajaat 20 syltä. Yleensä vesi oli länsituulella harmaansameaa. Tuulen kääntyessä itään eli merensuuntaiseksi, vesi kirkastui silmissä. Idempänä vesi oli ajoittain ruskeasävyistä, mikä johtui kai Olhavanjoesta. Metsäpirtin ja Salmin linjalta kaakkoon olevat Laatokan vedet olivat matalia, rannat ruovikkoiset ja pohja oli lähinnä saven ja hiekan peitossa. Siellä viihtyivät 10-15 sylen syvyyteen asti runsas pieneliöstö ja siitä ravintonsa saavat kalalajit, joista kesäaikaan tärkein oli kuha. Myös matalissa vesissä elävät siikalajit tarttuivat verkkoon. Lohensukuisia petokaloja tuli harvemmin kuin pohjoisempaa, koska niiden ravinnokseen käyttämiä pikkukaloja oli vähemmän.
Kotisatamasta irtauduttuamme seurasimme rantaviivaa Neuvostoliiton suuntaan. Heti kalasataman jälkeen ohitimme sen vieressä olleen Valkianenän niemen, jonka takaa mantereessa alkoi rajalle Tappariin saakka ulottuva laaja Alakorven metsä. Niemen takaa tuli ensin esiin Suur-Kutrin ranta, jota seurasi Pien-Kutri ja näiden jälkeen juuri ennen Tapparin kylää Kursan ranta.
Tapparin kohdalla rajan ylitettyämme meidän piti käydä esittämässä lupapaperit venäläisellä raja-asemalla, jonka rispaantunutta punalippua kohti suunnistimme. Lupatarkastaja sai aikansa tavata todistuksesta: "Ahtiijáinen ?" , hän sanoi ja minä nyökyttelin. Tarkastusasemalla vallitsi muutoin aika välinpitämätön ilmapiiri. Sisätiloissa oli sankka mahorkansavu, sillä kaikki venäläiset näyttivät tupakoivan.
Tarkastuksen jälkeen purjehdittiin eteläkaakkoon vähintään kilometrin päässä rannasta, kuten lupaehdot edellyttivät. Neuvostoliiton puoleisella rannalla rajan takana oli ensin Orleenniemi, jota seurasi Niit'niemi. Miikkulaisten joensuu tuli näkyviin, kun oli purjehdittu 10 kilometriä naapurimaan vesille.
"Miikkulaisii juosusyvä" eli joensuun syvänne (Niznie Nikuljasy) ohitettiin ja alkoivat 20 syltä syvät vedet, jotka sitten vähitellen mataloituivat 6 syltä syviksi Takamatalaa lähestyttäessä. Maksimanlahden jälkeen saavutettiin Toserovan kylä, jonka asukkaat olivat alkuperältään virolaisia. Tuon kylän jälkeen näkyi rannalla Raasnein hiekka ja jonkin matkaa purjehdittuamme Kaavanin (ur. Gavan) kylä. Laatokan selällä vähän Kaavanin jälkeen päättyi Takamatala. Rantaviivan jatkona piirtyi eteemme Murian niemi ja sillä oleva majakka. Sinne oli rajalta matkaa 40 kilometriä. Niemen perukoilla oli myös Murian kylä (Morje). Ulapalla, 5 km:n päässä majakasta oli Leningradin vedenottoputkien lähtökohta. Tämän edemmäs emme saaneet purjehtia. Tuolta alueelta, niemen takaa alkoivat näkyä Etelä-Laatokan saaret, joista tunnetuin oli Pähkinäsaari. Näimme myös säännöllisesti Laatokan etelärannoilla olevia kanavia pitkin lotjia vetävien höyrylaivojen savut. Niiden läntisin päätepiste oli Nevan suu Leningradin edustalla.
Etäisimpiä suomalaisten käyttämiä kalapaikkoja Neuvostoliiton puoleisella Laatokalla olivat Suhkoin saaren lähivedet lähellä Syvärin suuta, jonne purjehtiminen oli luvatonta. Seikkailumielisimmät kalastajat kuitenkin uskaltautuivat sinnekin. Suhkoi oli ilmeisesti venäläisten keinotekoisesti rakentama saari, jolla oli pieni, vuonna 1891 rakennettu kivimajakka. Saaren nimi on vapaasti suomennettuna Kuivaluoto. Suhkoin majakkasataman lähellä hukkuivat Aleks Hämäläinen ja Heikki Hyytiä kalamatkalla.
Yleensä oma kalansaaliimme Laatokan etelänpuoleisilta vesiltä oli 15-20 päätä lohta ja siikaa kerrallaan. Joskus saattoi saada toistasataa kappalettakin. Näiltä vesiltä saatiin siis lohta, siikaa ja kuhaakin.
Eräänä juhannuksena 1930-luvulla olimme saaneet rysästä laatikollisen syöttikalaa eli maivaa. Se oli lähinnä muikkua. Koska sää oli sopiva ja syöttejä runsaasti, päätimme lähteä siimapyyntiin kaakkoon, Neuvostoliiton puoleisille Etelä-Laatokan vesille. Purjehdimme rajan yli ohi Miikkulaisten joensuun aina Toserovan kylän tasalle saakka, josta löytyi Takamatala. Maata ei näkynyt. Vettä oli sillä kohdalla 6 syltä. Virta kävi kohti Nevaa. Laskimme illalla siiman, jota oli kolme punttia. Nukuimme veneessä muutaman tunnin, jonka jälkeen aloimme kokea pyydystä ja totesimme, että joka koukussa oli kuha. Innostuimme jättämään siiman vielä joksikin aikaa veteen ja koimme sen uudelleen lähes samalla tuloksella. Saimme tällä matkalla kuhaa yhteensä 630 kg !
Kerran 1930-luvun lopulla venäläinen vartioalus tuli tarkastamaan lupapapereitamme. Meitä viittoiltiin pysähtymään. Aluksesta heitettiin ranteen paksuinen köysi meille ja veneeseemme tuli pari miestä. Minä pidin kiinni köydestä toisen venäläisen yrittäessä kuulustella Yrjö -enoa. Hän vain pudisteli päätään ikään kuin ei olisi ymmärtänyt venäjää miehen kehottaessa meitä seuraamaan mukanaan Miikkulaisiin: "Nikuljasi nadi". Toinen venäläisistä tiuskaisi Yrjölle suomeksi: "Kyllä te ymmärrätte venäjää, ette vain halua puhua !" Seurasin keskittyneesti tuota keskustelua, löysäten samalla yhteysköyttä, koska vedessä olleet kaksi verkkoa tiukkasivat venettä. En ollenkaan huomannut köyden olevan loppumassa. Se oli viimein kokonaan vedessä ja liukui kohti laivan potkuria. Myös laivamiehet havaitsivat asian ja sieltä kuului etenemiskäskyä tarkoittava komento:
Ilmeisesti aivan 1930-luvun lopulla rajavartioston päällikkö Janne Ojalalle kävi huonosti. Muitakin Saaroisten miehiä oli joutunut kuulusteltaviksi vuosien 1938-39 aikoihin Neuvostoliiton puolelle. Pidättäjät olivat täysin venäläisiä, myös heidän päällikkönsä. Eräs kalastajista oli kysynyt venäjäksi, mihin Ojala oli joutunut. Tähän uusi päällikkö oli vastannut pilkallisesti: " Haluatko sinäkin sinne, missä Ojala on ?" Sen jälkeen kukaan ei halunnut puhua asiasta enää mitään. 'Kuolevaisuus' oli kai yllättäen kohdannut Ojalan.
Matalan Etelä-Laatokan laakeapohjaisilta vesiltä nousi lohta, nieriää, siikaa, kuhaa sekä tuolle alueelle tyypillistä isoa muikkua, rääpystä. Kaspianmeren ja Venäjän jokien kaukainen vaeltaja, sampi, sotkeutui myös joskus verkkoihin. Kolmekymmenluvulla sammet olivat pieniä, ehkä parikiloisia. Silloin muisteltiin joskus saadun kymmenenkin puudan (puuta= 17 kiloa) painoisia hirmuja, jotka oli uitettu elävinä Pietariin (isoisäni Juho Suikkasen kertomus). Sammella on erikoinen, pitkä nokka, johon oli kairattu reikä. Sen kautta oli pujotettu köysi. Veneellä hinaten oli ison sammen matka Pietarin kauppapaikoille taittunut. Kalaa piti tosin matkalla vähän lepuuttaa, jolloin se oli hinattu veneen vierelle ja kihnuteltu kylkiä. Parhaan hinnan sai elävästä sammesta.