Vanhoista ajoista lähtien lohta oli kalastettu pienen uppokorkin varassa kelluvalla polakoukulla sekä siimalla.

Me käytimme koukkupyytönä ehkä tuhansien koukkujen siimaa eli rihmaräätyä lähinnä siian, nieriän ja kuhan pohjakalastuksessa. Valantka-siikakin tarttui syvyyksistä räätyyn. Tuo pyydys oli rakenteeltaan yksinkertainen. Sen rungon muodosti puuvillalankainen, tummansiniseksi värjätty selkärihma, jota vedettiin suureen, laakeaan pärekoriin niin paljon kuin siihen mahtui kasalle. Tarvittiin useita koreja 20 - 30 kilometrin pituista siimaa varten. Usein selkäsiimaa oli vähemmän, eli ehkä noin 3 punttia. Puntissa siimaa oli 20 vyyhtiä. Siima -nimitys tarkoitti yleensä rihmaräätyä eikä niinkään matalammissa vesissä käytettyä pitkääsiimaa eli selkäintä.

Rihmaräädyn koukut oli sidottu kaksoissolmulla noin syllän mittaisiin pumpulilankalistoihin eli tapseihin, jotka vasta laskun yhteydessä veneen ollessa vauhdissa sidottiin selkäsiimaan erikoisella solmulla, jonka tuli kestää suurenkin kalan poukkoilut. Maivat eli syötit oli pujotettu etukäteen sukkapuikosta tehdyllä neulalla melko suurikokoisiin koukkuihin, minkä jälkeen listat niputettiin, etteivät ne sotkeentuisi. Rihmaräädyn laskupaikalla piti olla vettä vähintään 20 syltä. Narut kannattivat pyydystä tällaisessa syvyydessä. Matalammissa vesissä se painui pohjaan asti.

Aluksi heitettiin veteen ankkurikivi eli jaakkari, sekä siihen kiinnitetty kupunnaru, johon sidottiin siiman selkänaru niin, että se sijoittui lopulta 1,5 syllän syvyyteen pinnasta. Pintaan oli jätetty merkiksi korkkinippu, jonka keskellä sojotti pystyssä muutaman metrin pituinen seiväs. Sen yläpäähän oli sidottu musta merkkilippu. Vene sai kulkea melkoista vauhtia, kun kaksi miestä sitoi listoja kiinni selkäsiimaan sen juostessa vapaasti veneen pohjalla olleesta korista mereen. Listojen eli tapsien keskinäinen etäisyys määräytyi veneen vauhdin mukaan. Ne sidottiin ehkä 10 metrin päähän toisistaan. Kun selkäsiimaa oli kulunut noin 1,5 vyyhtiä, sidottiin siihen kiinni tontkain eli naru, johon oli kiinnitetty painokivi. Tämä esti siimaa nousemasta 1,5 syltä lähemmäksi pintaa. Niille main kiinnitettiin myös kannatinkuppu.

Koska käytimme siimaa lähinnä kuhan kalastuksessa, kellukkeita ei tarvittu niin paljoa, kuin lohta pyydettäessä. Lohenkalastuksessa käytetyn rihmaräädyn selkänaruun sidottiin määrävälein noin 30 cm pituiset puusukkulat, jotka oli yleensä maalattu joko punaisiksi tai valkoisiksi havaitsemisen helpottamiseksi. Lähelle sukkulan toista päätä oli kiinnitetty pieni korkinkappale ja toiseen päähän tapsi, jonka päässä oli koukku syötteineen. Tämä rakenne vaati myös pienen painon tapsin puoleenväliin, jotteivät syötit olisi nousseet pintaan. Kun joka tapsi oli kiinni omassa kellukkeessaan, lohet eivät päässeet sotkemaan pyydystä ja ne myös väsyivät helpommin puupalikkaa vastaan rimpuillessaan.

Rihmaräädyn laskeminen oli suhteellisen vaivatonta ja joutuisaa, jos olosuhteet olivat sopivat. Jotkut venyttivät pyydyksensä tuolloin jopa 30-kilometrisiksi ! Syöttien saaminen oli kyllä joskus alussa vaikeaa. Tilanne korjaantui, kun aivan sotaa edeltäneinä vuosina käyttöön tulivat tiheäsilmäiset syöttiverkot. Kuhaa tuntui 1930-luvulla olevan Laatokassa rajattomasti. Kesäkuusta syyskuun puoliväliin sitä oli joskus niinkin paljon, että pyyntiä oli rajoitettava, kun markkinat eivät aina vetäneet. Etelä-Laatokan matalista vesistä sitä kalastettiin pohjasiimalla ja Pohjois-Laatokan syvissä rintamissa pintasiimalla, jonka käyttö oli työläämpi, koska siihen oli sidottava enemmän kohoja ja ankkureja. Joskus kova myrsky saattoi riepotella kymmeniä rihmaräätyjä sekaisin samaan "myysyyn".

Rantakalastustakin harjoitettiin ahkerasti. Jäiden lähdettyä maivoitettiin myös tavalliset pitkäsiimat eli selkäimet onkimadoilla ja laskettiin rantavesiin. Ramukaloiksi saatiin siikoja, ahvenia, särkiä ja kiiskeäkin. Venäjän vallan aikana noita pyydyksiä tuotiin Lyyssistä eli Pähkinälinnan kaupungista. Täyspitkässä selkäimessä oli 500 koukkua, jotka oli jaettu 30-33 :een paasmaan, eli jokaisessa paasmassa oli 15-17 koukkua. Selkärihma oli pumpulilankaa ja koukkujen siimat jännettä. Rajan sulkeuduttua pitkäsiimat oli tehtävä kotona.

Erityisesti naisten harrastamaa koukkukalastusta oli mato-ongella pyytäminen. Ongen siima oli pumpulilankaa ja siihen oli tapsiksi solmittu hevosen jouhi, johon oli kiinnitetty kulloinkin parhaan kokoiseksi uskottu koukku. Äitini oli mestari ongen käyttelyssä. Välillä hän sai harjuksiakin. Kalastusvälineinämme olivat pääasiassa kuitenkin verkot, jotka olivat koukkupyydyksiä nuorempia pyyntivälineitä. Nekin olivat kyllä tulleet käyttöön paljon ennen minua.

Iskukoukkuja emme käyttäneet Laatokalla. Niihin tutustuin vasta Jatkosodassa, asemasodan loppuvaiheessa ollessamme Äänisen pohjoispuolella Timonmäessä, Neuvostoliiton puolella. Minut oli yhdessä kymmenen muun miehen kanssa määrätty armeijakunnan kalastajaksi ja pyyntivälineiksi annettiin satoja iskukoukkuja. Me olimme kaikki alunperin kalastajia. Kotikyläni miehistä oli mukana Nestor Hyytiä. Ryhmässä oli myös kaksi kalastajaa Rymättylästä, kaksi Uimosen veljestä Pohjois-Laatokalta, yksi mies Salmista sekä lappalaispoika vielä kokkina. Kalastus tapahtui jäiden aikaan kahdessa ehkä noin 5 kilometriä pitkässä, Ääniseen laskevassa järvessä. Tätä jatkui yhden talven ajan.

Asemasodan loppuajan, lähinnä seuraavan talven olin määrättynä vastaaviin armeijakunnan tehtäviin Vienan Selkissä. Mukanani oli apuna 4 ukkoa Selkistä. Kalastimme Selkijärven takana olleissa pienemmissä järvissä iskukoukuilla haukia. Sulan veden aikana käytimme pientä rantanuottaa, jolla saimme muutamia siikoja.
Nuo Selkin ukot esiintyivät aika suomenmielisinä. Tosin kerran saunassa liikaa löylyä heitettyäni yksi ukoista minua, suomalaista "tsuhnaa" manaten huusi närkästyneenä: "Tsuhna tsortjoppii !"

Iskukoukut jäivät pian pois sotavarustuksestani, kun sain sitten kesällä vuonna 1944 suurhyökkäyksen alkaessa määräyksen siirtyä Viipurin lähelle Ihantalaan.