Torjuntataistelut 1.7.-7.7.1944

Varsinaiset Ihantalan torjuntataistelut käytiin 1.-7.7.1944.
Ihantalan puolustuksesta vastasi 1. heinäkuuta alkaen Ryhmä Vihma eli kenraalimajuri Vihman vahvennettu 6. Divisioona, johon kuuluivat Osasto Laaksonen ja Osasto Hanste. Nämä oli perustettu juuri 1.7.. Eversti Laaksosen johdettavina olivat II/JR 35, JR 48 (ei II P) ja I/JR 30. Osasto Hansteeseen kuuluivat JR 12, ErP 16 ja 16. krh-komppania.

HEINÄKUUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ.

Aamuyöstä lähtien 1. heinäkuuta vihollisen 21. armeijan 30. kaartinarmeija koetti Ihantalan edustalla tykistön tuli-iskuin ja lentopommituksilla horjuttaa suomalaisten puolustusta. Suuria tappioita kärsineet hyökkääjän panssarit pysyttelivät taempana tulitukena. Aamulla tunkeutui kuitenkin toistakymmentä panssaria jalkaväen saattamana ja maataistelukoneiden tukemana II/JR 12:n asemiin. Pataljoona vetäytyi, mutta otti vastaiskulla asemansa takaisin. II/JR 12 torjui vielä puolenpäivän maissa 20 panssarin tukeman hyökkäyksen. Pommit ja kranaatit olivat koko päivän silponeet koko JR 12:n lohkon asemia. Äärimmäiseen voimaansa ne kohosivat Suurkarin lohkolla illalla. Iltakuuden hyökkäys ulotti ryntäyslonkeronsa Pyöräkankaan laitamille. Siellä kokeilivat vihollismiehet läpimenoa. Poteroissaan tykkitulelta suojautuneet jänkäjääkärit kohoutuivat ylös. Koneaseitten kuurot ja käsiaseitten tuli ropisi vasten tulijoita. Tykistön ja heittimien sulut asettuivat hyökkäävien tielle. Oli liian sakeaa päästä läpi. Vihollisten into päättyi puolustajien kuoppien eteen. Kolmen tunnin kuluttua ärjyi entistä ankarampana pehmityspommitus Suurkarin linjoilla. Nyt se peitti koko pataljoonan lohkon. Pyöräkankaan kivikot säkenöivät. Sirpaleet sinkoutuivat kalliosta kiviin, muuttivat useasti lentosuuntaansa ennenkuin voimattomina paiskautuivat maahan tai veivät mennessään puolustajan jäsenen, repivät lihaa. Vakkilan aukean vahvaksi kohonnut korsi leikkautui läikkiin. Pellon muta kohoutui patsaiksi.”

Arvi Ahtiainen: Tänä päivänä, 1. heinäkuuta, kaatui sotakaverini korpraali Janne Pantsari. Poteromme lähistöllä oli kuution kokoinen kivi. Vasemmalla puolellani oli Pantsari. Edestä lähestyi panssarivaunu. Varoittelin Pantsaria, joka kohotteli suojasta päätään liian innokkaasti. Saattavat nähdä meidät. Tähän Pantsari totesi haluavansa nähdä, ketä sieltä oikein on tulossa. Vaunu kääntyi ja avasi tulen. Tykin ammus osui läheiseen kiveen ja levitti sirpaleensa kaikkialle, irtomaata oli ilma sakeanaan ja päässä vain humisi. Sirpaleita oli osunut myös poteroomme. Toivuttuani aloin tunnustella paikkojani. Olin varma, että vaatteeni ovat tulessa. Totesin, että vain mantteli oli vähän kärähtänyt. Sitten havaitsin, että sirpale oli repinyt Pantsarin niskan. Hän oli kuollut siihen paikkaan.
Vaaratilanne ei ollut vieläkään mennyt ohi ja koska olin kadottanut aiemmin oman kypäräni, otin itselleni kaatuneen toverini kypärän. Taistelu jatkui iltaan ja saimme vihollisen torjutuksi. Oma kiikarikiväärinikin vääntyi luokille pommituksessa. Siihen päättyi tarkka-ampujan urani tässä sodassa ja jatkoin ”normaaliasein” eli konepistoolilla sotahommiani.
Illalla huollon hevosmies toi meille ruoan. Minulta hän kysyi, mihin minä olin haavoittunut, koska manttelini oli kovasti veressä. Nyt vasta havahduin tilanteeseen. Pantsarin kypärän ottaessani siinä oli ollut paljon hänen vertaan, joka oli valunut päälleni kypärää päähäni laittaessani. Taistelun pyörteessä en ollut tätä huomannut !

Eino Pohjamo: ”Ajan täyttyessä kranaatit väistyivät. Vihollisen uraa-huuto kuului suviyössä, täytti peltoaukean, työntyi kohti mäkiä. Huuto kuului sen makuisena, että onhan ihme, etteikö suomalaisen rintamaan porautuisi reikä vihdoinkin monen yrityksen jälkeen. Ei vaan porautunut. Suurkarin miehet, tykistö, kaikki survoivat tulppaa tulijoille. Ja se piti. Yön selkään vihreäpuseroisten into lopullisesti laantui. Jälleen oli päivä voitettu Suomelle. Portin saranat pitivät.

HEINÄKUUN TOINEN

Eino Pohjamo: ”Aamu valkeni yhtä hohtoisana kuin juhannuksesta kaikki päivät olivat olleet. Niitten ihanuutta eivät väsyneet, ainaisessa hengenvaarassa elelevät jänkäjääkärit jaksaneet vain tajuta. Taistelijoiden yöt ja päivät olivat sulaneet harmaiksi mielikuviksi, joista ymmärrettävät yksityiskohdat olivat huuhtoutuneet. Harva muisti, milloin viimeksi unta oli riittänyt. Toissapäivänä vaiko viikko sitten ? Enemmän horrospäin kuin kirkkain ajatuksin käytiin taistelua.
Tänään oli alkanut JR 12:lla viides valvottu päivä ja yö, heinäkuun toinen. Puoleltaöin torjutut viholliset pysyivät vaisuina. Tykkimiehet olivat kyllä töissä. Jatkuvasti joittenkin vihollispattereitten kidat olivat ammollaan. Hetkittäin yltyivät ampumaan samaan aikaan kaikilla putkillaan. Mittauslaitteet paljastivat uusien pattereiden läsnäolon. Sen, mitä kranaattisateessa voivat, parantelivat jänkäjääkärit kuoppiaan. Niistä alkoi metri metriltä koukertua taisteluhautaa poterosta toiseen. Ihantalan "linnoitus" alkoi valmistua ensi metreiltään. Mutta väsymys, nälkä, lika ja pöly painoivat puolustajia. Päivällä rävöttävä aurinko työnsi vähäisestäkin ponnistuksesta hien pintaan. Yöllä maiseman kattava viileys veti ihon kananlihalle.

Puolen yön jälkeen, yhdeltä tapahtui Suurkarin alueella Vakkilassa etulinjan miesten vaihto. Kakkosen tilalle saapuivat kolmosen jänkäjääkärit. Vaihtoon hupeni pari tuntia. Kun kolmosen miehet olivat vartioineet linjaa reilun parituntisen, havaitsivat he vihollisen liikehtivän etumaaston peltomaisemassa. Vaille kuusi sen iskujoukko äkkiyllättäen suojasavun seasta ryntäsi Peltola-Mikkola talojen raunioasemiin. Kiihkeä kranaatti-isku oli vähää ennen kohdistunut paikalle. Joukossa räjähteli savuammuksia. Levinneen savun turvin puolensataa vihollismiestä puristautui kolmoselle alistetun pataljoonan jääkärijoukkueen tukikohtaa kohti. Muuan vartiomiehistä juoksi makuupoterona käytetyn kellarin ovelle:

- Herätys, iput hyökkäävät !

Tykkitulen jo hereille hakkaamat jänkäjääkärit juoksivat taistelupoteroihinsa ja ryhtyivät ampumaan. Mutta viholliset tulivat vaan. Oikealta kuului huuto:

- Ne saatanat tulevat täällä korren seassa selkään !

Joukkueenjohtaja, luutnantti Keränen käski heittämään käsikranaatit tulevien silmille ja vetääntymään taempana sijaitsevan kiviaidan suojaan. Siellä olevalla tulenjohtueen puhelimella Uuno Keränen sai yhteyden Suurkariin. Tämä selitti, että jyrätään menetetty tukikohdan alue kranaateilla. Kymmenen minuutin kuluttua tömähtää paikalle monen patteriston isku. Sen aikana käski Suurkari hivuttautumaan niin lähelle paikkaa kuin kärsii.

- Sitten painutte ryssän villoihin kiinni.

Ajan täytyttyä kranaatit iskivät. Näky oli mahtava, koko tukikohta oli kuin kohoillut ilmaan. Jääkärit ryömivät ojanvierustoja rynnäkköasemaan. Tuli toinen tykistöisku. Huuto päälle, käsiaseet puhalsivat, jääkärit juoksivat. Juoksivat kohti vihollista. Nämä juoksivat myös - pakoon. Saatoksi satoi lyijyä perään.

Hyökkäykset jatkuvat näin 2. heinäkuuta. Talin taistelujen ja Ihantalaan kohdistuneiden hyökkäysten jälkeen neuvostojoukot olivat suurten miehistö- ja kalustotappioiden takia täydentämisen tarpeessa. Neuvostojohto päätteli, ettei rintamassa olevilla joukoilla kyettäisi murtamaan Ryhmä Vihman sitkistynyttä puolustusta. Vahvistuksia tarvittiin. Päivän taistelut keskittyivät Osasto Laaksosen puolustuslohkolle. Sydänyö oli rauhallinen, mutta aamutunteina noin sadan miehen vahvuinen osasto tunkeutui panssarivaunujen tukemana 5. komppanian asemiin. Vastaiskulla hyökkääjä häädettiin. Heistä 30 kaatui ja aseita jäi taistelukentälle runsaasti. Iltapäivällä vihollistykistö ampui kahdentuhannen kranaatin keskityksen Tähtelän maastoon. Tulivalmisteluun yhtyivät panssarivaunujen tykit ja taivaalla pörräävät lentokoneet. Valmistelun jälkeen panssarien tukemat neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen koko JR 35:n II pataljoonan lohkolla. Noin 300-miehinen vihollisosasto murtautui Tähtelän taloryhmän ohitse Marjamäen ja Rajakallionmäen tukikohtiin. Heidät pysäytettiin, eristettiin ja lopulta iltapimeällä tuhottiin. Ihantalan 2.7. oli suomalaisten tappioiden huippua, yli 800 kaatunutta ja haavoittunutta päivässä. Myös kaikilla Ryhmä Vihman rintamanosilla tykistö- ja krh- tuli jatkui kiivaana.

Essenin lohkolla päivä tulisi iltaan saakka kulumaan rauhallisemmin, vain "tavanomaista tykistötulta". Iltaseitsemään mennessä ei oltu havaittu ainoatakaan hyökkäysyritystä. Kummallista. Näihin aikoihin saapui Essenille käsky irrottaa pataljoona lepoon ja luovuttaa asemat JR 35:n III pataljoonalle, mikä alistettiin Hanskelle. Mutta tätä ei saatu vielä toteutettua, kun vähän ennen puoltayötä vasten heinäkuun 3:tta divisioonan komentaja tuli Essenin komentopaikalle määräten vaihdon keskeytettäväksi. Tämä Einar Vihman määräys johtui kaapatusta tiedosta.
Kaukana Ihantalasta, Sortavalassa radiotiedustelun eteentyönnetty asema merkitsi tänään muistiin kuulemansa salasanoman. Avattuna selvisi, että seuraavana aamuna kello 4 Ihantalan mäkeen kohdistuisi vahva hyökkäys. Joukoiksi mainittiin ainakin 63. Divisioona ja 30. Panssariprikaati, molemmat Valkeasaaressa murtaneen 30. Kaartin Armeijakunnan yhtymiä. Kenraali Vihma selitti, ettei rohjennut tuolla kriittisellä hetkellä jättää Ihantalan mäen puolustusta äsken saapuneitten varaan. Essenin pataljoona palasi siis JR 35:n miesten rinnalle.

-Tätä ne uudet patterit sitten tiesivät, sanoivat jänkäjääkärit muistaen päivällä kuulleensa niistä puhetta.


Vahv, 6. D:n puolustus 1.-3.7.1944.
Punaisen rintamalinjan keltainen piste Pyöräkankaalla on oma sijoittumispaikkani 3.7.1944

HEINÄKUUN KOLMANNEN MAAILMANLOPUN TUNNIT.
HAAVOITTUMISENI.

Eino Pohjamo: ”Pahaa odoteltaessa tunnit tuntuvat pitkiltä. Ne neljä tuntia, jotka olivat tiedonsaannin ja sanoman kertoman hyökkäyksen alkamishetken välissä, käytettiin kuumeisesti valmistautumiseen. Kiireesti kuljetettiin linjamiehille patruunaa, käsikranaattia. Lautaset vaahdossa kiskoivat hevoset heitinasemiin kranaatteja. Panssarintappajat järjestelivät passipaikkojaan ja varmistuivat siitä, että on nyrkkejä ja kauhujen panoksia.

Pahinta uhanalaisella taistelukentällä on odotus, ratkaisematon hiljaisuus. Kun räjähdykset repivät sen rikki, ei ole aikaa turhille ja ylimääräisille ajatuksille ja jossitteluille. Odotettavan hyökkäyksen ensimmäisinä altavastaajina komentajina olisivat Essen, Karanko, Suurkari.

Jo hyvissä ajoin , aamuisen yön usvan joukkoon vihollinen levitti suojasavun. Oma tykistö alkoi ampua häirinnäksi savun sekaan. Sitten alkoivat taistelut Pyöräkankaalla. Neuvostojoukkojen eteneminen Vakkilan-Ihantalan asemien eteläpuolella alkoi tulivalmistelun jälkeen 3.7. kello 3. Kolmen divisioonan (6., 17. ja 4.) tykistön ja suomalaisten ja saksalaisten yhdistetty lentovoimien tuli suunnattiin neuvostojoukkojen oletetuille tai havaituille ryhmitysalueille. Ihantalan tykistö ampui yhdeksällä patteristolla 4 000 kranaattia ja ammuntaan yhtyi myös naapuriyhtymien tykistö parilla patteristolla. Taivaalla oli 38 suomalaista pommikonetta kello kolmelta ja niitä suojaamaan tuli 12 hävittäjää sekä 39 saksalaista Stukaa ja hävittäjäpommittajaa. Ne käänsivät teräsnokkansa todetuille ryhmitysalueille.

Samaan aikaan myös puolustajan tykistö ampui ensimmäiset torjuntavyönsä. Helvetillinen melu ja pauke ärjyi vihollisen maastoissa. Etupoteron miehen mieltä sykähdytti. Kun tämä voima, nämä 247 tykkiä syöksivät samanaikaisesti kranaattinsa lentoon, oli kohteessa surkeat olemiset. Ilmassa kiiti minuutin aikana lähes 200 kranaattia, joiden raastava voima 60 sekunnin sisällä pyyhki 200 m x 300 m eli kuuden hehtaarin alalle 250 000 tulista ja tappavaa sirpaletta. Ja sirpaleille voiman lainaava, yhdeksän tonnin trotyylimäärää vastaava, räpäyksellisesti vapautuva räjähdysainemäärä ruhjoi jo paineellakin eläviä. Tulee mieleen Talvisodan surkea tilanne, jolloin oli vaivaa saada tykkitulta viittä kranaattia. Kymmenen oli ruhtinaallista. Jos Ihantalan tykistövoima vaikka puolellaan olisi ampunut Summassa vuonna 1940, suomalaiset seisoisivat vieläkin Mannerheim-linjalla.

Näiden puolustajan toimien johdosta liikehdintä etumaastossa tyrehtyi hetkeksi. Neuvostojoukot uusivat tulivalmistelunsa aamulla kello 6, ja siitä lähtien noin kaksisataa konetta pommitti tunnin ajan Vakkilan-Ihantalan seutua, erittäinkin Pyöräkangasta ja sen takamaastoa kolmen kilometrin syvyyteen saakka.”

Arvi Ahtiainen: Satuin tuolloin olemaan Pyöräkankaalla, jonne I/JR 12 oli sijoittunut.

Eino Pohjamo: ”Tämän jälkeen 60-70 maataistelukonetta rynnäköi Osasto Hansteen, eli myös meidän, asemia vastaan. Tämä oli näiden taistelujen rajuin lentohyökkäys. Tykistö-ja krh -tuli kiihtyi tulivalmisteluksi. Ennen lentopommituksen alkua poteromiehet ihmettelivät, miksi vihollinen pysyttelee niin hiljaisena, vaikka kello käy jo neljää. Vain vähäistä jalkamiesten liikehdintää pantiin merkille hautausmaan kohdalla metsäsaarekkeessa. Ja pari panssaria ilmaantui maantielle joen eteläpuolelle.

- Kuuletko erityistä ? kysyi toinen parivartiomiehistä.

Toinenkin terästi kuuloaan. Hänenkin korviinsa alkoi kantautua kaukaista kumua, toistaiseksi tarkemmin selvittämätöntä, mutta jatkuvasti voimistuvaa. Hetken kuluttua molemmat ymmärsivät kuulemansa moottorin ääneksi, lentokoneesta lähteväksi.

- Taitaa ne nyt tulla !

Monen moottorin jyly täytti ilman. Sen havaitsivat pian kaikki Ihantalan puolustajat. Kellomiesten katsahdettua aikarautoihinsa, viisarit näyttivät lähenevän kuutta.

- Parilla tunnilla ollaan myöhässä !

Kaakon taivaalla näkyi jo selvästi pommikoneiden tasainen lento. Ties montako niitä oli tulossa. Odotus oli päättynyt.

- Niitto alkaa, ajattelivat jänkäjääkärit.

Aluksi se oli räjähdyksiä, luhistuvia taisteluhautoja. Kaiken sen saasteen kestämistä, mitä tuhannet, kymmenettuhannet räjähdysainekilot repisivät vapautuessaan ilmoille. Aluksi olisi osattava suojautua räjähdysten keskellä niitä vastaan. Vahvoin moottorein koneet lähestyivät. Kun olivat niin lähellä, että yksityinen kone erottui, havaittiin niiden lentävän yhdeksän koneen ryhmissä.
Sitten aukenivat ensimmäiset pommiluukut. Mustat pisteet lähestyivät maata. Jokainen tiesi, että jos kohdalle sattuu, niin hyvää yötä. Arvailtiin, minne pommit mahtavat tipahtaa. Maasta katsoen ei voinut olla ihan varma.
Koneitten lentosuunta oli vinottain etulinjan poikki, luoteen ja pohjoisen välillä. Sitten pommien tulosuhina kohisi jo saatanallisesti. Alta ei enää ennättäisi väistyä, vaikka yrittäisi.
Ensimmäiset pommit rojahtivat maahan. Linjan etualueelle, puroon putosivat ja Ihantalan mäen takana kävi jyly. Pataljoonan heitinasemien tasa oli pahimmillaan pommien armoilla. Heti alkuun sai täysosuman III/JR 35:n kahden ryhmän väki. Nekin miehistä, kolmannes joukkueesta, jotka olivat kauimmaisissa poteroissa, tunsivat räjähdyspaineen armottoman repimisen.
Yhä lensi yhdeksän koneen ryhmiä. Viivasuorasti. Pommiluukut avautuivat. Kaiken kaikkiaan laskettiin kahdensadan koneen pommittaneen. Koneitten ohimarssi kesti tunnin. Liekö ainut kerta Valkeasaaren jälkeen, kun näin mahtava armada ui Suomen taivaalla. Saman tunnin kaikui pommien rummutus maankuorella kuin tahdin lyönteinä koneitten lennolle. Jokainen pommi syrjäytti räjähdyssijaltaan maata: 26 metriä vaakaan ja 6 syvyyteen.
Kun Essenin pataljoonan jsp:n miehet - useimmat sodan alusta mukana olleita ja hankaliakin tilanteita nähneitä - lentopommituksen päätyttyä kohottelivat suojapoteroistaan varoen katseensa, niin koskaan aikaisemmin he eivät olleet kohdanneet tämän vertaista. Vaivoin tunsi näkymän entiseksi. Vain teltta, josta he olivat ensimmäisten pommien suhistessa kiiruhtaneet poteroihinsa, oli paikallaan. Sen kahta puolta oli metsä laonnut levein palstoin kuin suurella partaveitsellä vedeltynä.
Suomalaiset ja saksalaiset hävittäjälentäjät kohosivat siivilleen ja kävivät vihollisen armadaa päin. Tätä taistelua eivät etulinjan miehet enää kyenneet seuraamaan, sillä lentokoneitten mentyä alkoi vihollisen tykistö tappaa puolustajaa. Sen tuli peitti koko puolustusalueen: etummaisista poteroista komentopaikkojen syvyyteen. Ja puitten tasalta pyrähtivät maataistelukoneet. Nämä ja tykistö suuntasivat iskunsa myös patteriasemiin.
Paksu pöly ja savu levittäytyi vahvana mattona kaiken ylle. Kohosi korkeuksiin. Niin oli sakea, ja ties minne korkealle ulottuva saasteen vahva vyö, että auringon valo ja lämpö vain niukalti yltivät maan pintaan. Jänkäjääkärit tunsivat viileyden selvästi ihollaan. Päivän valkeuskin oli hämärtynyt kuin tummimman kaamoksen aikaan, vaikka heinäkuun vuorokausi oli vasta aamutunneissaan. Pitkäperjantain Golgata oli läsnä Ihantalassa, vaikka viikonpäiväksi sattuikin maanantai.



Ihantalan tienristeyksen rokotettu maa.
Monet meistä säilyivät kaikesta huolimatta ehjinä ja hengissä tässä maisemassa !
Kirjasta Eino Pohjamo: Rauta palaa.

Tykkitulen raivotessa tuli kuopissaan kyyristeleville jänkäjääkäreille hengen menetyksen lisäksi toinenkin huoli. Huoli aseitten suojaamisesta sakeana kiehuvalta hiekkamuralta. Niitä yritettiin toimintakyvyn takaamiseksi kääriä vaatteisiinkin. Tiedettiin, että vihollisen jalkaväki kävisi lopulta myös rynnäkköön. Aseiden tuli toimia.

Sodan alkuvuosina pääasiassa vaivalloista erämaasotaa käyneet jänkäjääkärit oli yhtäkkiä temmattu suuren materiaalitaistelun mylläkkään, suurimpaan, mitä Suomen rintamilla käytiin. Se oli ennen kokematonta jänkäjääkäreille, Pirunsaaren jytinät mukaanluettuina. Räjähdysten valtava pauhu tuntui musertavan littiin pienen ihmisen. Hengitys oli vaivalloista. Maa keinui ja vavahteli ja räjähdysten äänet jylisivät monin kertautumin kallioisesta maaperästä, poukkoillen alueella ympäröivien graniittimäkien kimmoamina ristiin rastiin. Jyly kasvoi yli ihmisen tajun.
Ja puhe oli kuollut. Jos joku olisi jotain yrittänyt sanoakin, sen voima ruhjoutui käsittämättömäksi melskeen hyökyihin.

Hämärän aavemaisella taistelukentällä vääristyivät näköhavainnot, jos kuka paljoa rohkeni päätänsä poteronsa reunan yli kohottaa. Silmän kyky nähdä kauemmaksi kilpistyi räjähdysten ryöppyihin. Ihminen kuvitteli joutuneensa suljettuun tilaan yksin, helvetin patarumpujen takoessa henkisesti tylsäksi, vaikka ruumis vielä elikin. Pakkomielle yksinäisyydestä vangitsi ajatukset. Ihmistä hallitsi vääristynyt mielikuva: kaikkien tovereitten, omien on täytynyt kuolla. Sulana ihmeenä tuntui, että minä vielä elän tässä myrskyssä joskin vailla kaikkea tukea ja kaikkea toivoa. Pian tulevat varmaan viholliset sataisin joukoin. Tällainen tunne saattoi iskeä keneen tahansa taistelijaan, johtajaankin, jota myrskyn alla vähäisessä suojakuopassaan muun lisäksi kalvoi vastuu oman joukkonsa kestämisestä.

Heti pommihyökkäyksen alettua huutelivat oman tykistön tulenjohtueet torjuntamaalien ammuntakomentoja. Kranaatteja ei todellakaan tarvinnut säästellä. Valtakunnan kranaattivarmistus oli täysillään.


Ihantala, tulenjohtopaikka. Takana luutn. Bror Koskinen ja vänr. Asko Sukula.
Eino Pohjamo: Rauta palaa.

Jo ennen viittä tapahtui rykmentin äärimmäisellä oikealla siivellä vihollishyökkäys, jossa komppanian voima runnoi jälleen Peltola-Mikkola taloryhmien raunioasemiin. Vajaan tunnin kuluttua asemat olivat taas omilla. Essenin komentopaikalla terästettiin aamuneljältä kuuloa. Mutta kello kävi, näytti jo viittä eikä mitään tapahtunut. Tasan kuudelta havahduttiin täälläkin moottorien jylyyn. Edellä kuvattu meno alkoi. Lentopommituksen ja tykkitulen hellittäessä vihollisen kärkimiehet lähestyivät oman tykkitulensa katveessa. Nopeimmat saapuivat vitosta ja seitsikkoa kohti. Hetken kuluttua hyökkääviä ilmaantui Viipurin tien itäpuolta kuutosen miesten näkyviin. Hyökkääjät varmaan yllättyivät, kun kuolleen näköisestä maasta vastaan löivät puolustajan asemista sakeat käsiaseitten kuurot. Ei lähtenyt jänkäjääkäri, vaan lakaisi tienseudun hyökkäävät maahan. Essenin pataljoonan kohdalla etulinja ei hievahtanutkaan. Ei sittenkään, vaikka komentajat toisensa perään haavoittuneina jättivät taistelukentän.
Essenin pataljoonan oikea siipi ulottui Vanhatorpan talon aukean koillisreunaan karttapiste 33:n rinteellä. Yhtäkkiä siellä asemissa olevat viitosen miehet havaitsivat vihollista valuvan Vanhantorpan raunioita kohti ja yhä kauemmaksi Pyöräkankaan suuntaan. Viitosen miehet olivat aluksi ymmällä:

- Mistä helvetistä nuo tulevat . . ? Mitä tämä homma oikein on ?

Selitys ilmiöön oli yksinkertainen: paine purkautuu sinne, missä väljää on. Ja Vanhantorpan kohdalla sitä oli. Siellä linjamiehityksenä ollut joukkue Sinervo oli jostain syystä jättänyt asemansa. Siitä aukosta vihollisen kärkimiehet pistelivät kohti luodetta Pyöräkankaan kukkulalle. Ja helppoa oli mennä, koska vastaan ei viheltänyt surmanluotia.
Nyt tuli viitoselle hätä käteen. Mitä tehdään, jos vihollinen alkaa myös purkautua pohjoisen kautta Torstilan miesten selkään ja Viipurin tielle? Siinä saattaisi Suomen lukko avautua sisästä päin. Alkuhätään pataljoonan oikeaa siipeä venyttämään tungettiin kaikki irtisaatavat miehet. Ketjuun astui ajomiestä, lähettiä, muonantuojaa ja ketä pataljoonan alueella sattui sillä kertaa ylimääräistä tai joutavaa olemaan. Heti lentopommituksen hellitettyä Antti Suurkari pani lähettinsä juoksuun halki keinuvan ja nyt kranaattien räjähtelystä paukkuvan maan. Jokaiseen komppaniaan kiiruhti mies kertoen Suurkarin käskyn:

-Asemat miehitetään ja ne on ehdottomasti pidettävä tulipa edestä mitä tahansa.

Pataljoonan reservi, kakkonen sai miehittää Pyöräkankaan takamaaston linjan pesäkkeet ja poterot. Valtavan keskityksensä jälkeen venäläiset aloittivat hyökkäyksen kello 7 Ryhmä Vihman asemia vastaan. Vankien kertoman mukaan taisteluun osallistui kaksi venäläistä rykmenttiä. Tykistön torjuntatuli harvensi hyökkäysjoukkoja jatkuvasti, ja asemien lähelle päässeet neuvostosotilaat joutuivat jalkaväen aseiden ristituleen. Ihantalaan ei ollut asiaa.”

Arvi Ahtiainen: Olimme saaneet kestää yhtämittaa, yötä päivää kolme vuorokautta tykkien tulitusta ja lentopommituksia 3.7.mennessä. Tarkoituksena oli päästää komppaniani välillä reserviin. Taistelu vain tuntui tulevan liian lähelle, jotta kyseessä oli voinut olla lepovuoro! Oman komppaniani vartiopaikka oli lähellä ryssän parivartiota. Kolmannen päivän ilmapommituksessa lähimmät osumat tulivat vain kymmenen metrin päähän poterostani. Kolmeen päivään ja yöhön emme olleet nukkuneet. Jos aikoi nukahtaa, tykin ammusten tai pommien jysähdykset herättivät. Välillä maa tärähteli laajoilla alueilla ja tuntui kuin olisin noussut ilmaan maankamaran kanssa. Nokea, savua, pölyä oli ilma sakeanaan. Kasvot ja kädet olivat mustuneet. En uskonut, että sieltä enää selviäisin hengissä.




Eino Pohjamo: ”Vanhantorpan maastossa pitkään viipyneet 23. Tykkikomppanian tykkiryhmän viimeiset lähtivät tykiltään joukkueenjohtajansa Hallavon käskystä Torstilan komppanian luo piste 33:n mäelle. He jättivät tykin paikalleen ja räjäyttämättä, koska uskoivat oman vastahyökkäyksen palauttavan tilanteen. Vihollisen 64. kaartindivisioonaan kuuluneiden JR 194:n ja JR 197:n tehtävänä oli 3.7. vallata Pyöräkangas. Sieltä aukenisi panssariura Kilpeenjoen suuntaan ja voisi koukata Ihantalan puolustajien selustaan. Venäläiset ryömivät vesaikossa rynnäkköetäisyydelle ja valtasivat yllätyshyökkäyksellä Vanhantorpan maastossa sijainneen tukikohdan. Näin syntyneestä aukosta kaartilaiset työntyivät Pyöräkankaalle.

Tuskin hikeä valuvat, pölyiset ja nokiset Suurkarin lähetit olivat saapuneet matkaltaan komppanioihin, kun ykkösen (Arvi Ahtiainen: kuuluin tähän) päällikön Antti Puhakan lähetti kiiruhti Suurkarin luo ja toimitti sanaa, ei varsin mieluista:

-Vihollinen on murtautunut sisään vasemman naapurin lohkolla. Nyt nämä parveilevat jo ykkösen selustassa. Komppania on pakotettu vetäytymään.

-Perkele, sanoi Antti Suurkari.

Ei osannut tähän hätään muutakaan. Yhdeksää käydessä vainolaiset olivat saapuneet Pyöräkankaan korkeimmalle tasalle.”

Arvi Ahtiainen: Kello 9.30. aikoihin tuli luoksemme komppanian lähetti ja ilmoitti:
-Ryssä komentopaikalla !

Taas lähdettiin tietoa varmentamaan ja tiedustelemaan. Tämän suorittivat kersantti Törmänen ja kaksi muuta tunnustelijaa. Näistä toinen, eli Heinonen tuli pian takaisin ja kertoi, että ryssä vetää 50 m päässä edessämme konekivääriä asemiin. Kersantti totesi:

-Met ei jäähä ryssän vangeiksi !

Hän katsoi parhaaksi, että irtaudumme. Vetäytymisen syynä oli se, että vahva venäläisosasto oli jo meidän ja komentopaikkamme välissä. Lisäksi yhteydet olivat poikki ja tilanne hyvin sekava. Ensimmäisen komppanian miehistä oli taisteluvahvuudesta pois arviolta 100 miestä, joista 26 oli kaatunut näiden kolmen helvetillisen Pyöräkankaan päiväni aikana. Niin komppanian ensimmäinen puolijoukkue, johon kuuluin ja jonka johtajana oli kersantti Törmänen vetäytyi tämän jälkeen pohjoisen suon yli. Vahvuus oli 2 x 4 miestä. Vasemmalla sivustalla oli siis suota, jota kautta ehkä voisi pelastua. Vihollisen konekivääri ampui jo uudesta asemastaan. Kun se oli saanut lyhyen sarjansa ammuttua, juoksin vauhdilla suolle, jonne mätkähdin pitkälleni suojaisempaan kohtaan. Muita tuli mukana. Harkitsin ja kuulostelin taas, koska tulisi konekiväärin vyön vaihto ja uusi mahdollisuus. Se koittikin pian ja ryntäsimme suojaan. Minä ehdin kiven taakse. Yhdeltä porukastamme murtui jalka tulituksessa.
Vähän ajan kuluttua tuli kohdallemme oma vikapartio, joka kertoi, että ensimmäisen komppanian eli omamme yhteys oli poikki ja se pitäisi korjata. Kerroin, että tulimme juuri komppanian asemista ja siellä rakentelee varmasti ryssä parhaillaan yhteyksiä.
Edelleen harhaillessamme tulimme pienelle ojalle, joka virtasi paikalliseen jokeen (Kilpeenjokeen). Siellä tapasimme kapteenin, jonka johdolla kaivauduimme asemiin puron rannalle. Meitä oli neljä hirvittävän väsynyttä miestä. Törmänen oli sitä mieltä, että menisimme omaan joukko-osastoon: "Omaan pataljoonaan, omaan pataljoonaan, jos se suinkin on mahdollista !".
Hän tiesi virrassa olevan kapeikon ja lankun, jota pitkin voisimme ylittää ja suunnata kulkumme oman pataljoonan suuntaan. Kyseinen ylityskohta haettiin ja päästiinkin yli. Voimat vain tuntuivat pettävän väsymyksen takia. Ravinnon saantikin oli jäänyt vähiin. Olimme nälkäisiä.

Eino Pohjamo: ”Ykkösen (Arvi Ahtiainen: oman komppaniani) miehiä vetääntyi, osin hajaantuneinakin, länteen ja pohjoiseen. Miehiä pysäyttämään Suurkari lähetti nelosen päällikön, kapteeni Ollitervon. Tämä lähti ja alkoi järjestellä ketjua kuntoon Löppösenmäen tasalle Pyöräkankaan pohjoispuolelle. Sinne oli vetääntynyt osin hajalle menneenä kakkonenkin.
Suurkari meni itse Hansteen komentopaikalle.”

Arvi Ahtiainen: Lähdimme taivaltamaan kersantti Törmäsen vetämänä kohti omaa pataljoonaa. Ties missä sekään mahtoi jo olla. Kohdalla, jossa olimme tavanneet vieraan kapteenin, eli jo vähän etäämpänä tulituksesta, oli talo, jonka kaivosta otimme vettä korvikkeen keittoa varten. Se ehkä virkistäisi. Leipälaukkukin oli mukanani. Keittämistä varten tarvittava nuotio tehtiin talon navetan sementtilattialle. Alikersantti valitsi levähdyspaikaksi pellonreunan, jossa koetimme virkistäytyä. Viipurista päin lensi 8 konetta. Joku sanoi saksmannin tulevan Viipuria pommittamasta. Olimme väsymyksen takia varomattomia, vaikka yleensä tiesimme, mihin tuli varautua. Ne olivatkin vihollisen maataistelukoneita, jotka alkoivat tulittaa meitä. Silloin tunsin jysähdyksen, ikäänkuin olisi kirveellä lyöty selkään. Nousin maasta polvilleni ja kyselin , vieläkö ketään on elossa.
Eräs miehistä totesi, ettei hänelle käynyt kuinkaan. Kersantti Törmänen ja alikersantti olivat molemmat kaatuneet. Minä olin saanut useamman sirpaleen osuman selkääni lavan viereen. Tämä tapahtui melko tarkkaan klo 11.05. Hengissä ja haavoittumatta säilynyt nuori sotakaverini saattoi minut joukkosidontapaikalle. Kello 14 minut oli toimitettu haavoittuneiden kokoamispaikalle sidonnan jälkeen. Siellä työskennellyt vääpeli kertoi nääntyneenä:

" 10 000 miestä on mennyt tätä kautta eteenpäin. Ei tätä montaa päivää kestä !"

Sitten minut kuljetettiin sotasairaalaan Tiuruniemen parantolaan, jossa olin yhden kuukauden ajan.

Eino Pohjamo: ”Taistelussa hajalle lyödyt I/JR 12:n osat koottiin siis kilometrin verran taemmaksi Löppösenmäen rinteeseen puolustukseen. Yhdentoista tienoilla Suurkari oli palannut Löppösenmäkeen mukanaan rykmentin reservikomppania, Airimon pataljoonan ykkönen, luutnantti Jylhän johdolla (9./JR 12). Jylhän komppania asettui aluksi Löppösenmäen linjaan.
Puolustusasemaan oli syntynyt vaarallinen murtuma. Idässä Ihantalassa ja lounaassa Vakkilassa, kolmosen alueella rintama piti. Kolmoselle lähetettiin sana, että kuopissa on pysyttävä, mutta vasen sivusta Pyöräkankaan suuntaan oli varmistettava.
Kolmosen miehillä ei ollut välitöntä hätää. Vihollisen jalkamiehet heidän edessään olivat aamuisen kahakan jälkeen hiljaisia. Vain kranaatit möyhivät peltoa, jonne poterot oli kaivettu. Mutta orpouden tunne hiipi täälläkin miesten mieleen, kun tiesivät, että yhteydet omaan pataljoonaan ovat poikki. Jopa joukkueenjohtajat, jotka paremmin, kuin rivimiehet ymmärsivät komppanian vaaranalaisen tilanteen, ehdottelivat Vuorialholle, että lähdettäisiin hakemaan omiin yhteyttä ja tarkkaa selvitystä kokonaistilanteesta.

-Vetäännytään, sanoivat joukkueenjohtajat.

Tuolle puheelle Vuorialho ei kallistanut korvaansa. Sanoipahan vain äsken saaneensa käskyn pysyä paikallaan. Lähellä oli irtaantuminen sielläkin !

-Kuopissa pysytään.

Kolmosen lähettejä kulki Suurkarin luo saadakseen tietoa kokonaistilanteesta ja toimintaohjeita. Lähetti toisensa perään toi paluupostina samat sanat:

-Asemissa on pysyttävä, kyllä tilanne Pyöräkankaalla selviää !

Pyöräkankaalla takaviistossa kävi koko ajan kova melske. Tarkasti kuunnellen se tuntui hitaasti siirtyvän etelään. Kolmonen piti asemansa ja illan myötä palautui välitön yhteys omiin. Poromiesten huolestuneet katseet lientyivät ja mielet täytti turvallisuuden tunne: komppanian molemmilla sivuilla jatkuivat jälleen omien miehittämät linjat.
Pyöräkankaan omistuksesta käytiin koko päivän kestänyt raivokas taistelu, johon ryhmän reservistä osallistuivat myös 10./JR 35 ja 9./JR 35.

Hansteen saatua tiedon Pyöräkankaalle tunkeutuneesta vihollisesta käski hän Karangon pataljoonan (ErP 16) reservikomppanian vastaiskuun koillisesta. Samaan tehtävään määrättiin myös 2./JR 12. Karangolle alistettuna saapui paikalle myös majuri Sammalkorven pataljoonasta (III/JR 35) kymmenes komppania. Komppanioitten siirtyminen ryhmitysalueelle tapahtui nopeasti. Jo yhdeksältä ne olivat jättäneet lähtötasansa Myllypellon tienoilla.
3.7.1944 ErP 16:n komentaja, everstiluutnantti Karanko sai siis käskyn heittää viholliset pois Pyöräkankaalta. Karangon hyökkäysosastoon kuului 1./ErP 16 (Urponen) ja 10./JR 35 (Kautto). Osasto ryhmittyi Kytöharjun maastoon, josta 1./ErP 16 lähti liikkeelle kello 9. Eteneminen sujui aluksi ripeästi, mutta sen keskeytti vihollistykistön tuli-isku ja osa komppaniaa hajaantui. Jääkärijoukkueella vahvennettu, ilmapommituksessa melkoisia tappioita kärsinyt 10./JR 35 aloitti etenemisensä kello 9.30. Komppania hyökkäsi leveän aukea yli lyhyin syöksyin. Vihollistykistö keskitti tulensa aukealle niin, että se oli yhtenä pölypilvenä. Aukean ylitettyään varsin pieneksi supistunut komppania pääsi Pyöräkankaalle, mutta siellä se joutui oman tykistön tuli-iskun kohteeksi. Kautto käski vetäytyä. Karanko oli haavoittunut ja Kauttokin haavoittui kuolettavasti. Hyökkäys oli epäonnistunut.
Linjan pelastamiseksi vihollinen oli häädettävä Pyöräkankaalta. Osasto Karangon hyökkäyksen ollessa vielä käynnissä, Vihma antoi Hansteelle ja Inkiselle esikäskyn hyökkäyksestä Pyöräkankaalle. Kaikki nopeasti irroitettavat joukot koottiin Hansteen johtoon. Suunnitelman mukaan jääkärijoukkueella vahvennettu 9./JR 35 (Rantala) hyökkäisi koillisesta, keskellä hyökkäisi Hukkisen jääkärikomppania ja 9./JR 12 (Jylhä) sekä oikealta Salmenmäen suunnasta III/JR 6 , kärjessä 9./JR 6 (Korhonen). Reserveinä olisivat 1. (oma komppaniani) ja 2./JR 12 sekä vasta Ihantalaan saapunut 3./JR 35 (Roppola). Hyökkäystä tukisivat Tykistöryhmä Mäki ja kaikki lohkon kranaatinheitinyksiköt kapteeni Osmo Varstan johdolla.
Tykistön piti ampua kello 12.30 kymmenen minuutin tulivalmistelu Rantalan komppanian tueksi, mutta sitä ei kuulunut, eikä tulenjohtaja saanut yhteyttä tuliasemiin, jolloin Rantala lähti kello 12.45. omilla aseilla ammutun tuliryöpyn jälkeen rynnäkköön. Taistelun ratkettua seuraavana aamuyönä, todettiin 9. Komppanian ja jääkärikomppanian aiheuttaneen viholliselle 400 miehen tappiot kaatuneina.


Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka.
Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Uudelleen ryhmittynyt Osasto Suurkari oli lähtenyt liikkeelle Löppösenmäeltä kello 12.30. etenemään Pyöräkangasta kohti. Tämän osaston ensimmäisessä linjassa kulkivat divisioonan jääkärikomppania ja sen vasemmalla puolen Airimon pataljoonan yhdeksikkö, Jylhän komppania. Toisena linjana lähtivät samaan päämäärään ykkösen (oma komppaniani ilman minua) ja kakkosen väki. Lännen suunnassa oli käsketty vastaiskuun JR 6:n komppania.
Vailla päiväkahta Suurkari ilmoitti Hansteelle, että JR 6:n miehet ovat saavuttaneet kartan Pyöräkangas -sanan "Py" tasan ja hänen oma väkensä oli tullut karttapiste 36:n tienoille. Yhteyttä haettiin Sammalkorven pataljoonan komppaniaan.
Hitaasti, mutta varmasti työnsivät vastaiskumiehet vihollista etelään kolmelta suunnalta. Lujasti panivat vihollismiehet vastaan. Syntyi käsikähmää ja lähitaistelua. Siinä oltiin mies miestä vastaan, vain käsiaseet olivat äänessä. Vihollisten divisioonan operatiivisella osastolla oli tulkittu alunperin tilanne väärin. Luulivat, että Pyöräkankaan ja Vakkilan rykmentit oli kokonaan tuhottu. Näin kertoi vangiksi antautunut venäläinen.

III/JR 6 aloitti hyökkäyksensä kello 13 vähäisen tulivalmistelun jälkeen. Pyöräkangas vallattiin 3.7.1944 kello 19:ään mennessä. Venäläisiä kaatui noin tuhat miestä ja Osasto Hanste menetti kaatuneina ja haavoittuneina yli kaksisataa miestä.
Myös Tähtelän suunnalla yrittivät läpimurtoa. Vahvennettu II/JR 35 onnistui pitämään asemansa. Heitä kaatui 16 miestä ja haavoittui 42.

Suomalainen tykistö, kranaatinheittimet ja suorasuuntaustykit ampuivat heinäkuun 3. päivänä koko Ryhmä Vihman lohkolla yli 10 000 laukausta ja neuvostoliittolaiset 15 000 laukausta.”

Arvi Ahtiainen: Tykistötaistelun huippu sattui tälle päivälle, mikä ei ole koskaan muististani häipynyt.

Eino Pohjamo: ”Osasto Hansteeseen kuuluva JR 12 oli väsynyt ja kärsinyt suuria tappioita. Kenraalimajuri Vihma antoi 3.7. päivällä käskyn rykmentin siirtämisestä taakse järjestelyjä ja lepoa varten. Osasto Hansteen lohkolle aamulla saapunut I/JR 35 (Kairinen) ja Pyöräkankaan takaisinvaltaukseen osallistunut II/JR 35 ottivat nyt rintamavastuun. Jänkäjääkärit pääsivät levähtämään hetkeksi taistelukentän "rauhallisempaan" kulmaan.”

Arvi Ahtiainen: Omalla kohdallani tuli taisteluihin nyt haavoittumisesta johtuen kuukauden tauko. Sodanjälkeisinä vuosina kävin pitkään läpi tuon heinäkuun 3:nnen päivän tapahtumia kokonaisuudessa ja omalta osaltani. Oli hyvin vaikea tietää, mitä ympärillä todella oli tapahtumassa. Teimme sen, mitä esimies käski, tietämättä suurimman osan aikaa, mikä oli kokonaisasetelma. Mieli oli niin väsymyksen turruttama, ettei tilanteen uhkaavuutta ja pelkoa jaksanut edes ajatella.

HEINÄKUUN 4.-8. PÄIVÄ.

Eino Pohjamo: ”Yöllä 3.-4.7. ryhmittyi I/JR 12 (Suurkari) kapealle lohkolle Vakkilan kylämaastoon Kilpeenjoen ja Pyöräkankaan väliin.
Vähäiset vihollishyökkäykset 4.7. päivällä JR 35 torjui jalkaväen aseilla ja tykistötulella. Todennäköisesti heti heinäkuun 5. päivän alettua venäläiset saivat tuta kovimman tykistön ja ilmavoimien yhteisiskun Suomen rintamalla. Tykistöryhmän ryhmäupseerin everstiluutnantti Vähätuvan kertoman mukaan 20 minuuttia kestäneeseen iskuun oli osallistunut 18 patteristoa ja yksi järeä patteri. Jokaisen patteriston ensimmäiset kranaatit olivat räjähtäneet samanaikaisesti ensin kranaatinheitindivisioonan ja sen jälkeen raketinheitinprikaatin oletetuissa tuliasemissa, sitten komentopaikoilla ja lopuksi jalkaväen ryhmitysalueilla. Tykistötuli oli ollut hirmuinen. Kello 1.13:sta alkaen 36 suomalaista pommikonetta pommitti seitsemän minuutin ajan vihollisryhmityksiä. Tämän jälkeen paikalle kiisi 17 Stukaa ja 8 FW -hävittäjäpommittajaa. I/JR 35 menettää kuitenkin Pyöräkankaan 6. heinäkuuta. Suomalainen tykistö hajoitti tuona päivänä useita vihollisryhmityksiä Tähtelän ja Pyöräkankaan etumaastossa. Vihollinen ampui koko päivän häirintää raskailla aseilla suomalaisten asemiin. Kello 16.40 neuvostotykistö ja kranaatinheittimet keskittivät tulensa Pyöräkankaalle ja Löppösenmäkeen. Maataistelukoneet tulittivat samanaikaisesti kaikkea näkyvää. Valmistelua kesti puolisen tuntia, jonka jälkeen Pyöräkankaan etulinjan pesäkkeet joutuivat kestämään lyhyen, mutta ankaran tulituksen, johon yhtyivät myös Ihantalan eteläpuolisesta maastosta ampuvat panssarit. Viimeisten kranaattien mukana ryntäsivät suomalaisten asemiin iskujoukot, joita neuvostoliittolaiset olivat alkaneet käyttää hyökkäysjoukkojensa kärjessä. Vihollinen valtasi Pyöräkankaan.
Murto kyettiin rajaamaan Löppösenmäen tasalle.
Pyöräkangas otetaan taas omien joukkojen haltuun vastahyökkäyksellä. Tätä varten oikealla oleva Suurkarin I/JR sai käskyn varmistaa vasemman sivustansa ja pitää Vakkila hallussaan, tapahtui Pyöräkankaalla mitä tahansa.
Varsinaiseen vastahyökkäykseen määrätyt joukot saivat ryhmityskäskyn kello 21.45. Tähän osallistuisivat I/JR 35, 3./JR 12 ja ErP 16. Reservinä Uudentorpan maastossa oli II/JR 12. Hyökkäys alkoi 7.7. tasan kello 2 tulivalmistelulla, jonka leveys oli 800 metriä ja kesto kaksi minuuttia. Siihen osallistui 13 patteristoa. Vahvennettu 1./JR 35 sai vallattua lähes kaikki Pyöräkankaan etulinjan taisteluasemat. Vihollinen yritti takaisinvaltausta kello 13.30. ja vielä illalla kello 19 tienoilla, onnistumatta.
Valtaukseen venäläiset ryhtyivät vielä 7.-8. heinäkuuta, silloinkin tuloksetta. 6. divisioonan etulinjan pataljoonat olivat 9.7. aamulla puolustusasemissaan Vakkilan-Pyöräkankaan alueella oikealta lukien II/JR 35, III/JR 35, I/JR 12, I/JR 35, II/JR 12 ja III/JR 12.

Torjuntavoitto alkoi häämöttää. Neuvostoliitto alkoi irrottaa Karjalan Kannakselta joukkojaan muualle siirrettäviksi, koska Ihantalan taistelun tavoitteet jäivät määräajassa saavuttamatta. Taisteluita käytiin kyllä täälläkin edelleen, mutta vaimeammin. Pyöräkangas jäi taistelujen lopputuloksen perusteella Suomelle, vaikka se jäikin vanhan Moskovan rauhan rajan taakse lopulta.

Suomi säilyi Suomena.

Heinäkuun 9. päivänä todetaan, että neuvostojoukot eivät enää pyri läpimurtoon Ihantalassa, vaikka tykistötuli ja pienemmät taistelut jatkuvatkin. Suomalaisten torjuntavoiton Karjalan Kannaksella on mahdollistanut puolustuksen vahvistuminen kesäkuun lopulla. Miehiä ja aseita on enemmän kuin neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alkaessa kesäkuun 9. päivänä. Erityisen merkittävään asemaan nousevat kenttätykistö, ilmavoimat, panssarijoukot ja panssarintorjunta sekä tiedustelu. Kenttätykistön 91 patteristosta Kannakselle on sijoitettu 58 patteristoa; näistä 19 on IV Armeijakunnan alueella. Vastapuoleen verrattuna tykistöä on vähän, mutta määrällisen eron korvaa laatu, nopeus ja tarkkuus.
Panssarintorjunta on tehostunut saksalaisten panssarikauhujen ja panssarinyrkkien ansiosta. Lisäksi VKT-linjan (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) taisteluissa on mukana oma Panssaridivisioona ja saksalainen rynnäkkötykkiprikaati. Myös ilmavoimat - omat ja saksalaiset - vaikuttavat suuresti menestyksekkääseen torjuntaan. Tehokas radiotiedustelu puolestaan pystyy hankkimaan tiedot vihollisen suunnitelmista jo etukäteen ja mahdollistaa omalta osaltaan vastatoimien suunnittelun.

6. Divisioonan jalkaväkirykmentit JR 12 ja JR 35 sekä ErP 16 taistelivat hyvin. JR 12 joutui ahtaalle päätien suunnassa ja Pyöräkankaalla sekä JR 35 Osasto Laaksosen puolustuslohkolla Vakkilassa ja Pyöräkankaalla. Taisteluissa JR 12:n jänkäjääkärit tuhosivat panssarikauhuilla ja -nyrkeillä 25 panssaria, joista II/JR 12:n osuutta oli 21. JR 12:n tykkikomppania tuhosi 11 panssaria. JR 12:n ja JR 35:n miehistötappiot olivat suunnilleen yhtä suuret.
Ihantalan ratkaisutaistelut, jotka katsottiin päättyneiksi 7.7.1944, maksoivat verenä seuraavasti JR 12: kohdalla:

I/JR 12; haav. 267, kaat. ja kad.38.
II/JR 12; haav. 282, kaat. ja kad. 54.
III/JR 12; haav. 69, kaat. ja kad. 11.
13./JR 12; haav. , kaat, ja kad. 16.
14./JR 12; haav. 29, kaat. ja kad.5.

JR 12 yhteensä; haav. 647, kaat. ja kad. 108.

ErP 16; haav. 238, kaat. ja kad. 52
16. Krh. K; haav. 15, kaat. ja kad. 3.


Suomalaisia joukkoja taisteli Ihantalassa 5 divisioonaa. Mukana oli myös saksalainen rynnäkkötylliprikaati. Hyökkääjällä oli kolme armeijakuntaa, eli 15 divisioonaa, 150 pataljoonaa sekä yli 1 000 panssaria. Omat hävittäjät ja ilmatorjunta pudottivat Ihantalassa viikossa 119 viholliskonetta. Suomalaiset lentokoneet pommittivat 1.-6.7. yhteensä 92 ja saksalainen Osasto Kuhlmey 291 kertaa.

Panssarintorjuntaa varten Suomeen oli toukokuussa 1944 tuotu 10 000 ja juhannuksena vielä 14 000 panssarinyrkkiä sekä 2 000 panssarikauhua. Niillä annettiin lopullinen tyrmäys panssarijyrälle 29.6.-1.7., kun JR 12:n lähitorjuntamiehet nykyisen kenraaliluutnantti Olli Kaakisen johdolla tuhosivat kymmeniä tankkeja.

Panssarit alkoivat arastella, kun suuri joukko niitä oli tuhottu. Koulutusta panssarinyrkkiin ei ehditty antaa. Se oli yksinkertainen putki, joka loi valtavasti uskoa puolustukseen. Monella miehellä oli kontollaan useita vaunuja. Jänkäjääkärit olivat Kaakisen mukaan loistavia taistelijoita. He eivät pelänneet mitään ja panssarien tuhoamisenkin he ottivat metsästyksenä. Nyrkin kanssa piti mennä 10 tai 30 metrin päähän ja vaikka kumpuileva maasto auttoi, niin niissä oloissa jokaisen panssarin tuhoaminen oli melkoinen urotyö. Kannaksella tuhottiin tai vaurioitettiin pahoin 750 panssarivaunua, näistä yli puolet Tali-Ihantalassa. Muilla rintamilla tuhottiin 200 kpl. Panssarintuhoojan merkin sai 327 miestä, mutta monet urhot eivät sitä saaneet, koska menivät manalle saman tien itsekin.


30.6.1944 Ihantalassa, Imatrantiellä savuava Sotkan romu, jonka alaosaan ilmeisesti saksalaisen rynnäkkötykin ammus oli osunut, tehden panssarin liikuntakyvyttömäksi. Alikersantti Matti Huppusen panssarinyrkin ammus tuhosi vaunun lopullisesti. Jäännöksiä tarkastelevat II/JR 12:n kersantit Kalle Niemelä (vas.) ja Heino Nikulassi. Heistä vasemmalle panssarijääkäri Eino Heikkilä rykmentin tykkikomppaniasta. SA-kuva teoksesta: Martti Sinermä, Rainer Palmunen ym: Suomalainen korpisoturi.
Oy Valitut Palat – Reader´s Digest Ab 1994.

Venäläinen tykistö oli ampunut 1.-12.7.1944 6.D:n viiden kilometrin pituisella kaistalla 95 390 ja suomalaiset 56 720 laukausta. Suomalaisten puolelta rajuimmillaan yhtäaikaa ampui siis 21 patteristoa ja yksi järeä patteri, yhteensä 252 tykkiä.
Vangiksi jääneiden venäläisten kertoman mukaan suomalaisen tykistön torjuntatuli oli hirmuinen kokemus, koska se pystyi keskittämään pienelle alueelle valtavan tulimäärän. Siihen eivät venäläiset pystyneet, vaikka heillä oli paljon enemmän kalustoa.

Tykkituli koitui Mannerheimristin ritari Einar Vihman, 51, kohtaloksi. Venäläisosasto tunkeutui yöllä 26.-27.7. Ihantalan kirkolta 200 metriä länteen ja pellolle juuttui 10 panssaria, näistä 6 raskasta Josef Stalin -vaunua ja 4 T-34-Sotkaa. Paikoilleen juuttuneet vaunut eivät kaikki enää jonkin ajan kuluttua toimineet, mutta muodostivat kuitenkin hyvän suojan venäläiselle jalkaväelle. Niiden alle oli kaivettu pesäkkeitä, joista aika ajoi kiivaastikin tulitettiin. Lauantaina 5. elokuuta valmistauduttiin tuhoamaan panssareita, jota varten tarvittiin tulivalmistelu ja iskujoukon hyökkäys savusuojassa.
Lujahermoinen Vihma päätti mennä lähelle seuraamaan määräämäänsä operaatiota. Pellolle ja tielle räjäytettiin 8 panssaria, mutta viholliskeskityksessä kenraali ja esikuntapäällikkö, evl Gösta Palkama, 42, kaatuivat. Haavoittunutta kenraalia syöksyi salamana auttamaan JR 12:sta sotamies E.J. Mustalampi, ja hänen luokseen tuli myös evl J. Duncker. Ennen kuin Mustalampi ehti tehdä mitään, kuului jälleen aivan pään päältä kranaattien tulosuhina. Seurasi räjähdys niiden osuessa maahan. Räjähdyspilven hälvettyä havaittiin kenraalissa uusia sirpaleitten iskemiä ja myös Mustalampeen oli osunut. Vielä viimeisillään kuultiin kenraalin sopertavan terveisiä omaisilleen. Myös Mustalampi tunsi loppunsa tulevan. Paikalle tehtävästään palaileville iskuosaston miehille hän selitti:

-Nyt en enää juokse mihinkään.

Siihen kaatuneen puhe voimattomana sammui.
Kellot näyttivät 19.42. Kenraali ja sotamies, molemmat kuudennesta divisioonasta, häipyivät yhdessä tästä maailmasta. Niin täyttyi Vihman oma ennustus:

-Tämä on minun viimeinen sotani !

Näin oli Vihma, Halstin kertoman mukaan, sanonut vyöttäessään itseään sotaan kesällä 1941. Niin kaatui Ihantalan voiton arkkitehti.”

* * *

Arvi Ahtiainen: Heinäkuun alun ratkaisutaisteluiden jälkeen kului vielä viikkoja, ennenkuin pääsin pois Tiuruniemen sairaalasta. Kotilomalla en siinä välissä voinut käydä. Aiemmin haavoittumisiin kyseinen loma oli liittynyt.
Kun palasin rintamalle elokuun alussa, komppaniani oli aivan samoissa asemissa, kuin siellä 3. heinäkuuta haavoittuessani. Tulin takaisin rintamalle elokuun 1. viikolla. Samaan suojaan asetuin, kuin aiemminkin Pyöräkankaalla. Kerran heti tämän jälkeen venäläisten pommitettua asemiamme koko päivän, kurkisti poteromme suuaukosta täydennykseksi tuleva mies. Hän kysyi, olisiko yhdelle miehelle tilaa. Tilaa löytyi. Vähän ajan kuluttua ylös katseltuaan hän alkoi valitella, ettei suojassa ole lainkaan kattoa. Totesimme, ettei tämä ole kuin sirpalesuoja. Kattoa ei ole koskaan ollutkaan. Mies katsoi paremmaksi lähteä aukealle pellolle. Hän ei ehtinyt kuin 30 metrin päähän, kun kranaatti putosi viereen. Jalka meni poikki.

Eino Pohjamo: ”Heinä-elokuun taitteessa hiljeni liikuntasota kaikkialla Kannaksella. Elokuun 5:nnen kahakkaan päättyivät merkittävimmät toimet myös Ihantalan mäen rinteillä, kansakunnan ratkaisun paikalla.


Karjalan risti

Ihantalaa v. 1944.

Lappiin ja Siviiliin.

KAAMASTA KOHTI.
VARMISTUS POHJOISEEN.

Eino Pohjamo: ”Elokuun lopulla suoritettiin Ihantalassa suurisuuntainen vaihto-operaatio. Koko 6. divisioona otettiin rintamasta ja pantiin marssille. Jänkäjääkäreiden rykmentin tilalle tuli Kiestingin ajoilta tuttu, monesti rinnan rynnäkössä toiminut JR 11 kolmannesta divisioonasta. Jänkäjääkärit marssivat Äyräpään kautta Antrean pitäjän Virkinniemeen Ihantalan ja Vuoksen rintaman saumaan. Arveltiin, että levossa ja varustelutöissä saadaan olla ainakin pari viikkoa.
Syyskuun 3:ntena oli päivä häthätää päässyt iltapäivätunneille, kun pataljoonan lähetti saapui kertoen II:n (von Essenin) miehille , että hommat heitetään siihen ja että on palattava leirialueelle. Suurkarin pataljoona oli jo matkalla Antrean asemalle.”


Hyvästi Ihantala. Essenin pataljoonan heitinjoukkue marssii Vuoksenrantaan. Etualalla luutnantit Bror Koskinen ja Eino Pohjamo, kersantit Olavi Pengerkoski, Teppo Virtanen (Väyliö) ja Armas Jäntti.
Kirjasta: Eino Pohjamo: Rauta palaa.

Arvi Ahtiainen: Antrean asemalla odottelimme sateisen yön yli junaa asemarakennuksen yläkerrassa. Asemamiehet yrittivät ajaa meitä uloskin, jäimme kuitenkin. Aamulla, päivän valjettua olimme sitten junassa. Se pysähtyi 4.9.1944 Virasojalla ottamaan vettä ja puita. Menin yksin ulos vaunusta noutamaan kahteen pakkiin juomavettä. Pataljoonankomentajani, majuri Antti Suurkari oli menossa ohitseni ja ilmoitti samalla minulle: "Rauha on tullut !".
Tämän viestin vein myös sisälle vaunuun. Kerrottuani asian muille, puhkesi vaunussa suuri riemu. Jotkut olivat sitä mieltä, että nyt me menemme ottamaan saksalaisten asemat itsellemme.

Eino Pohjamo: ”6. divisioonan lähettämässä puhelinsanomassa numero 4151 oli todettu lakonisesti, että tehdyn sopimuksen perusteella vihollisuudet lopetetaan 4.9.1944 kello 7. Taisteluvalmius käskettiin säilyttää. Puoli kahdeksalta oli ensimmäinen kuljetusjuna lähtenyt kohti pohjoista. Tultiin Kajaaniin, josta marssien takaisin Kontiomäelle. 7.9. Essenin pataljoona saapui hietaiselle kankaalle Miesjoen varteen pohjoiseen johtavan silloisen viitostien varteen, jonne leiriydyttiin. Oltiin demarkaatiolinjalla, jonka pohjoispuolella olivat saksalaiset, entiset aseveljet.

Kuhmon pitäjän pohjoisnurkilta oli suorasti viivattu linja kohti länttä. Siellä, Oulun yläpuolella se kaartoi pohjoiseen ja törmäsi Pohjanlahteen. Tämä viiva jakoi valtakunnan kahtia. Linjan pohjoispuoliselta alueelta tuli saksalaisten poistua kahden viikon kuluessa. Silloin suomalaiset sotavoimat ryhtyisivät työntämään linjaa yhä pohjoisemmaksi hyvällä tai pahalla. Tätä oli tullut odottelemaan jänkäjääkäreiden rykmentti ja koko peräpohjalainen 6. Divisioona, jonka komentajaksi Vihman kaatumisen jälkeen oli määrätty jänkäjääkäreiden entinen komentaja, eversti Albert Puroma. Linjalle oli saapunut lähtöasemiin monta muutakin divisioonaa, jokaisen pohjoiseen johtavan päätien suuntaan.

Syyskuun puolenvälin tienoilla Hanste antoi rykmentin käskyn. Siitä kävi ilmi, että 6. Divisioona on ylipäällikön reservinä Kajaanin ympäristössä. Divisioonan tuli päävoimin valmistautua etenemään Hyrynsalmi - Suomussalmi suuntaan. Yhden pataljoonan tuli varmistaa Kuhmon suunta ja yhden Sotkamosta Pyhännän suuntaan Ristijärven pitäjän alueella.”

Arvi Ahtiainen: Joukko-osastomme kuljetettiin Vuokattiin ja marssitettiin sitten Kuhmoon. Seuraavana aamuna jokainen joutui kaivamaan kenttälapiollaan juoksuhautaa. Joku saksalainenkin oli kiinnostunut asiasta ja kävi tiedustelemassa touhujamme. Epäilivät kai sillä taholla, että rakentaisimme varustuksia aseveljiä vastaan.
Kuhmossa viivyimme toista viikkoa varustuksia tekemässä.

Eino Pohjamo: ”Kuhmossa suoritti tehtäväänsä divisioonalle alistettuna Suurkarin pataljoona ja Sotkamossa Karangon ErP 16, jonka komentajaksi muutamaa päivää myöhemmin määrättiin majuri J.I. Sammalkorpi. Rykmentin pääosan, Essenin ja Ojalan pataljoonien, tuli päätien suunnassa varmistaa pohjoiseen sekä valmistautua miehittämään tiedusteltu puolustuslinja, Mieslahti - Härmänmäki.

Syyskuun 19:ntenä Suurkarin osasto jäi vielä puolustukseen Pieni-Kuumujärven - Iso-Kuumujärven kannakselle tehtävänään yhdessä Rajapataljoona 6:n osien kanssa estää venäläisten mahdolliset etenemisyritykset etelään. Tämän tuli tapahtua neuvotellen. Syyskuun 21:senä saapui tieto, että idästä tulleet venäläiset ovat Suomussalmella Haukiperän lossilla. Sille suunnalle tuli Hansteen miestenkin kiiruhtaa. Suurkarin pataljoona viipyi yhä Kuhmon pohjoisosassa. Suorin tie sieltä muun rykmentin yhteyteen Hyrynsalmen ja Puolangan suunnalle, jossa Ojalan ja Essenin pataljoonat olivat, kulki Suomussalmen ja nyt venäläisten miehittämän alueen kautta. Tämän tien käyttämisestä kävivät mm rykmentin komentaja ja divisioonan esikuntapäällikkö neuvottelua venäläisten kanssa. Heitä edusti mm näiden 54. Divisioonan esikuntapäällikkö majuri Meljinikov.
Venäläisten sallittua läpimarssin, nakkasivat Suurkarin jänkäjääkärit pakkauksensa ja aseensa pykälään ja lähtivät Kuhmon Kuumusta aluksi kohti pohjoista ja sitten Raatteen tien saavutettuaan käänsivät marssinsa länteen, venäläisten "selkään" kohti Haukiperää. Tilanne oli erikoisen tuntuinen. Marssiin tuli tietynlaista maaottelun tuntua. Haluttiin näyttää entiselle viholliselle, ketä ollaan. Haukiperän äärellä saatiin näkyville enemmän venäläisiä. Tapansa mukaan jänkäjääkärit lähtivät votkan ostoon. Kauppa ei onnistunut, sillä venäläiset sanoivat kaiken votkan olevan Suomussalmen kirkolla.
Tupakkaa sentään vaihtoivat, mahorkkaa. Jänkäjääkärit saapuivat lossille reippaasti marssien ja laulaen. Asepuvut olivat puhtaat. Ihantalan jälkeen oli ennätetty jo monet kerrat saunoa, nukkua väsymys pois ja saada varustetäydennyksiä.. Meno oli niin reipasta, että vihollisupseerit kyselivät, tokkopa tämä pataljoona on sodassa ollutkaan. Kuultuaan vastauksen - Mitä nyt viimeksi Ihantalassa - kyselyt ja epäilyt loppuivat.
Kun pataljoona oli jälleen omien puolella ja venäläisten varmistukset konekivääreineen selän takana, saattoi Puromakin kysyä Suurkarilta:

- Miten marssi meni ?

- Ikinä eivät ole marssineet sotilaallisemmin, vastasi Antti Suurkari, koko matka kuin paraatia.

Lokakuun 8:nnen illalla tavoittivat Suurkarin jänkäjääkärit oman rykmenttinsä Ranuan Perälässä aivan Oulun ja Lapin läänien rajamailla.
Rykmentin pääosa sitoutui sinne tietöihin.

TAISTELU NAPAPIIRILLÄ.

Yhä pohjoisemmaksi mentiin. Kohti Ranuaa ja Rovaniemeä, Lapin porteille. Rykmentin kärkenä kulki edelleen Ojalan pataljoona. Sitä seurasivat Suurkarin miehet ja viimeisinä tulivat Essenin komppaniat. Marssin aikana syys-lokakuun taitteessa aloitettiin ensimmäiset kotiuttamiset. Käskyn mukaan vapautuivat vanhimmat, 1902-1906 syntyneet, ja nuorimmat, 1926 syntyneet. Mielissä syttyi toive: joko vihdoinkin jouluksi kotiin ? Sitähän oli luvattu ja odotettu yli kolme vuotta.

Saksalaiset olivat 4. lokakuuta ottaneet käytännön toimeenpanovallan Pohjois-Suomessa itselleen. Heidän ylipäällikkönään oli kenraalieversti Lothar Rendulic. Jatkosodan rauhansopimuksen mukaan Suomen tuli katkaista sotilaallinen yhteistyö Saksan kanssa ja häätää saksalaiset joukot alueeltaan. ”

Arvi Ahtiainen: Rauhansopimuksen perusteella tapahtui JR 12:n siirto Kuhmon jakson jälkeen Lappiin, Rovaniemen tielle, jonka olivat ilmeisesti saksalaiset meitä varten jo miinoittaneetkin, tulevia tapahtumia ennustellessaan. Alkuun miinojen paikat kyllä näkyivät, mutta sateen tultua niiden kaivuujäljet peittyivät. Tien varsilla oleilleet siviilit kertoivat, mistä kohdin miinat olivat löydettävissä. He olivat olleet paikalla saksalaisten miinoittaessa tietä.

Eino Pohjamo: ”Torniossa oli aloitettu taistelut jo 2. lokakuuta, jolloin Pajarin 3. Divisioona oli tehnyt maihinnousun. Lokakuun 9:ntenä saapuivat vihollisen lentokoneet. Ne hyökkäsivät jänkäjääkäreiden kimppuun useita kertoja peräkkäin. Kun kaikki oli ohi, koneet menneet menojaan, todettiin Ojalalta kaatuneen kolme ja haavoittuneen seitsemän. Suurkarin pataljoonasta kaatui kaksi ja 15 haavoittui. Essenin pataljoonaa pommitus ei koskenut.
Pudasjärvellä yhtyivät Laguksen panssaridivisioonan ja Puroman 6. Divisioonan kolonnat. Laguksen miehet olivat lähteneet panssareineen Kiimingistä. Puroman 6. Divisioona alistettiin nyt Lagukselle. Pienehköjä saksalaisjoukkoja oli tavattu, motitettu ja vangittu jo aikaisemmin. Suurehko koukkausyritys oli edessä Petäjäsalmen maastossa Ranuan eteläpuolella. Saksalaiset pääsivät siellä kuitenkin karkuun. Saatujen vankien ja asiapapereiden mukaan saksalaisten viivytysjoukkona toimi Vuoristojalkaväkirykmentti 218. Sama, jolle jänkäjääkärit luovuttivat rintamavastuun Kiestingissä vuonna 1942.
Tien suunnassa Portimojärven-Ylimaan kannaksella pantiin hyökkäämään 6. D:n etummaisena marssiva JR 33:n toinen pataljoona. Se yhtyneenä jääkäripataljoonien hyökkäykseen rynni päin vihollista, työntäen sitä pohjoisiin ja Jääkäriprikaatin pääosia vastaan. Vihollisen irtaannuttua siirrettiin jääkäripataljoonat lepoon. Jänkäjääkäreiden pääosan tuli olla komentajansa johdolla ja hänelle alistetun Laaksosen pataljoonan kanssa valmiina hyökkäämään vihollista vastaan heti, kun meneillään olevat saksalaisten saarrostustoimet alkavat vaikuttaa. Saarrostavat pataljoonat tapasivat tien säkkipimeässä puoliltaöin lokakuun 14:ttä vasten. Koukkausmatka oli kartaltakin mitattuna peninkulmainen. Heti aamuyöllä yrittivät saartoon joutuneet murtautua ulos, mutta se yritys lyötiin takaisin. Mutta paria tuntia myöhemmin täydellä vauhdilla Rovaniemen suunnasta rynnännyt apujoukko heitti selustaa pohjoiseen varmistaneen Kiiverin pataljoonan etuvartiokomppaniat hajalle ja vihdoin koko pataljoonan. Samalla vauhdilla saksalaiset jatkoivat ryntäystään Lahdenperän ja Ojalan pataljoonien selkään. Ne iskivät tiellä olleet yksiköt sivuun ja avasivat omilleen perääntymistien. Yli kolmekymmentä autoa, moottoripyörää ja tykistöä käsittävä saksalaisten kolonna karkasi pitelijöittensä käsistä. Suomalaisten koukkaajien hintana kentällä lepäsi 16 kaatunutta.

ROVANIEMI PALAA.

Vetääntyvän vihollisen perään lähtivät välittömästi Taisteluosasto Hansteen miehet. Osaston keulassa kulki Laaksosen pataljoona (III/JR 33). Vihollisen viivyttävän osaston pääjoukko meni menojaan suuren veden, Kemijoen taakse. Lokakuu oli ehtinyt puoleen, aamuyön kolmas tunti oli käsillä. Suomalaiset työnsivät etummaiset varmistuksensa Kemijoen rantaviivalle. Siinä nyt oli silloisen Rovaniemen kauppalan keskusta aivan käden ulottuvilla, mutta kuitenkin kaukana, sillä välissä huilasi syksyn tumma, vahva ja leveä virta. Kauppalan keskustassa oli valoisaa, sillä aniharvoja rakennuksia lukuun ottamatta kaikki palava roihusi tulimerenä. Jatkuvia räjähdyksiä kuului. Kuului myös taistelun ääniä kauppalan länsi- ja luoteispuolelta. Pajarin divisioonan taisteluosastot raivasivat tietään kauppalaan maanpuolelta.
Keskustasta pohjoiseen ja itään johtava Ounaskosken komea kaksoissilta oli retkahtanut räjähdysten voimasta moneen kappaleeseen. Samoin lojui nokka vedessä Kemijoen yli vievä Suutarinkorvan silta. Ne olivat vuorokauden vanhoja tihutöitä.
6. Divisioona ja jänkäjääkärit jäivät toistaiseksi asemiin pitkin joen vartta. Haeskeltiin veneitä, jotta vaikka pienehköin partioin olisi päästy kauppalaan. Niitä ei tahtonut löytyä. Löydetyllä parilla veneellä Puroma käski lähettää myöhäisyöllä voimakkaan partion virran yli. Partio lähti. Se yritti useasta kohden rantautua, mutta sai aina tulta vastaansa.

Lokakuun 16. päivänä aamuvarhaisella kuului taistelun melske kauppalassa Kemijoen pohjoispuolella jo Paavalniemen tasalta. Yhä pysyi vihollinen kauppalan keskustassa. Vihollinen torjui yli yrittävät partiot. Saksalaisen tykistön häirintäammunta kohdistui jokirannan suomalaisiin.
Ennen kuin Hansteen osastot olivat saavuttaneet Kemijoen rannat, oli idästä saapunut joen rantamaita pitkin Jääkäripataljoona 5. Se varmisti Kemi-ja Ounasjoen saumassa pohjoiseen. Puolelta päivin määrättiin tähän varmistustehtävään Suurkarin pataljoona. Saman päivän illalla kello 20.20 totesivat Suurkarin jänkäjääkärit joen länsipuolelta ammuttujen viimeisten laukausten kaiun. Saksalaiset jättivät lopullisesti kauppalan, Pohjolan Pariisin, kuten he Rovaniemeä nimittivät. Syksyn tuuli puhalteli hehkuviin palonpohjiin liekkejä. Muuten oli Rovaniemi sen yön autio ja kaamoksen pimeys peitti tuhon.


Hävitetty Rovaniemi. Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka.
Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Illalla määräsi Puroma myös jänkäjääkärit liikkeelle kohti pohjoista. Yön kuluessa olisi Suurkarin pataljoonan pitänyt siirtyä virran yli lautoilla ja pioneerien polkusiltaa pitkin räjäytetyn Suutarikorvan sillan vieritse. Mutta liikenne ruuhkautui vedenylityspaikoissa pahoin. Vasta aamulla, 17. lokakuuta, ensimmäiset jänkäjääkärit pääsivät aloittamaan ylimenon jääkäriprikaatin miesten jälkeen.”

Arvi Ahtiainen : Rovaniemen lähistölle tultuamme olimme havainneet, että kaikki Kemijoen ylittävät sillat oli räjäytetty. Siltojen sortuneita teräskaiteita pitkin me kuitenkin onnistuimme taiteilemaan vastarannalle Nevavaaran puolelle. Kiipeily kesti aamuyön.


Tämän saksalaisten räjäyttämän sillan palkkeja pitkin kiipeilin Kemijoen yli Rovaniemelle keskellä yötä.

Eino Pohjamo: ”Rykmentin ylimeno kesti pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle. Iltaan mennessä jänkäjääkärit olivat koossa Apukassa, puolentoista peninkulman päässä Rovaniemeltä Jäämeren tien varressa.
Lokakuun 19. päivänä aamuhämärissä alkoi marssi kohti Sodankylää. Suurkarin jänkäjääkärit olivat rykmentin keulilla. Alkoi vetää talveen, kauempana pohjoisessa näytti satelevan selvää lunta. Kuuma sotakesä 1944 oli lopullisesti selän takana.”

Arvi Ahtiainen: Lopulta me sitten päädyimme Kaamasen tielle, päämääränä Sodankylän Sattanen. Vastassamme odotimme olevan saksalaisia vuoristojääkäreitä, entisiä aseveljiämme. Taistelutoiminta oli kuitenkin hyvin vähäistä. Saksalaiset eivät jääneet suomalaisten motitettavaksi, vaan vetääntyivät kohti Norjan aluetta. Jälkeensä he jättivät miinoitetut tiet, joiden varsia pitkin marssimme kohti pohjoista.

Lapin sodan loppuvaihetta. Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.	Lapin risti

JOULUKSI KOTIIN

Lokakuun 23. päivänä puolilta päivin saapuivat jänkäjääkärit Jeesiönjoelle, Kitisen haaran varteen. Siihen pysäytettiin toistaiseksi koko 6. Divisioonan eteneminen. Telttojen kamiinat lämmittivät kodikkaasti lepäileviä miehiä. Nyt nukuttiin Virkinniemessä kesken jääneet unet pohjiin asti. Olivathan viimeisiä sotaunia, joita vuosien takaisten taistelutovereitten kanssa kuluteltiin. Parin päivän mentyä tuli käsky, että Perä-Pohjolan sotilasläänin alueen miehet siirretään kotiuttamista varten JR 33:een. Tämä joukko vastasi n 40 % rykmentin silloisesta vahvuudesta. Vähiin olivat Lapin miehet menneet. Seuraavina päivinä lähtivät muitten Pohjois-Suomen sotilaspiirien miehet. Ja vihdoin kaikki loput kotiutettavat. Viimeisten lähtijöitten mukana oli miestä matkalla vähän jokaiselle Suomen kulmalle, sillä jänkäjääkäreiden suurien tappioiden vuoksi oli joukkoon saapunut täydennystä ilmeisesti kaikista Suomen maakunnista.”


Sota on päättynyt. Saksalaiset on karkotettu ja Suomen lippu nostetaan Norjan rajalla Käsivarressa. Kuva teoksesta: Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka.
Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Arvi Ahtiainen: Sodankäyntini päättyi 1.11.1944 Lapissa ollessani. Palailin illalla riekonmetsästyksestä. Teltoillamme kohtasin hurraavia miehiä, jotka sanoivat minulle:

-"Nyt lähdetään Kotiin !"

Tämä tapahtui Sodankylän Sattasessa.
Meitä nuoremmat ikäluokat jatkoivat Sodankylästä saksalaisten poisajoa.

Eino Pohjamo: ”Jalkaväkirykmentti 12, kesän kirkkaimpina hetkinä vuonna 1941 perustettu, sammutti itsensä syvimmässä kaamoksessa marraskuun 2. päivänä 1944 ison matkaa napapiirin pohjoispuolella. Rykmentin perinnettä jäi jatkamaan JR 2, johon JR 12:sta siirtyi asevelvollisina 2 aliupseeria ja 242 miestä, jotka olivat syntyneet vuosina 1924 ja 1925. Lapin sota jäi jatkumaan "lasten ristiretkenä".
Koko sodan 1941- 44 aikana JR 12 menetti kaatuneina ja kadonneina 1158 miestä. Haavoittuneita oli 3690 miestä. Rintamakarkureita oli Suurkarin pataljoonasta 65, von Essenin 99 ja Airimon pataljoonasta 291 miestä.

Vanhat jänkäjääkärit, vuosien kokemukset ja kolhut ja muistot myötään, lähtivät marssimaan kotiuttamispaikoille Rovaniemen tienoille, Kemiin. Ei tarjottu autokyytiä, kuten aikoinaan Kiestinkiin mentäessä. Ei ollut enää kiirettä hyökkäykseen. Kenkäpelillä matkattiin parisataa kilometriä. Sitten näkyivätkin Rovaniemen luurankotalot. Ounasjoen yli, suunnilleen siitä, missä nykyisin lavea nelostien silta suoltaa liikennemassoja pohjoiseen ja etelään, päästiin viivytyksettä, sillä pioneerit olivat ennättäneet valmistaa paikalle ponttoonisillan. Kotiuttamispaikoilta aukeni parempikulkuisia teitä ja keinoja rauhan askareisiin. Jouluksi kotiin !

Jänkäjääkärit astelivat ihmiskunnan valtavimmasta kamppailusta. Kansakunnan erityisenä kiitoksena vuosien uurastuksesta oli kotiin palaavilla päällään asepuku. Sellainen, mikä sattui lähtiessä olemaan. Sen olkaimet oli leikattu pois ja - nappeja lukuun ottamatta - kaikki sotilaalliset tunnukset oli riisuttu.
Yli tuhat aseveljeä, jänkäjääkäreiden riveissä taistellutta ei marssinut kotiin. Heidän elämänsä oli katkennut monissa kamppailuissa vihollisen kanssa, viimeisten Lapin marssitien varrella. Useat tuhannet eivät myöskään marssineet kotiin terveitten mukana, vaikka elivätkin. Taisteluissa saamiensa kolhujen vuoksi he olivat vaivaisina jo kotiutetut tai yhä makailivat hoivattavina sotilassairaaloiden suojissa.”

JR 12:n jänkäjääkäreiden muistopaasi Sallan Hautajärven kylässä. Kuva teoksesta Eino Pohjamo: Rauta palaa.	6. Divisioonan risti

Arvi Ahtiainen: JR 12 hajotettiin 2.11.1944 ja siirryimme Kemin Ajokseen, josta matka jatkui laivalla Kokkolan satamaan ja Ullavalle. Siellä tapahtui aseiden luovutus. Jollekin kentälle oli kerätty valtava määrä aseita, joita piti myös vartioida. Samanaikaisesti oli Ullavalle järjestetty tanssit, joihin minäkin suunnistin. Jonkin ajan kuluttua alettiin tanssipaikalla huutaa miehiä vartioon. Kuulin myös oman nimeni mainittavan, mutten väenpaljoudessa ollut sitä kuulevinani. Sillä kertaa vartiovuoro meni ohitseni. Sotaväsymys painoi. Seuraavana päivänä kertoi eräs paikkakunnalta kotoisin ollut sotilas vieneensä monta kantamusta konepistooleita ja panoksia kotiinsa yötä myöten. Ilmeisesti aseita vietiin paljonkin omin luvin. Tähän vaiheeseen liittyi asekätkentäsotku.
Vuorokauden kuluttua tästä alettiin pystyttää lautarakenteista suojaa aseille.
Minä jatkoin kotiuttamisen jälkeen matkaani Kokkolasta junalla perheeni luokse Heinäveden Petrumalle. Palveluksesta vapauduin virallisesti 24.11.1944. Heinäveden kunnan kansanhuoltolautakunnan puolesta minulle myönnettiin 25.11. erorahaa 240 mk.

Taistelin monilla rintamilla ja rintamanosilla, monien suurten sotapäälliköiden alaisena. Nyt sota oli päättynyt ja takana olivat Talvisodan Taipale, Jatkosodan Salla, Kiestinki, Ääninen, Karjalan maanselkä, Tali-Ihantala ja lopuksi Saksalaissota Lapissa.

Arvi Ahtiainen
Uusikaupunki 6.12.1991



Arvi Ahtiainen v. 1945

LÄHTEET:

Pohjamo, Eino: Jänkäjääkärit. Arvi A. Karisto
Osakeyhtiön laakapaino, Hämeenlinna 1979.

Pohjamo, Eino: Rauta palaa. Arvi A. Karisto
Osakeyhtiön kirjapaino, Hämeenlinna 1980.

Sotilassosiologinen julkaisu JR 12:sta:

Pipping, Knut: Komppania pienoisyhteiskuntana:
sosiologisia havaintoja suomalaisesta rintamayhteisöstä 1941-1944. Otava. Helsinki 1978.