Kalastusvälineet ja pyydykset



Kalastajia kierteelle lähdössä Metsäpirtissä. (T. Hyytiä)
Kierrenuotta oli yksisiipinen nuotta ja sellaisena se oli havaintojeni mukaan käytössä ainakin Metsäpirtistä Sortavalaan ulottuvalla Laatokan rannalla. Vastakkaissiipeä ei käytetty, vaikka joku sellaisen on maininnutkin kuuluvan tähän nuottatyyppiin. Kierteen siipi eli reisi oli 70 -metrinen. Kierrenuottaa pienempi oli rantii eli rannalta käsin laskettava ja koettava rantanuotta, jonka yhden siiven pituus oli 20 metriä. Suurimman nuotan eli talvinuotan kaksi siipeä saattoivat olla yhteensä yli kilometrin mittaiset, mikä tuntui myös pyydyksen hinnassa. Laatokan lisäksi varsinaista kierrenuottaa ei tiettävästi juuri muualla käytetty. Lounais-Suomessa aiempina vuosisatoina käytetty ina muistutti ehkä lähinnä kierrenuottaa.

Muistikuvani kierrenuotasta.(piirros: Pentti Ahtiainen).

Kierre rakennettiin pumpulilangasta yleensä kotona kutoen. Tuon pyydyksen kaloja johtavana menoaukkona oli muuhun verkkorakenteeseen nähden melko suurisilmäinen povi, joka oli kudottu jyrkkäkulmaisemmaksi, kuin perä ja näin parhaiten kaloja "ottavaksi" kartion malliseksi rakenteeksi. Se muodosti pyydyksen ahnaan, ulkoaukkonsa halkaisijalta noin 5-6 -metrisen suun, joka kokosi ja ohjasi kalat kestävämpään, tiheäsilmäisempään ja helpommin käsiteltävään perään. Nuottaa kudottaessa povi saatiin kapeutettua kartion malliseksi kuromalla edellisestä kudontakierroksesta aina joka 10. verkonsilmä yhteen seuraavan silmän kanssa, kudonnan tapahtuessa suuaukolta perää kohti.

Varsinainen kalat kokoava pyydyspussi oli saumatta povesta jatkuva perä eli rotsa. Se oli poven rajalla halkaisijaltaan noin 3 -metrinen, kapeneva ja tihenevä umpipussi, jonka pussinperällä lopulta oli narulla umpeen kurottu tyhjennysaukko. Perän pohjukkaa kohti verkko tiheni, ja sen silmien solmuväli oli muikulla lopulta 10 mm, ahvenella harvempi. Poven ja perän yhteispituus oli noin neljä metriä.

Vastakkaisessa suunnassa oli poven yhdeltä sivulta alkava, kaloja poveen ohjaavana reisi eli siipi. Se oli noin 4,5 m korkea ja 70 m pitkä, verkon silmien solmuvälin ollessa 35 mm. Siiven jatkona oli vielä muutamia kymmeniä metrejä köyttä. Siiven paulat olivat tanakkaa manillaa. Puulavuksinen yläpaula oli huomattavasti lyhyempi, kuin alapaula. Yläpaulassa käytettiin kohoina näreistä tehtyjä lavuksia ja alapaulassa painona olivat rusket, jotka olivat suksisauvan porkkien näköiset ja vähän niitä kookkaammat. Ruske koostui pyöreästä puisesta vanteesta, jonka keskelle oli neljällä ristikkäisellä tuohella punoen kiinnitetty litteä painokivi. Tämä rusken muoto johtui siitä, että se näin esti nuottaa vedettäessä alapaulaa tarttumasta kivikkoiseen pohjaan, jolloin vaarana olisi ollut paulan ja verkon katkeaminen. Rusken tarttuessa pohjaan se irtosi kuitenkin helpommin, kuin tavallinen vahva paulaköysi. Pahimmassakin tapauksessa selvittiin tällöin vain vanteen katkeamisella tai koko rusken irtoamisella, jolloin verkko juoksi taas vapaasti.

Poven leuoissa alapaulassa oli painona noin 10 kilon painoinen pyöreä, reijällinen kivi eli pomniekka, joka piti perän suun avoinna. Kivi oli yhdistetty nuoralla yläpaulasta lähtevään nuoraan ja nämä muodostivat yhdessä haaranarun. Yhteen näistä haaroista oli kiinnitetty kahdesta kuusilaudasta tehty, ristinmallinen kädensijoilla varustettu merkkipoiju. Se saattoi olla kiinni myös aivan poven yläreunassa riippuen siitä, miten syvässä vedessä pyydyksellä yleensä kalastettiin. Meillä tuon poijun nimenä oli nuaklova. Sortavalasta kotoisin ollut kalastaja Heikki Pulli nimitti nuaklovaa 'päppärämpäriksi'. Pullin kalastustapoihin tutustuin joka syksy Vossinoin saarella, jossa hän oli aina mukana nieriän ja siian kudussa, käyttäen pyydyksenään juuri kierrenuottaa.

Kierrepyynnin varusteisiin kuului lisäksi kalojen pelotteluun tarkoitettu usean sylin eli ehkä vähän yli kymmenen metrin pituinen ohut kuusipuinen sista, jonka alapäähän oli lyöty päästä umpinainen rautaholkki. Vähän holkin yläpuolelle oli naulattu sauvan sivuun lattaraudan pätkä, jonka ympärillä oli 3-4 vapaasti liikkuvaa ja helisevää rautarengasta. Käytössä oli myös lyhyempi sista eli suplikka, jona käytettiin purjeen rainaa. Tällä kokeiltiin nuotanvedon alussa ja välilläkin syvyyttä, jottei jouduttaisi pois apajaluodolta.

Pyynti alkoi tavallisesti kesäkuussa ja varsinainen sesonki kesti pari kuukautta. Parhaimpina pyyntiaikoina saattoivat muikut eli molket laskeutua hyvillä ilmoilla ja sopivien tuulien aikana suunnattomina parvina rantavesiin. Alussa luultiin, etteivät molket laskeudu rantaan syksyllä, mutta lopulta huomattiin, että lihavimmat kalat vedettiin veneeseen vasta syyskuussa ja joskus myöhemminkin.

Kierre oli verraton ahvenen kalastuksessa keskikesällä, jolloin niitä tavoitettiin suurina parvina karikoilta, sekä siianvedossa syksyllä Saaroisten rannikon läheisyydessä olevilla Milskeen- eli Taipaleenluodoilla. Kierrettä käytiin vetämässä vielä myöhään syksylläkin Konevitsan niskalla, jolloin erityisesti pimeässä saatiin hyviä siikasaaliita. Siikaa piti pyytää pimeyden turvin siksi, että se osasi valoisalla löytää tiensä ulos kierteestä.

Kierrenuotta oli siian ja nieriän kutukalastuksessa Pohjois-Laatokan selkäluodoilla tehokas, joskin hankala syyspimeinä iltoina ja aamuina. Kutusiikaa saatiin kierteen lisäksi vain verkoilla. Muutoin se tarttui kevätkesällä myös selkärihmaan. Lohi ei hevin jäänyt kierreapajaan, vaan hyppäsi yli paulan.

Nuottaa käytettiin pohjakalastuksessa ahvenella niin, että siihen kiinnitettiin tavallista enemmän painoja, jolloin alapaula laahasi tiukasti pohjassa. Muikun pyynnissä taas nuotan tuli pysyä pinnalla kalastuksen aikana. Kierrekalastus onnistui parhaiten illalla auringon ollessa matalalla sekä aamulla auringon noustessa, jolloin merikin oli vielä tyynimmillään. Keskipäivällä kalat osasivat karata perästä ulos. Nuotta oli kätevä myös syöttikalan pyynnissä.

Kierrepyynti oli sesonkikalastusta. Minua vanhemmat ja kokeneemmat kalamiehet seurasivat tarkkaan maissa ilmoja ja tuulia. Kun he arvelivat ahvenen laskeutuvan luodoille tai molken rantaan, koottiin oma venekunta ja lähdettiin merelle. Rantaan tultua työnnettiin kierrevene vesille ja lastattiin kierre siihen. Sista pantiin veneen vasemmalle laidalle iskettyihin haarappeihin, sidottiin öljykankainen esiliinanmallinen parva vyölle ja aloitettiin soutu niille vesille, joille kalojen piti tuulen suunnasta päätellen laskeutua. Keskikesän aikana Laatokka useimmiten välkkyi peilityynenä, mutta jos tuulenvirettä oli, käytettiin purjetta apuna matkanteossa.

Kun saavuttiin pyyntipaikalle, alettiin seurata kalan "eloa". Perämies ja sistamies seisoivat veneessä tarkkaillen vedenpintaa. Kokkamies souti vain sen verran, että vene oli liikkeessä. Jos molkenpyynnissä vedenpinnassa näkyi "kipsahuksia" eli sisäkkäisiä renkaita vedessä ikäänkuin veteen olisi pudotettu pieni kivi, heitettiin nuaklova ja apaja veteen. Sistamies ja kokkamies telläsivät veneen kalaparttiin ja aurinkoon nähden sopivaan asentoon ja alkoivat soutaa. Soudettiin joskus siis pariairoin. Omassa kierrepyynnissämme useimmiten kuitenkin minä sain soutaa yksin reittä rinkille. Perämies heitti ensin perän eli rotsan veteen ja sen jälkeen kohon eli nuaklovan sekä pomniekan ja poven, mitä seurasivat reisiverkko ja köydet lopuksi. Kolmas mies oli siirtynyt peräpuolelle ja laski yleensä reiden alapaulaa. Se oli yläpaulaa pidempi, jolloin reisi ohjasi kalat pohjaa kohti. Apaja soudettiin ympyrän muotoon aina myötäpäivään päin.

Lopulta tultiin takaisin lähtökohtaan nuaklovan luo, jonka kokkamies otti kiinni ja alkoi vetää nuaklovanuoraa veneeseen, kunnes leuvat ja pomniekka tulivat näkyviin. Hän katsoi, että leuvat olivat auki ja siis tie poven ja rotsan muodostamaan pussiin kaloille vapaa. Tätä sanottiin leukojen suorittamiseksi. Nuaklovan kiinnioton jälkeen perä laahasi veneen vierellä, kun apajaa supistettiin nostamalla reisi- eli siipiverkkoa veneeseen.

Leukojen suorittamisen jälkeen kokkamies oli antanut haarat sistamiehelle eli yleensä soutajalle, joka sillä välin oli ottanut sistan ja piti sillä venettä lähes paikallaan, survoen välillä vettä saadakseen aikaan renkaiden helinää. Sistamies asetti myös haarat väärän hangan eli haarapin taakse siten, että pomniekka oli syvällä vedessä, mutta leukojen ylähaara aina lähellä venettä ja piti ne siinä asennossa koko vedon ajan asettamalla vasemman jalkansa haaranuorien päälle. Väärähanka oli suuren häränsarven muotoinen siksi, että sistamies saattoi käyttää sitä viputangon tukipisteenä sistan asentoa muutellessaan. Syvässä vedessä olleen sistan asennon muutteleminen oli raskasta veden ottaessa vastaan.


Metsäpirttiläiset kierteellä Tapparin edustalla aivan valtakunnan rajan tuntumassa. Taustalla näkyvä metsä oli Neuvostoliiton puolella. Kuva teoksesta Kirkinen, Nevalainen, Sihvo: Karjalan kansan historia.

Usein nuaklovan kiinniotto oli minun tehtäväni soutaessani kierrevenettä. Ripustin haaranarun itsestäni katsottuna vasemmalla laidalla olleeseen haarappiin, josta sen jompi kumpi muista miehistä sitten otti suorittamista varten. Myös sistaa käytin. Perämies oli sillä aikaa vetänyt siiven jatkona olevaa köyttä veneeseen. Kun reisiverkko tuli käsille, hän antoi alapaulan kokkamiehelle vetäen itse yläpaulasta. Jos pyydettiin ahventa, yläpaulamies veti nopeammin, etteivät kalat karanneet.

Apaja pieneni, kun reittä tuli yhä enemmän veneen pohjalle veneen pysyessä sistan varassa lähes paikallaan ja kääntyessä vain ympäri sitä mukaa, kuin ympyrä pieneni. Kun apaja oli supistunut niin, että reittä eli siipeä oli järvessä vain 10 m, perä laskettiin kauemmas veneen sivulle. Tällöin soutaja kolisteli sistalla kalat perään. Kun reisi loppui ja olkaruske tuli näkyviin, tapahtui loppuriuhtaisu. Sistamies teki voimakkaan lopputyöntäisyn, veti sistan vedestä ja antoi sen kaatua poikki veneen. Samanaikaisesti kokkamies luovutti alapaulankin perämiehelle ja sieppasi sistan sekä asetti sen haarappeihin. Sistamies veti leuat pomniekan kanssa veneeseen ja sen jälkeen povea rotsan rajaan asti. Perämies veti samanaikaisesti poven toista reunaa.

Sekä poven että rotsan rajat yritettiin aina vetää kummaltakin puolelta yhtäaikaa veden pinnalle. Vedon tuli tapahtua nopeasti siksi, etteivät kalat olisi ehtineet yrittää poven kohdalta karkuun eli "rintaija", jolloin niitä olisi tarttunut suuria määriä harvempisilmäisen poven silmiin. Poven puhdistaminen olisi tällöin vienyt aikaa. Kun perä oli vedetty rivakasti veneeseen, sen nurkassa olevasta sikosta kalat valutettiin koriin. Jos hyvin sattui, sai kaloja nostaa useampiakin kertoja veneeseen.

Kierre ei ollut pakkopyydys. Kaloilla oli lukemattomia tilaisuuksia karata. Kun reisi oli vain 3,5 syltä korkea ja apaja pantiin usein syvemmille vesille, kalat olisivat voineet pujahtaa alapaulan alitse tiehensä. Myös veneen alitse ne olisivat voineet poistua apajasta, koska silläkään suunnalla ei ollut mitään estettä, kuin pelko, jonka aiheutti sistamies helistämällä sistaa, survoen sillä vettä, hakaten pohjaan tai kopisuttaen veneen laitaan. Loppuriuhtaisun alkaessa kalat eivät nähneet mitään muuta pakotietä, kuin sen valtavan aukon, joka johti poven kautta rotsaan. Ne painuivat tähän aukkoon ja joutuivat pussiin, josta ei ollut muuta ulospääsyä, kuin "tuurikan" kautta veneen kormuun, josta täytettiin korit kokkaan siirrettäviksi.

Molket eivät kuitenkaan olleet läheskään aina niin hölmöjä kuin edellä on kuvattu. Ne saattoivat olla hyvinkin juonikkaita. Niitä saattoi "elää" eli näkyä pintaan asti apajan ollessa hyvinkin pieni, mutta kun rotsa tuli näkyviin, niin se olikin tyhjä. Kalat eivät "nousseet", ne eivät pelästyneet pyydystä, vaan menivät tiehensä verkkojen alitse ja läpi sekä mahdollisesti veneenkin alitse. Kierrettä käytettiin sekä kotitarve- eli "ramukalan" että myyntikalan pyyntiin. Joskus saaliit olivat hyvinkin suuria. Se tiesi työtä niin kaloja pyydettäessä kuin niitä perattaessa eli "ruokittaessa", huuhdottaessa ja suolattaessakin.

Kun Metsäpirtin Vaskelan ja Koselan kylien asukkaat eli vaskeloiset ja koseloiset saivat kesällä heinän tehtyä, tulivat he molken eli pienen muikun pyyntiin kierrenuotalla länsi- ja lounaistuulella, jolloin vesi oli kirkkaimmillaan. Jokaista venekuntaa kohti seurasi yksi hevonen kärryineen Saunasaaren satamaan odottamaan. Vaskelan ja Koselan lisäksi myös Neusaaressa ja Taipaleessa oltiin tarkkaan selvillä molken liikkeistä. Kierrettä vetämässä oli kymmeniä veneitä Saaroisten edustallakin. Pyynti saattoi kestää useampiakin päiviä. Tietenkin olimme myös itse pyynnissä mukana. Seurasimme tarkoin tuulen suuntaa ja voimakkuutta. Nuotanvetoon lähdettiin, kun arveltiin molkkeen tulevan rantamatalikoille pintaan eli 'lipille' länsi-lounaistuulen kirkastaessa rantaveden.

Usein jo ensimmäisen päivän päättyessä monet palasivat kotikyläänsä hevoskuorma täynnä molkkeita. Nämä suolattiin talveksi omaa käyttöä varten. Muuta pyyntiä syksymmällä ei sitten juuri tarvittukaan paitsi ehkä vain särpimeksi. Näiden naapurikylien kierremiehet kävivät kalastamassa aina Konevitsan seuduilla saakka, 25 kilometrin päässä oman pitäjän rannoilta. Alkuaikoina matka jouduttiin tekemään soutaen, paluumatkalla vielä vene usein täydessä kalalastissa. Kesäisin ilma oli usein täysin tyyni, jolloin purjeistakaan ei ollut apua. Molkkeita ei suolattu totkuineen kuten silakoita, vaan naiset ja lapset vetivät niistä leuan alta puhkaisemalla sisälmykset pois, jonka jälkeen kalat huuhdottiin niin monessa vedessä, että suomutkin lähtivät tarkkaan pois. Sen jälkeen kalat suolattiin suuriin sillitynnyreihin tai muihin suuriin astioihin ja pantiin raskas kivipaino päälle.
Tällä tavoin käsiteltyinä kala säilyi talven ylikin syötävässä kunnossa. Suuret saaliit myytiin enimmäkseen tietenkin lähikyliin tai ostajille eli raassoville. Hyvinä molkkekesinä kierteellä saattoi saada lähirannoilta joskus parikin hevoskuormaa molkkeita venekuntaa kohti muutamassa päivässä. Niiden "ruokkiminen" oli silloin usein niin raskasta, että kalojen "totkut" hautoivat perkaajien sormenpäät rikki.

(Kierrepyynnistä kerrotaan myös kirjassa: Kähäri: Metsäpirtti, entisen kaakkoisrajan äärimmäinen kulmakunta.) Kierrenuottamme oli enoni Yrjön kanssa yhteinen. Monena kesänä me kävimme Taipaleenluodoilla, tai kuten sanoimme, Milskeenluodoilla kierrettä vetämässä. Kerran vedimme yhtenä iltana 600 kiloa ahventa. Sitä saatiin parhaiten pohjalta. Nuottaa vedettiin pienemmällä kierreveneellä, josta saalista käytiin välillä tyhjentämässä isoon veneeseen. Tuolla kerralla ison veneen peräpäässä oli puolen metrin syvyydeltä ahvenia. Saaliissa oli mukana 2-3 kiloisiakin kaloja. Majakkalaiva oli lähistöllä ja sen miehistö ilmoitti haluavansa myös kalaa. He ihmettelivät ahventen suurta kokoa. Paikalliset asukkaat kävivät myös kalaostoksilla. Ihmisten kuullessa, että olimme nuottaa vetämässä, oli meitä vastassa rannalla usein aika paljon väkeä.


Tiedosto: kalast08.htm
Lähde: Pentti Ahtiainen