Isoilla veneillä ei voinut kalastaa yksin. Tarvittiin kaksi tai mieluimmin kolme miestä laskemaan sekä nostamaan pyydyksiä, päästelemään kaloja ja hoitamaan purjeita tai moottoria nopeuden ja kulkusuunnan säätelemiseksi, jotta verkot saatiin hoideltua tuulen yläpuolelta. Oli pakko olla yhteistoiminnassa, jotta voi harjoittaa ammattiaan edes jotenkin turvallisesti. Voisi sanoa, että kalastus antoi suotuisan maaperän sosiaalisten taitojen kehittymiselle erityisesti miesten keskuudessa. Lapsuudessa jo seurattiin monestakin syystä kalastajien, usein oman isän toimintaa. Kun asiat oli hyvin omaksuttu, niiden mukaan elettiin vielä vanhuudessakin. Jotkut vanhuusiän saavuttaneet kalastajat lähtivät edelleen joka aamu eväskontteineen rannalle, vaikkeivät enää veneeseen pystyneetkään kapuamaan.
Kalastusvenekuntien miehet vaihtuivat välillä. Mitään kiinteitä yhtiöitä ne eivät olleet. Suuret veneet ja kalliit pyydykset, kuten nuotat ja isot rysät olivat yleensä yhteisiä, osakkaiden toimiessa yhdessä. Usein lähinaapurit tai sukulaiset kalastivat samalla veneellä. Vaihdoksia venekunnan kokoonpanossa tapahtui yleensä, kun isovene rapistui purjehduskelvottomaksi tai joku kalastaja tuli vanhuusikään. Olot vesillä olivat välillä ankarat ja ennenaikaisia sairastumisiakin tapahtui. Ammatti siirtyi silti isältä pojalle. Näin jouduin itsekin kalastajan ammattiin.
Olin alkuun isäni opissa, hänen ja Yrjö -enon kanssa yhdessä kalassa. Vitsa oli väännettävä nuorena ja niin enokin ehkä hieman isäni ja äitini vaikutuksesta kelpuutti minut, sisarenpoikansa eli "Aken Arvin" omaan venekuntaansa jo rippikouluiässä.
Vaikka Yrjö oli luonteeltaan vähän isääni kulmikkaampi, sai isäkin kyllä sanansa sanottua. Veneessä käyttäytymiselle nuo vanhemmat miehet asettivat omat sääntönsä. Siellä ei saanut viheltää eikä pitää kovaa ääntä. Myöskään kiroiluun ja tarpeettomaan veneessä seisomiseen ei hyvällä suhtauduttu. Kuitenkin isäni välillä lauleskeli omaksi ja muidenkin iloksi. Se ei tuntunut ketään häiritsevän. Isälläni oli kyllä parempi lauluääni, kuin minulla ! Vielä viimeisinä vuosinaankin Sundholmassa asuessamme hän oli äänestään vähän ylpeäkin. Kohtalokkaan sairauden tultuakin hän vielä totesi: "Mite miul voip keuhkotauti olla, ko'mie voin viel laulaaki ?"
Kalastajan piti kai käyttää vähän kaikkia lahjojaan saalista narratakseen. Kalamatkoilla isäni tehtävänä oli yleensä huolehtia, etteivät korkkien narut sotkeentuneet. Reumansa takia hän ei pystynyt kunnolla irrottelemaan kaloja verkosta. Silti isäni jatkoi kalastusta viimeisiin elinvuosiinsa saakka, Metsäpirtistä lähdön jälkeen tosin vain kotitarpeiksi Savossa ja Uudenkaupungin maalaiskunnassa.
Veljeni Eino, joka yleensä hoiti paljolti peltotyöt, oli myös välillä kalastamassa uudella veneellämme, joka jäi kiinnitettynä Saunasaaren aallonmurtajaan lopullisesti marraskuussa 1939.
Enoistani kalasti vakituisesti Tahvo Suikkanen. Oltuaan muutaman vuoden Tommolan kylässä Hyytiöillä renkinä, hän naimisiin mentyään muutti rantatien varrelle, rakentaen uuden talon Jalmari Taurénilta Apsulan tien varrelta hankkimalleen maa-alueelle vähän ennen sotaa. Tuossa vaiheessa Tahvo myös kalasti ammatikseen Muoselan Taavetin eli Daavid Hatakan kanssa.
Nuorin enoni Eino oli myös vuosia kalastajana. Enojeni eli Suikkasten sekä kummisetäni Tuomas-Taavetti Hyytiän kautta välittyi minulle myös suuri osa kalastusperinteestä. "Purjehdusopin aakkoset" omaksuin Torikan kanssa kalastaessani.