Verkot, nuotat ja erilaiset koukkupyydykset eivät olleet ainoita ammattikalastajien pyydyksiä Laatokalla. Käytettiin myös pikkurysiä ja isoja merirysiä.
Pienillä rysillä me kalastimme lähinnä omiksi tarpeiksi kotirantojen lähellä. Sillä saatiin yleensä mateita ja haukia sekä aika usein sopivina vuodenaikoina siikojakin.
Nuo pyydykset rakennettiin pumpulilankaverkosta sekä pihlaja- tai katajakepeistä taivutetuista vanteista.
Tasapaksu, melko ohut, tuore ja lähes oksaton keppi veistettiin toispuolisesti taivutuksen helpottamiseksi. Se taivutettiin sitten ympyrän kehäksi, jonka halkaisija oli 50 cm. Liitoskohta sidottiin narulla. Näitä kehiä eli rysän vanteita tarvittiin vähintään neljä, mielellään viisikin. Pumpulilangasta kudottu verkko pingotettiin kehien päälle suolimaiseksi rakenteeksi siten, että vanteet asettuivat pyydystä veteen viritettäessä vajaan metrin päähän toisistaan. Tämän verkkorakenteen toinen pää eli perä kurottiin sulkunarulla kartion muotoon sikoksi, josta kalat sitten otettiin talteen. Sikon ääripää oli kiinnitetty keppiin, joka painettiin pohjaan kiinni.
Toisessa päässä rysää oli puoliympyräksi taivutettu luokki, jonka kärkien väli oli suurempi, kuin vanteiden halkaisija. Rysä oli näin leveämpi luokin puoleisesta päästään ohjaten kaloja ensimmäisen vantin kohdalta alkavaan nieluun. Kartiomainen, sikon suuntaan kapeneva tiheäsilmäinen nieluverkko oli vähän pidempi, kuin kahden vanteen väli. Nielun kapeampi pää kiinnitettiin kahdella narulla lähimpään vanteeseen siten, että se pingottui suoraksi, kun rysää kiristettiin pyyntiasentoon. Syvemmällä rysässä oli vielä toinenkin nielu estämässä kalojen ulospääsyn. Sen pingotinnarut oli kiinnitetty sikon sulkuaukkoon. Tuo perimmäinen nielu johti kalat edelleen suoraan sikkoon rysän perälle.
Pikkurysällä ei kalastettu kovin syvällä, koska luokin tuli ulottua pintaan asti. Ensimmäiseen vanteeseen oli kiinnitetty ehkä kymmenen metrin pituinen aitaverkko, joka kulki rysästä luokin keskeltä pystyssä sen korkuisena ulos suunnilleen vedenpintaan ulottuvana. Aita johdatti etäämmältäkin kalat nielua kohti. Ääripäästään aita oli myös kiinnitetty kepillä pohjaan ja sieltä se oli kapeampi, kuin rysänpuoleinen pää.
Luokin kohdalta rysä kiinnitettiin pohjaan koivukepillä. Keppi oli kiinnitetty luokin keskelle, sen ylimpään kohtaan sekä alas sen kärkien väliseen yhdysnaruun. Kärkiin oli usein kiinnitetty myös painokivet. Koivukepin teroitettu pää painettiin sitten pohjaan kiinni. Koivussa tuli olla myös valkeaa tuohta, koska uskottiin, että se näin houkuttelisi mateita rysään. Laatokalla saimme tästä pyydyksestä yleensä haukia.
Pikkurysä tunnettiin Karjalan järviseuduilla. Suomenlahden puolella ja täällä Lounais-Suomessa se oli kai ennen meitä tuntematon. Täällä isorysät ja silakkalaarit ovat tyypillisimpiä rysiä.
Kalastuksesta merirysillä kertoi Urho Taurén Uudenkaupungin Salmelta:
Luokkivannetta isossa rysässä ei ollut. Ensimmäisen vanteen halkaisija oli 2 m. Peräpäätä lähestyttäessä vanteiden halkaisija oli joskus pienempi, kuin rysän suulla.
Isorysän suurisilmäisen aitaverkon korkeus vaihteli pyyntiveden syvyyden mukaan. Suuaukon puolella olevassa päässä se oli vähän yli 2-metrinen, etäämmällä vähitellen leveten veden syvyyden mukaan 4-11 metriin. Joskus tuon verkon pituus saattoi olla jopa 200 metriä. Se asetettiin kahdeksi siiveksi rysän suuaukon molemmin puolin viistoon auraksi ohjaamaan kalat rysään. Suuret kohot pitivät verkon pystyssä ja kivipainot muuten paikoillaan.
Tällaisen rysän kokeminen oli Laatokan aallokossa vaativaa puuhaa. Se jouduttiin tuossa yhteydessä kasaamaan vanteineen veneen laidalle, minkä jälkeen kalat tyhjennettiin perästä haavilla veneeseen. Pyydys laskettiin takaisin taas päinvastaisessa järjestyksessä eli perä edellä, minkä jälkeen se kiristettiin ankkurinaruista oikeaan asentoon.
Taurénien venekunnassa olivat yleensä mukana Urho Taurénin sedän leski Agnetta Taurén eli 'Juku-Ake', isä Jalmari rysämiehenä, serkku Hugo ja Urho itse vielä polvihousuisena poikana. Agnetta joutui leskeksi jäätyään huolehtimaan perheensä elatuksesta tuolla miehisellä elinkeinolla. Hänen tyttärensä Alina kävi rannalla myymässä pullaa kalastajille.
Aadolf Kurikka Metsäpirtin Taipaleen Korvenkylästä on kertonut kolmen osakkaan eli Toivo Hännikäisen, Reino Väliahon ja Kurikan itsensä muodostaman merirysäosuuskunnan toiminnasta. Tämä osuuskunta kalasti Taipaleen Järisevän niemen seutuvilla:
"Meil ol yhes kolme ryssiä. Aineet maksoit noi 3000 markkaa, mie kuvoin sit liinan. Rysä pittuus ol neljä syltä, peräosa ol harva, kolmenkymmenä milli silmäne. Palkkioks mie en ottant mittää. Myö pyyvvettii rysil Laatoka rantavesil, Järisevä nieme seutuvil.
Mie muistelen, ett suuremmat kalat ois suatu rysäst sillo, ko Hännikäise Toivo ----- oisko olt meijä Aili kans kokemas ----- hyö saivat kaks suurta lohta. Toine ois muistaaksein olt viijetoista ja toine kolmetoist ja puole kilo painoisii. Lohet ei olliet Laatoka kalloi. Ne olliit Suomelahest, tulliit sit Nevvaa pitki Laatokal.
Myö oltii kerra ulompan laskemas pyyvvyksii, palumatkal myö käytii ryssii kokemas. Meil ei olt haavii mukan. Rysäs ol runsaast kalloi, kuus suurta lohta, noi kakskymment killoo lahnoi sekä paljo rääpyksii, Laatoka isokokosii muikkuloi.. Kalloi ol vaikia saaha nostettuu ylös. Mie yriti vanteie kans saaha niitä pois. Pehmiät muikut männiit muusiks. Kot'rannas punnittii kalat ja laitettii kalalaatikoihi. Sit myö vietii lasti Taipaleejoel, jos ol uottamas kalloi ostaja August Kiiski. Hää toimitti kalat autol Viipurii.
Rysil myö suatii vua kaks tai kolme ankeriasta. Ne viihtyit hyvi Taipaleejoe suus. Sielt niitä sai koukkuloil runsuast. Ne tykkäsiit virtaavast viest. Myös lohet nousiit vastavirtaa ylös Suvantuo ja Vuoksee pitki. Laatoka ves kylmen nopiast syväl päi, kuuvetoist metri syvvyyves ol vua kolme ja puol astetta lämmintä."
Rysäpyydöllä ja kierrenuotalla oli aiemmin Venäjän vallan aikana kalastettu myös kutuun noussutta kuoretta eli kurvia Taipaleenjoesta. Keväisin oli saattanut tuota erikoisen hajuista kalaa tulla kuormakaupalla. Saaliit oli alkuun kuivattu perkaamattomina katoilla puolikuiviksi ja sitten vielä uunissa täysin kuiviksi Pietariin kauppaamista varten. Kun riittävä kuivuus oli saavutettu, saalis kasteltiin juuri ennen kauppamatkalle lähtöä kuumassa vedessä, suolattiin ja lastattiin säkkeihin. Jos tavara kostui liikaa, se saattoi murentua kuljetuksen aikana myyntikelvottomaksi. Sopivan kastelun ja suolaamisen tarkoituksena oli lisätä kalojen painoa ja myös parantaa kuljetuskestävyyttä.