Kalastuksen keskuspaikkoja Metsäpirtissä olivat Taipaleen, Tapparin ja Saaroisten kylät, joissa kalastus pohjautui vuosisatoja jatkuneeseen perinteeseen. Olin siis yksi, tosin viimeinen tuota perinnettä käytännössä toteuttava lenkki sukupolvien ketjussa.
Kun olin alle kymmenen vuoden ikäinen, menin usein isäni mukana satamaan hänen ja muiden kalastajien lähtiessä Laatokan selälle. Usein he lähtivät jo neljältä aamulla. Noina aamuvarhaisina hetkinä Saaroisten Saunaniemen satamasta saattoi lähteä useita kymmeniä moottori-ja purjeveneitä käsittävä laivasto. Seurasin rannalta tarkkaan tuota lähtöä. Raskaat veneet oli yöksi vedettu kahden vierekkäisen kivijonon väliin, näitä kivenjärkäleitä vasten viistoon nojalle pantujen parrujen eli rohottien päälle perä edellä keulan ollessa vapaana vedessä. Veneet oli kankeamalla kohotettu kohtisuoraan ylös niin, etteivät ne päässeet kellumaan vapaasti. Aallokko ei näin saanut niin helposti hakattua veneitä rikki. Sivulla ollutta kivetystä pitkin kuljetettiin varusteet eli verkot, kivet, narut ja kuupat veneeseen. Tämän jälkeen alus työnnettiin sauvalla eli pokoralla lykkien syvemmille vesille, jonka jälkeen nostettiin purjeet ylös, pingotettiin ne poikkipuulla eli varpalla ja matka alkoi. Kymmenet valkeat purjeet pullistuivat aamuisessa usvassa hohtavina ja alukset lipuivat hyvässä sovussa Laatokan selälle. Veneet etääntyivät vähitellen ja katosivat lopulta horisonttiin. Ihmettelin usein, mihin ne hävisivät. Ensin katosivat veneet purjeiden vielä näkyessä kaukana. Vähän ajan kuluttua häipyivät lopulta purjeetkin merkillisesti. Halusin usein olla katsomassa ja toteamassa, tapahtuiko tuo ilmiö samalla tavalla joka kerta.
Aamuisen merkillisen tapahtuman jälkeen vietin aikani yleensä muiden lasten kanssa rannalla. Metsäpirtin rannat olivat parhaimmillaan monen kilometrin pituisia lentohiekkakaistaleita, mutta ruovikkoisiakin rantoja löytyi.
Onnettomuuksia tuolla veden äärellä ei meille lapsille juuri tapahtunut. Olimme mukana vähän kaikessa mitä rannalla tapahtui, samalla kun monet aikuiset myös kalastelivat lähistöllä rantavesissä.
Keväisin narrasimme ongella haukia Sittojasta. Sillä saimme myös lahnaa ja ahventa sekä Alanotkolta siikaakin. Sittojan puolen kilometrin pituisessa suistossa kalastettiin pienillä rysillä. Monilla oli rysää varten oma, vakiintunut paikkansa eli uittonsa, joka oli matalaan veteen kaivettu syvennys. Kevätkesällä veden ollessa korkealla, rysien nielut oli suunnattu kohti Laatokkaa pyydystämään kutemaan tulevia haukia eli 'nousukaloja'. Myöhemmin kesällä nielut käännettiin kohti Sittojaa 'laskukaloja' varten. Saimme melkein joka aamu rysästä keittohauen. Haukia oli kahta lajia, tanakka rantahauki ja harvemmin saatu luihu merihauki.
Setäni Simo Ahtiainen ja naapurimme Matti Kiiski pitivät usein pikkurysiään Igolkanniemessä (igolka = neula). Kerran Kiiskin kanssa rysälle mennessämme näimme jo kaukaa, että siellä oli kala. Pyydyksestä löytyikin todella suuri hauki. Kannoimme sen korennoilla kotiin. Kala painoi 25kg !
Ennenkuin siirryin varsinaiseen kalastajan ammattiin, kesäaikaan rannalla ollessamme kalastimme myös rääpystä perheenkalaksi eli kotitarpeiksi. Rääpys oli sillin kokoinen kala ja aika mukavan makuinen. Talveksi sitä pantiin suolaan. Perheessä oli niitä yleensä sillitynnyrillinen suolassa talven varalle. Talvella ne liotettiin ensin vedessä ja kypsytettiin sitten keitinperunoiden päällä.
Matalista vesistä saatiin myös tiheäsilmäisillä verkoilla "kortsaksi" sanottua, särjen kokoista ja näköistä ruokakalaa. Sitä pyydettäessä verkot laskettiin illalla. Yö vietettiin rannalla tulilla ja kuunneltiin tarinankertojia.
Isäni Antti sai kerran kesäaikaan myös pitkäsiimasta kotirantojen läheltä yhdessä yössä 60 ankeriasta. Hän kertoi ankeriaiden joskus nousseen hernemaalle asti.
Laatokassa laskettiin aikoinaan elävän peräti 42 kalalajia. Pyynnin kannalta tärkeimpiä olivat kuore, kuha, lohi, muikku ja siika. Lohilajeja oli kolme: Laatokan kiiltolohi oli järven alkuperäisin laji, järvilohi taas myöhäisempi tulokas ja merilohta saatiin vain harvoin Nevan suulta.
Laatokan kiiltolohen ohella järvessä oli myös muita reliktieläimiä eli jäänteitä ajoilta, jolloin Laatokka oli yhteydessä Suomenlahteen.
Tällainen kala oli härkäsimppu. Vanhaa perua olivat myös nahkiainen, merivimpa ja Pohjois-Laatokalla elävä merihärkä. Joskus oli pyydyksistä saatu pyöriäisiäkin. Idästä, Venäjän jokia pitkin tulleita kalalajeja olivat sulkava, toutain, monni, sampi sekä miekkasärki, jota sanottiin myös miekkakalaksi. Sampi ja miekkasärki olivat suurimpia kaloja. Metsäpirtistä oli saatu 24 -kiloinen sampi kesällä vuonna 1925 ja vähän myöhemmin 50 -kiloinen. Sortavalalaisten kerrotaan vuonna 1892 saaneen 130-kiloisen sammen. Vieläkin suurempia muistettiin joskus saadun. Laatokassa asustavia, mutta muissa järvissä harvinaisia kalalajeja olivat järvilohi, suutari, harjus, vuorisimppu ja Pohjois-Laatokalla elävä nieriä.
Kalastus oli iät ja ajat tärkeä pää- ja sivuelinkeino tuhansille perhekunnille. Sen merkitys oli suurin Jaakkimassa, Impilahdella, Lumivaarassa, Metsäpirtissä, Salmissa ja Sortavalan maalaiskunnassa.