Olen Arvi Ahtiainen, lähtöisin Metsäpirtin Saaroisista, Karjalan Kannakselta. Olen syntynyt Suomen Suuriruhtinaskunnassa eli "tsaarin aikaan" 26.4.1915 kirkonkirjojen mukaan.
Kotipitäjäni Metsäpirtti oli Suomen kaakkoisin kunta ennen toista maailmansotaa. Tuota syntymäpitäjääni tänä päivänä ajatellessani tulee ensimmäisenä mieleeni Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välinen raja. Sen olemassaolon tunsi lähes joka päivä. Olemassaolollaan se paitsi rajasi elinpiiriämme, muodosti myös rajan, jonka takana olevan jättiläisen liikkeistä olimme väkisinkin riippuvaisia. Se osoitti meille paikkamme. Poikkeuksena tästä olivat Laatokan kalastajat. Kenties vuosisataiset apajat viehättivät siinä määrin, ettei kalamatkoilla rajan ylittämiseen liittyvää uhkaa juuri edes tunnettu. Veteen piirrettyä viivaa ei ollut vaikea ylittää. Taisipa rajan ylittäminen olla monilla vähän kehumisen aiheenakin. Niin meillä Metsäpirtissä.
Viime sotien edellä Metsäpirtin kylistä Saaroinen oli kai pinta-alaltaan ja asukasluvultaan suurin. Koillisessa kylää rajoitti Laatokka. Aivan kylän eteläkulmassa tilukset ulottuivat valtakunnan rajaan saakka. Sieltä oli äärimmäiseen pohjoiskulmaan matkaa kymmenisen kilometriä. Asutus keskittyi kirkolta rajalle johtavan tien läheisyyteen, sekä sen ja Laatokan rannan väliselle alueelle. Eteläkulmassa asutus oli harvaa, metsä- ja peltokappaleiden hallitessa maisemaa.
Kylä koostui 1900-luvulla useista pikkutiloista, aikaisemman Saaroisten kartanon eli Hovin alueella. Saaroisissa erottui selkeämmin seitsemän taloyhteisöä. Näitä olivat sisämaassa päätiehen rajoittuvat Kiiskilä ja Tommola, sekä Kivikonharju, Seppälä, Kustala, Apsula ja äärimmäisenä vielä muu Pilkkatien alue lähinnä rantaa. Niihin olivat usean sarka- ja perinnönjaon seurauksena syntyneet kyläkunnat, joissa naapuriin ei ollut pitkä matka. Talot nököttivät toistensa suojassa kylänraitin varrella.
Rannat olivat kylän yhteisiä, mutta niille sai kukin talo rakentaa omat, kalastuksessa tarvitsemansa rakennukset. Myös kalavedet olivat pääasiassa yhteiskäytössä. Aivan Saaroisten rannan ja kalasataman edustalla Laatokalla oli suurehko Lotteen saari, joka oli jaettu kylän kahden osa-alueen kesken. Itäpää kuului Pilkkatien varrella asuvien nautinta-alueeseen ja länsipää oli taas tarkoitettu muille kyläläisille, eli se oli Saaroisten pää. Vastaavasti alueille oli rakennettu kalasaunoja. Saarella oli myös melko suuri, asuttavassa kunnossa oleva kalatupa, johon saatettiin majoittua kiireisimpinä kalastusaikoina. 'Lottein' saari oli ajoittain ollut yhteydessä mantereeseen kapealla hiekkakannaksella, jonka veden virtailut olivat välillä rakentaneet ja sitten taas hajoittaneet. Sitä pitkin oli joskus ajettu kuorma-autollakin Lotteeseen. Tuosta 'sillasta' oli viimeisinä vuosina jäljellä vain pieni Lammasluoto.
Kalastajien tukikohta-alueita olivat Lotteen lisäksi mantereen puolella Törötti, Saunaniemi ja Valkeanenä.
Elinkeinorakenne oli yksipuolinen. Kotikylään jääminen koettiin silti turvallisimmaksi, koska muuallakaan ei näyttänyt menevän sen paremmin. Perinteiset elinkeinot kuten maanviljely, karjanhoito ja kalastus toivat siihen aikaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kohtalaisen ja varmankin toimeentulon toisiaan täydentäessään.
Vähän ennen sotaa Saaroisissa asui 593 asukasta, jotka jakaantuivat 177 ruokakuntaan. Arvioisin, että näistä vähän yli 50 ruokakuntaa eli pääasiallisesti kalastuksella. Noista 177 perheestä ainakin 40:ssä jompi kumpi vanhemmista oli alunperin Ahtiaisia. Kalastusta näistä perheistä harjoitti ehkä vajaa puolet.
Jalostus- ja palveluammatit jäivät pieneksi vähemmistöksi maataloutta ja karjanhoitoa päätyökseen harjoittavien ollessa enemmistönä.
Laatokan rantaseudut tarjosivat hedelmällisiä viljelysmaita entisillä järven pohjasavikoilla. Valtava vesimassa sääteli lämpöoloja ja turvasi syksyllä pitkän kasvukauden. Peltojen tuotto muodostikin toimeentulon perustan, johon oman lisänsä toi kalastus, nousten suotuisina maailmanaikoina välillä jopa tärkeimmäksi toimeentulon turvaksi.
Lapsuus- ja nuoruusvuosinani tie venerantaan tuntui vetävän kovin puoleensa, eikä varmaankaan vain siksi, että leipää tuli sitä kautta. Mielessä pyörivät ukkojen kertomat jutut purjevenein tehdyistä kalamatkoista, sammista, Valamon luostarista, saarissa talvehtimisesta, Olhavanjoen punaisesta vedestä ja Pietariin tehdyistä kauppamatkoista. Teki mieli lähteä mukaan. Näin varmasti oli tapahtunut jo sukupolvia ennen meitä, sen ajan nuoria. Kiinnostusta herätti mahdollisuus liikkua kahden niin erilaisen kulttuurin välimaastossa. Retkiltä tullessa oli tuotu kalojen lisäksi kuulumisia, jotka kotona kerrottaessa saivat vielä lisäväriäkin.