Taloudellisesti merkittävimpiä Laatokalla pyydystämiämme kaloja olivat lohi, siika ja kuha. Lohta pyydettiin pintaverkoilla noin 20 verkon räätynä eli jatana. Yhden verkon pituus oli 35 - 40 metriä, korkeus noin 4 -4,5 metriä, solmuvälin ollessa 70 mm ja silmän halkaisijan 13,5 cm. Parin miehen venekunnalla näitä verkkoja oli yleensä 100-300 kpl.
Nämä pyydykset valmistettiin talvisaikaan kotona puhdetöinä kutoen pellavalangasta. Siihen aikaan viljeltiin pellavaa yleisesti kotitarpeiksi. Verkkojen lisäksi siitä valmistettiin myös vaatteita.
Korjuun jälkeen pellavat loukutettiin ja lipsutettiin, kunnes aivinat erottuivat rohtimista. Tampereen Pellavatehdas vaihtoi aivinat kalastuslankoihin. Verkot kudottiin erityisestä Laatokan kalastuslangasta, jonka vahvuus oli numero 16 ja se oli kolmisäikeistä pellavalankaa.
Ala - ja yläpaulat olivat loppuaikoina yleensä 4-säikeistä, pyykkinarun paksuista manillanarua. Yläpaula oli alkuun punottua tuohta ja myöhemmin myös paksua pellavalankaa, jonka ympärille oli määrävälein kierretty tuohinauhaa rullalle kohoiksi eli "tilleroiksi". Alapaulassa oli joskus ollut painona tuoheen punottuja kiviä ja myöhemmin kiviä sekä metallirenkaita. Lyijypaulaa ei silloin vielä tunnettu.

Lohiverkon kutoi normaalisti 3 - 4 päivässä. Kilpailutilanteessa ketterä kutoja saattoi saada sen valmiiksi vuorokaudessakin. Kudontavälineinä käytettiin puusta veistettyä käpyä, jonka polttamalla kovetetun piikin ja haaran välille kudontalanka oli keritty. Toisena apuvälineenä oli ohut puusta veistetty, suorakaiteen muotoinen 'kalvo'. Valmiit verkonsilmät muodostuivat kalvon ympärille, eli kalvon leveys määräsi verkon silmäkoon. Lohiverkon kutominen tapahtui muista verkoista poiketen pituussuunnassa niin sanotusti 'suolena', joka levitettiin auki korkeussuuntaan ennen pauloitusta.

Kun verkko oli pauloitettu valmiiksi, se värjättiin tummaksi. Värjäyksessä käytettiin punaista kateku -väriä, toisten käyttäessä luonnonvärejä, jotka oli saatu pajun ja lepän kuoresta. Värjäys lisäsi kestävyyttä. Vedessä verkkoja pidettiin jaksoittain. Säilyvyyden takia ne oli tuotava rantaan 2 viikon välein kuivattaviksi ja verkkosaunoissa savustettaviksi. Joskus tämä tehtiin useamminkin. Tulos oli sitä parempi, mitä nokisemmiksi pyydykset tulivat ja viimeinen voitelu annettiin vielä tervaksilla.

Yleensä verkot pidettiin yhtäjaksoisesti vedessä kaksi yötä, jonka jälkeen ne koettiin ja laskettiin samalla uusia. Lohiverkot piti kokea useammin kuin siikaverkot, koska lohi voimillaan ja liukkaudellaan helposti kiemurteli itsensä irti verkosta ja myös repi pyydyksiä. Välillä verkot vain 'hottaitiin', jollei niitä tuotu maalle. Hottaiminen tapahtui siten, että joku venekunnan miehistä seisoi peräkajuutan eli 'kormun' päällä vetäen verkkoa veneeseen toisen miehen päästellessä kalat irti ja ohjatessa verkkoa toisen laidan yli takaisin veteen. Jos mukana oli kolmas mies, hän helpotti verkon vetoa soutaen kevittämällä eli löysäämällä.

Verkkojen kestoikä oli kesän yli tapahtuneessa jatkuvassa kalastuksessa 2-3 vuotta ja syksyyn painottuneessa viileämmän veden pyynnissä taas 4-5 vuotta. Vene kantoi yleensä 2 jataa eli 50-60 verkkoa.

Perimätiedon mukaan käyttämämme lohiverkon malli oli peräisin Kaspianmeren kalastajilta. Kerrotaan yhden Saaroisten miehen Novgorodin suuriruhtinaan palveluksessa ollessaan joutuneen veronkantomatkallaan vaikeuksiin alisella Volgalla ja päätyneen kasaarien vangiksi. Lopulta oli selvinnyt, että mies oli "ripakka" eli kalastaja kaukaa Pohjan periltä. Tällä perusteella hänet otettiin mukaan "artteliin" eli pyyntikuntaan. Vanhoilla päivillään mies oli palannut juurilleen ja tuonut lohen verkkokalastustaidon mukanaan. Teollisuusvakoilua tämäkin !

Verkkoräädyn päihin pantiin painoiksi yli 10 kiloa, joskus 20-30 kiloakin painavat kiviankkurit, joiden kiinnitysnarut saattoivat yhteensä olla yli 10 kilometrin mittaiset. Verkkoja laskettaessa heitettiin veteen ensin tuollainen ankkuri eli jaakkari. Sen kyläsepäntekoinen rautarunko oli y:n mallinen. Yläpäässä oli narujen kiinnityslenkki ja kummankin haaran kärjessä pohjaan ankkuroitumista helpottava lattarauta eli laappa. Haarojen väliin oli naruilla kiinnitetty halkaisijaltaan noin 30 -senttinen kivi.
Jaakkariin oli kiinnitetty naru lipulla varustettua kuppuriukua varten. Tuo pyydysmerkki koostui noin 6 metriä pitkästä puuseipäästä, jonka puolivälissä oli kellukkeena pyöreä, keskeltä lävistetty korkki ja yläpäässä kangaslippu. Yläpäässä oli myös omistajan tunnus. Alapäässä oli painona pieni kivi. Kuppuriuku laskettiin aina ensin.

Jaakkariin oli kiinnitetty toinenkin naru eli "lennätin", joka solmittiin myös verkon päässä olleeseen ala- ja yläpauloja yhdistävään 2,5 sylen mittaiseen haaranaruun, vähän yläpaulan puolelle. Yläpaulan päähän oli sidottu myös ensimmäinen korkinnaru, jonka pituus vaihteli sen mukaan, miten syvällä verkon haluttiin pyytävän. Näitä nelikulmaisia, sivultaan 20 - 30 -senttisiä korkkeja oli myös vaihtelevan matkan, yleensä parin metrin päässä toisistaan yläpaulassa. Jos verkkoja pidettiin syvässä vedessä, korkkeja oli useampia, kun taas matalalla riitti kymmenkunta korkkia verkkoa kohti. Alapaulaan kiinnitettyinä roikkui puolimetrisissä naruissa pieniä painokiviä, joita verkossa oli harvakseltaan eli kolmen metrin päässä toisistaan. Ne eivät saaneet painaa liikaa, jotteivät pintakorkit painuneet pohjaan.

Verkot sidottiin peräkkäin parinkymmenen verkon räädyksi. Yhdistäminen tapahtui myös haaranarulla, eli ala-ja yläpaulaa yhdistävällä löyhällä lenkillä. Kahden, peräkkäin räätyyn tulevan verkon haaranarut sidottiin hiukan yläpaulan puolelta toisiinsa niin, että muodostui ristikkäinen narukuvio. Jokaiseen verkonväliin ja vielä räädyn päähänkin laskettiin jaakkari, jonka kiinnitysnaru oli sidottu haaranarujen liitoskohtaan. Näin sijoitetuilla verkoilla ei voinut kalastaa alle 6 sylen syvyisessä vedessä. Muuta syvyysrajoitusta ei ollut. Usein kalastimme 20 -40 sylen, joskus 50 sylenkin syvyisessä vedessä, josta verkkoja oli raskasta vetää pintaan.

Meillä oli yhteensä ehkä 100-150 lohiverkkoa vuosien mukaan vaihdellen. Pyyntikuntoon pannun verkon arvo oli 300 markkaa. Niitä piti venekunnalla olla vähintään 80 kpl, jotta toiminta olisi ollut kannattavaa. Verkkomäärä vaihteli vuosien mukaan. Joskus saatiin hyvin kuhaa siimalla, jolloin muita pyydyksiä ei tarvittu suuria määriä. Verkot jouduimme uusimaan välillä siis kahdenkin vuoden välein. Käytöstä poiston jälkeen niistä tehtiin punontakoneella naruja.

Lohiverkkojen lisäksi kalastimme siika- ja rääpysverkoilla, joita meillä oli ehkä muutama kymmen. Siikaverkot olivat korkeudeltaan 1,5 - 2 -metrisiä ja 25-30 sylen pituisia pohjaverkkoja. Niiden silmän halkaisija oli noin 4 cm. Verkot tehtiin kotona kutoen. Siikaverkon iso alkusilmä muodostettiin lohiverkkojen tapaan merimiessolmulla, minkä jälkeen alettiin kävyllä kutoa silmiä kalvolle. Ensin tehtiin kolme kalvokertaa eli 1½ silmää verkon korkeuden verran. Sen jälkeen kudos käännettiin ja verkko kudottiin kokomittaisena sekä pauloitettiin vielä lopuksi.

Siikaverkot laskettiin lohiverkkojen tavoin useamman verkon mittaiseksi räädyksi. Painoina käytettiin pienempiä kiviä, kuin lohiverkoissa ja ne sidottiin alapaulaan valmiiksi jo verkon ollessa veneessä. Laskun yhteydessä siikaverkot sidottiin alapauloistaan kiinni toisiinsa, kun taas lohiverkot yhdistettiin erillisin haaranaruin, eikä niiden kiviä kiinnitetty suoraan alapaulaan. Siikaverkkojen kohot eivät olleet korkkia, vaan yläpaulan ympärille kierrettyjä tuohitilleroita. Verkot värjättiin ja savustettiin lohiverkkojen tavoin ja ne säilyivät suunnilleen saman ajan. Verkkojen lisäksi siikaa saatiin kesäaikaan myös rihmaräädystä ja selkäimestä.