Suomen puoleisella Laatokalla kalastaen ansaitsi elantonsa valtiovallan vuonna 1934 tekemän selvityksen mukaan 2117 ruokakuntaa (kalastustilastotietoja teoksesta: Koponen, Paavo: Laatokka, Karjalan meri). Muikkua saatiin silloin kaikista kalalajeista runsaimmin eli 953 000 kg, kuoreen eli norssin määrän ollessa 368 000 kg, siian 344 000 kg, ahvenen 315 000 kg, kuhan 312 000 kg, hauen 168 000 kg, mateen 167 000 kg, lohilajien 161 000 kg, lahnan 87 000 kg ja nieriän 55 000 kg kokonaiskilomäärästä, joka oli 3 430 000 kg. Luokittelemattomina tilaston ulkopuolelle jäi 500 000 kg.
Suurin taloudellinen tuotto Laatokalla saatiin siiasta 2 600 000 mk, muikusta 2 500 000 mk, lohikaloista 2 400 000 mk ja kuhasta 1 800 000 mk, kalastuksen kokonaistuloksen ollessa 15 174 000 mk. Muikun kilohinta oli silloin keskihinnoista laskettuna 2,62 mk, lohen 14,91 mk, siian 7,56 mk , kuhan 5,77mk , ahvenen 3,81 mk , mateen 4,25 mk, lahnan 5,63 mk ja hauen 6,19 mk .
Vuoden 1934 markka vastasi vuonna 1985 noin 1,30 markkaa. Nykymarkkoina laskettuna ruokakunnan kalastuksesta saamat keskimääräiset tulot olisivat lähes 10 000 mk , veneiden ja pyydysten arvon ollessa noin 4 500 mk. Verkkojen kappalearvo oli tilastojen mukaan keskimäärin 65,75 mk, isorysän 360 mk ja pikkurysän 34,69 mk ja nuotan 2156,50 mk. Nuotat vaihtelivat hinnaltaan koon mukaan. Jokainen niistä oli vähän erilainen.
Meillä oli käytössä vain yksi kierrenuotta.
Omissa saaliissamme kuhaa tuli kesäaikaan eniten, yleensä 150 - 300 kiloa yössä. Lohimäärät olivat pienempiä, ehkä 50 - 100 kiloa kerrallaan, mutta taloudellisesti se oli merkittävin saamamme kala. Kuhasaaliit alkoivat lisääntyä merkittävästi 1930 -luvun loppua lähestyttäessä lohimäärien pysyessä entisellään omassa saaliissamme.
Se, mitä kalalajeja saatiin, riippui paljon pyydyksistä. Varsinaisia siikaverkkoja meillä oli vähän ja tämän takia siikasaaliit jäivätkin lohi- ja kuhasaaliiden varjoon. Muikkua saimme myös suhteellisen vähän, koska meillä ei ollut isoja nuottia, kuten joillakin artteleilla pohjoisempana. Omalla kierrenuotalla saatua muikkua ja ahventa myimme suorakaupalla.
Vuosiansio venekunnallamme oli parhaimpina vuosina selvästi yli
20 000 mk, mutta välillä jäätiin sen allekin. Tulos jaettiin puoliksi meidän ja Yrjö -enon kesken. Yhteisen moottoriveneen arvo oli uutena yli 6000 mk. Joillakin venekunnilla oli työssä renkejä, joiden vuosipalkka oli noin 4000 mk. Arvi Hyytiä oli laskeskellut aikanaan, että venekunnan tuli saada vuodessa kalastustuloa 60 000 mk, jottei olisi tullut tappiota. Tämä riippui tietysti osakkaiden lukumäärästä, välineiden määrästä ja laadustakin.
Mitään tarkkaa kirjanpitoa meillä ei ollut. Säästöön ei juuri jäänyt tuloja. Tulimme mielestäni kokonaisuudessaan hyvin toimeen. Varoja kului tasaisesti myös pyyntivälineiden uusimiseen. Lankaverkot eivät kestäneet montaa vuotta. Niiden käyttöikä myös lyheni 1930 -luvun loppupuolta lähestyttäessä jostain syystä. Ehkä Laatokan saastuminen aiheutti tämän. Kalastustuloja meni osittain myös pellon- ja metsänostoon otettujen lainojen kuoletuksiin. Välillä jouduttiin talviaikaan turvautumaan Metsäpirtin Osuuskassan kausirahoitukseenkin uusien verkkojen oston takia. Saaroisissa toimi myös kolme kauppaa. Rantatien risteyksessä oli Timofejeffin kauppa, joka myöhemmin myytiin Alavuoksen Osuusliikkeelle. Muut kaksi olivat Tommolan Hyytiöiden kauppa sekä Osuuskauppa. Myös ne antoivat velaksi tavaraa kalastukseen liittyen ja muutenkin. Tässä piili kuitenkin oma vaaransa, mikä havainnollistui monien kohdalla 1930-luvulla. Kun kauppavelkoja ei pystytty maksamaan, ne menivät pakkoperintään ja moni menetti maatilojakin liikkeille. Konkurssit olivat aika yleisiä. Niihin liittyi monenlaisia tuntoja. Jopa kansalaissodan aikaisia muistoja tuli esille, kun omaisuutensa menettäneiden kohtaloa seurattiin. Eräässäkin tapauksessa kuulin yhden näin hätään joutuneen, lähellä rajaa asuneen Jaakko Hyytiän tilan pula-aikana tapahtuneesta konkurssista sanottavan:
"Kansalaissodan aikaan lupasi maksaa kuolleista työläisistä 5 markkaa päältä. Nyt sen tila on pakkohuutokaupattavana."
Monille kalastajille ja viljelijöille koitui taloudelliseksi pelastukseksi osuustoiminta. Saaroisten kylä oli tässä suhteessa yksi edelläkävijöistä Metsäpirtissä. Tämä voidaan lukea Aatami Hyytiän, Jalmari Taurénin ja monien muiden ennakkoluulottomien ja ehkä kovienkin kokemusten kautta osuustoiminnalle lämmenneiden ja siten vähän tulevaisuuteenkin nähneiden henkilöiden ansioksi.