Ihantalan ratkaisutaistelut 28.6.-6.7.1944
Ihantalan puolustustaistelut 7.7.-27.8.1944

Yhä uudelleen rintamalle.
Ihantalaan.

Arvi Ahtiainen: Vuosi vaihtui. Kirjoitettiin vuosiluku 1944. Tämän myötä tapahtui myös JR 12:ssa muutoksia. Ennen vuodenvaihdetta oli saatu käsky, jossa määrättiin meidät vaihtamaan lohkoja JR 33:n kanssa. Niinpä minäkin siirryin kalastajan tehtävistä taas sotatoimiin. Rykmenttimme lohkoksi tuli Hiisjärvi, joka oli luoteeseen Vienan kanavalta. Olin edelleen Suurkarin pataljoonassa ja saavuimme alueelle tammikuun 12:nnen päivän seutuvilla, jääden taas alkuun rykmentin reserviksi. Siellä osallistuin myöhemmin taisteluun: Hiisjärvi 21.1.1944.

Eino Pohjamo: ”Suurin koko rykmenttiä koskeva muutos oli komentajan vaihtuminen. Kun uusiin asemiin oli juuri sijoittauduttu, ilmoitettiin, että eversti Albert Puroma, Reikärauta, tulee siirtymään Laguksen divisioonan Jääkäriprikaatin komentajaksi. Puroma oli niin ilmiselvä rykmentin osa, että hänen lähtönsä jälkeenkin puhuttiin omassa keskuudessa 'Puroman rykmentistä', vaikka uuden komentajan nimi olikin Yrjö Hanste. Hänkin everstin arvoinen.
Reservistä Suurkarin pataljoona, ensimmäinen, siirtyi taas rintamavastuuseen Salmen lohkolle 6. huhtikuuta. Koko JR 12:n lohko oli noin peninkulman mittainen. Salmen lohko oli itäisin, heti Pirunsaaren jälkeen luoteeseen jatkuva rintamanosa.
Essenin pataljoona marssi sieltä Mottihallin maastoon.
Linnoituksia oli aiemmin vahvistettu. Salmen lohkolla jatkui jo aiemmin alkanut sodankäyntitapa. Tulitettiin vihollista sopivissa kohdissa tarkámpujatoiminnalla, pitkienkin etäisyyksien päästä. Lähikontaktit olivat harvinaisia.
Vähitellen alkoi epävarmuus kasvaa, kun tykistöä alettiin toukokuun lopulla siirtää rykmentin alueelta pois. Vartiointia tehostettiin 11. kesäkuuta annetulla käskyllä.
Kannaksella oli mylläkkä jo tuolloin alkanut.
Kesäkuun 17:ntenä päivänä 1944 eversti Hanste antoi käskynsä marssille valmistautumisesta ja asemien luovuttamisesta toisille yksiköille.
Vuorokauden kuluttua jätettiin asemat lopullisesti.”

Arvi Ahtiainen: Lähdettiin Karjalan Kannakselle. Minun osoitteeni siellä tulisi olemaan Ihantalan Pyöräkangas.

Eino Pohjamo: ”Illansuussa kesäkuun 20. päivänä jänkäjääkärit majoittuivat Käppäselkään. Koko rykmentin voima oli koossa. Seuraavana aamuvarhaisena työnnyttiin vastahakoisesti teltoista ulos, sillä taivaalta putoili rankkasade. Matka jatkui kohti Soralahtea. Kastuva kantamus ja mantteli saivat ainakin omansa verran painoa lisää. Vesi turmeli kaiken kosteudelle alttiin, sokerin ja tupakat. Marssimatka oli pitkä. Iltayöstä pystytettiin märkinä kuormaan pannut teltat. Kaminan kuumuus alkoi kuivattaa märkiä varusteita.

Aamulla tuli tieto, että ensimmäinen junakuormaus tapahtuisi vielä samana päivänä Lisman asemalla. Siihen junaan käskettiin nousta rykmentin esikunnan ja niin paljon muista yksiköistä, kuin 38:aan vaunuun vain mahtuisi.
Juhannusaattopäivän ensimmäinen tunti oli äsken alkanut.”

Arvi Ahtiainen: Muu osa rykmentistä, minä sen mukana, marssi edelleen seuraavia junia vastaan. Nyt oli totinen kiire ja Kannaksella hätä.

Eino Pohjamo: ”Viimeinen kuormaus suoritettiin kesäkuun 24. aamuyöllä Ilomaselässä. Sen pohjoispuolella rata oli jo pioneerien toimesta pantu "rullalle". Myös eteläpuolella olivat partisaanit tehneet välillä tuhojaan. Tänä samana päivänä pääpuolustuslinja Karhumäen tasalla oli jo vihollisella.
Sateisena juhannuspäivänä kulki viesti vaunusta toiseen:


-Viipuri menetettiin 4 vrk sitten.

Kaikesta huolimatta jänkäjääkärien mieliala pysyi reippaana ja toiveikkaana, sillä elämän kovuudesta Kannaksen rintamalla ei vielä ollut omakohtaisia kokemuksia. Sen sijaan kokeneiden 'maailman matkaajien' tavoin mielissä paloi tyyntä uteliaisuutta.


-Mitä sitten viidennellä rintamaosalla
nähtäisiinkään.

Monet Pohjolan miehet olivat ensi kertaa näin etelässä. Jotkut Essenin pataljoonan kk-miehet viisastelivatkin, että nytpä mennään näkemään Eino Pölläsen mansikkamaita, joista tämä Kannakselta syntyisin oleva oli pitkinä kaamoksen iltoina miehilleen kertoillut.
Keskiviikkona, kesäkuun 25. päivänä, hiljeni ensimmäisenä lähteneen junan vauhti. Kuljetuksen johtaja määräsi purkamisen aloitettavaksi välittömästi. Kello osoitti aamuneljää ! Uninuhruisin silmin jänkäjääkärit lukivat asemarakennuksen kyljestä nimen: Jääski. Tätä ennen oli Kannaksella tapahtunut pelottavia asioita. Kymmenes kesäkuuta 1944 havahtui koiranunta nukkunut suomalaisten etulinja Kannaksella. Sitä ravisteli raaásti vihollisaseitten rumputuli. Kellot lähenivät viittä Suomen aikaa. Valkeasaaressa kohteeksi joutuneen JR 1:n miehet tunsivat luissaan ja ytimissään, että tulitus on ankara, ankarampi, kuin koskaan Jatkosodan vuosina koettu. Myöhemmin on selvinnyt tulivalmistelu sakeimmaksi, mitä toisen maailmansodan aikana ketään vastaan siihen mennessä oli ammuttu.”

Arvi Ahtiainen: -Veljeni Eino joutui sen kokemaan.

Eino Pohjamo: ”Tuhannet tykit ja heittimet, Leningradin rintaman mahtavin tykistökeskitys, syytivät rautaa. Noin neljä kilometriä laveassa murtokohdassa sanotaan 224 tykin ja heittimen sijoittuneen rintamakilometrille. Tykkitulen jälkeen tuli sadoittain lentokoneita.


Valkeasaaressa 10.6.1944.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Suomalaiset liikkeelle saatuaan vihollinen painoi päälle. Leningradin rintaman venäläinen komentaja oli armeijakenraali Leonid Aleksandrovits Govorov, alkujaan tykkimies, mutta nyt matemaattisen tarkasti suunnitelmia tekevä, tiukka sotilas.
Puolustusasema toisensa jälkeen oli jätettävä. Talvisodan Mannerheim-linjakin oli viholliselle vain kompastuseste. Kymmenentenä taistelupäivänä olivat suomalaiset vetäytyneet jo Viipurin tasalle. Viipuri menetettiin.
Govorov oli saanut Stalinilta käskyn: "On vallattava Imatra-Lappeenranta-Virojoki alue, osilla voimista on hyökättävä Elisenvaaraan ja puhdistettava Vuoksen pohjoispuoli suomalaisista. Edelleen tuli pyrkiä Kymijokilinjalle ja vallattava Kotka ja Kouvola."

Entisellä voimallaan vihollinen pyrki eteenpäin. Sen sotapäälliköiden katse suuntautui Viipurin miehityksen jälkeen kaupungin pohjois-ja koillispuolen maastoihin. Seutuun, johon siltä jäi Talvisodassa taistellen pääsemättä. Leitimojärven tienoille osoitti hyökkääjän sotakartalla vankka nuoli, painopisteen tunnus. Eikä suotta. Täältä Portinhoikan tiesolmun kautta aukenisivat monet sileät sotatiet: luoteeseen Saimaan kanavalle, Lappeenrantaan, pohjoiseen Vuoksenlaakson teollisuusalueille ja Saimaan rannikolle ja koilliseen Antreaan, Vuoksen puolustuksen selkään. Näin oli Talin-Ihantalan merkitys selvä.


Karjalan Kannas. Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1989.
Lisäykset: Pentti Ahtiainen.

Jo 21. kesäkuuta kajahtelivat Talin-Ihantalan suurtaisteluun johtavat ensimmäiset akordit. Niillä oli vielä tunnustelun luonne ja ne torjuttiin.

Aamutunteina 25. kesäkuuta näkivät etulinjan miehet, että vihollista lappasi sankoin joukoin heidän nenänsä eteen Talin alueella. Sitten alkoi teräsmyrsky. Se jauhoi ensimmäisen linjan Leitimon kannaksella silloin miehittäneen JR 13:n kahden komppanian voimat hajalle. Monien kaatuessa ja osan paetessa jäi linjaan yhä pienehköjä osastoja, joitten kuolemaa halveksiva torjunta aiheutti viholliselle raskaita tappioita. Ylivoiman edessä oli vihdoin vielä harvojen elävien väistyttävä ja komppanioiden rippeet asettuivat vastarintaan JR 48:n kahden pataljoonan asemiin Konkkalan vuorelle. Siitä muodostui nyt etuasema. Vihollinen oli saanut jalansijan Talinjoen länsipuolella ja pysähtyi hetkeksi.

Suomen portti pysyi kiinni.
Vihollinen keskitti alueelle valtavan määrän panssareita miehistön lisäksi. Suomalaiset rykmentit JP 2, JR 30, JR 25, JR 13, JR 48, JR 50 ja JR 6 tarvitsivat apuvoimia, joiden tärkeä osa myös JR 12 tulisi olemaan.

JÄNKÄJÄÄKÄRIT TULEVAT ETULINJAAN.

Jänkäjääkäreiden kuljetukset olivat tulleet toinen toisensa jälkeen Jääsken asemalle. Niinkin yhtaikaa saapui junia, että jokin niistä purettiin Enson asemalla Jääskestä peninkulman verran luoteeseen.

Kesäkuun 15. oli koko rykmentti keskitysalueellaan Kilpeenjoen maastossa.
Kannaksen joukkojen komentaja kenraali L. Oesch, jonka käskyvaltaan jänkäjääkärit tulivat kuulumaan, oli saanut Päämajalta ohjeen määrätä rykmentti ja kaikki 6. Divisioonan saapuvat joukot Päämajan reservinä taemman linjan kenttävarustelutöihin aivan aluksi. Varustettavan alueen tultua hätäisesti tiedustelluksi, uppoutuivat jänkäjääkäreiden työaseet Päivölän tasalla Länsi-Karjalan paikoitellen kivikovaan maaperään. Viipuri-Imatra tien molemmin puolin noin nelisen kilometriä Ihantalankylän tienristiltä pohjoiseen alkoi syntyä poteroa. Varustettavan alueen selkäpuolelle jäisi tienristi, jolta erkani väylä koilliseen Jääskeen ja pohjoiseen Imatralle.

Kaakkois-Suomen sää oli parhaimmillaan. Juhannuksen aikainen sade oli saanut luonnon puhkeamaan kesäiseen kukkeuteensa. Päivässä parissa kasvuunsa ehtineet puitten lehdet tuoksuivat. Pääskyset syöksyivät huimia kaariaan ihmisten yllä. Aurinko antoi lämpöään ja valoaan mittaamattomasti. Tämän luonnonrauhan ja kauneuden täydellisenä vastakohtana kumisi jatkuva jyrinä. Sodan ääniä kuuntelemaan tottunut korva tajusi, että sota säälimättömässä rajuudessaan oli lähellä. Ei monenkaan tunnin marssimatkan takana. Siellä ei tunnuttu pidettävän lepotaukoja. Sen makuinen jyty kävi, että hyvinkin pian se saattaisi välittömästi koskettaa jänkäjääkäreitäkin.
Sota liikkui tänä viimeisenä taistelukesänä, kuten ensimmäisenäkin, sukkelaan. Sen hyökyillä oli nyt suomalaisten kannalta kylläkin väärä suunta.

Tuskin ensimmäisiäkään poteroita ennätettiin nakerrella täysimittaisiksi, kun lapiot ja kanget käskettiin heittää syrjään. Taistelulinjaan tarvittiin lisävoimaa. Oesch määräsi jänkäjääkärit IV Armeijakunnan komentajan, kenraaliluutnantti Laatikaisen alaisuuteen. Tämä alisti rykmentin edelleen Panssaridivisioonan komentajalle, kenraalimajuri Lagukselle, joka saneli Hansteelle käskynsä.
Rykmentin tuli ottaa taistelujen jäljiltä koottavana olevan JR 48:n lohko ja tehtävä. JR 48:n jäännöksen, vähiin supistuneen Osasto Forsbergin sanottiin yhä ponnistelevan Vakkilan tienristiltä kaakkoon. Mutta Forsbergin toimista välittämättä oli vihollisia tunkeutunut jo osaston ohi pohjois-ja vähän länsipuolellekin. Jänkäjääkäreiden tuli tuhota nämä asemien sisään tulleet vihollisvoimat ja siepata haltuunsa Ihantalan järven lounaispuolinen maasto. Sieltä oli tarkoitus jatkaa etenemistä kaakkoon: Mustasaari-Talinmylly-Ruokosuo -suuntaan.
Tehtävä ja tavoite oli sinänsä selvä. Sinne, kaukaiseen Talinmyllyn maastoon oli jo tätä ennen pyrkinyt moni joukko-osasto. Jokaisella yrityksellä oli liike katkennut, topannut kuin seinään. Välissä seisoi niin sakeassa vihollista.
Kesäkuun 27:ntenä alkoivat jänkäjääkärit valmistautua tehtävään. Koska vihollisella tiedettiin olevan runsaasti panssareita, annettiin rykmentin komppanioitten lähitorjuntamiesten käyttöön kiireesti uusia torjunta-aseita: panssarinyrkkejä ja- kauhuja. Näitä aseita ei vaan monikaan poika tuntenut, saati, että olisi ampunut vekottimella laukaustakaan. Oli edes hätäpäin opiskeltava, ennen kuin sotakoneet ilmestyisivät kohti. Aika vain oli valunut vähiin.

Aamukahdeksalta rykmentin huollon alueelle kokoontui suurehko joukko upseereita: yksi jokaisesta perusyksiköstä ja vastaavasta. Heidän tuli tutustua panssarinyrkkiin ja viedä saamansa pikaoppi edelleen omaan yksikköönsä välittömästi sovellettavaksi. Aseitten käyttöharjoittelu ja -koulutus oli aloitettu jo viimeisillä hetkillä Maaselän Kannaksella vähän ennen vihollisen hyökkäyksen alkua. Tällöin tuli koulutetuksi vain osa "ammattiväkeä" eli lähitorjuntamiehiä lähinnä tykki- ja konekiväärikomppanioiden pst-joukkueista. Rykmentin tykkikomppanian upseeri, aseisiin perusteellisemmin tutustunut vänrikki Hakavuori oli määrätty jakamaan oppia tässä Ihantalan koulutustilaisuudessa. Mutta hän oli vasta matkalla Ihantalaan. Koska asialla oli kiire, rykmentin komentaja määräsi harjoituksen pitäjäksi kapteeni Olavi Claudelinin Suurkarin pataljoonasta. Claudelin tunsi olevansa asiassa yhtä vihreä, kuin koulittavansakin. Siksi hän aloitti esittelyn sanoen:

-En minä tästä mitään tiedä, mutta kun kerran käsketty on, niin selostan, minkä kukin muutenkin silmillään näkee elikkä tämä tässä on rööri, sen päähän pannaan tämä murikka, "nyrkki". Sitten vain viritetään tästä vivusta ja ase on käyttökunnossa: tähtäys kohti maalia ja painallus tuosta napista lähettää kuoleman kohti panssaria.

Itse kukin koetteli ja tarkasteli uutta asetta, jonka voiman piti lävistää kaikki sen hetken tunnetut panssarit. Eipä ollut häävin näköinen ase. Peltitorvi, mutta sen henki asuikin kiinnitettävässä kartionmuotoisessa kärjessä. Sitä ei voinut sisältä tarkastella, oli vain uskottava vakuutusta ja kertomuksia suurilta etäisiltä rintamilta. Kun vaunu maltetaan laskea tarpeeksi lähelle ja laukaistaan, niin raatonahan paikalleen jää. Elämä katoaa koneesta ja sen sisällä olevista ihmisistä.

Claudelin jatkoi harjoitusta.

-Meillä ei ole nyt panssarivaunua eikä teräslevyäkään, mutta koetetaan aseen tehoa tuohon vahvaan kiveen. Mitähän mahtaa tapahtua ?

Jokainen odotti jännittyneenä nähdäkseen tuon ihmeaseen voiman. Napin painallus ja vihaisena kiiti kartiopanos kohti kiveä. Pamahdus oli mahtava ja vankka kivi, monia kertoja panssaria paksumpi, halkesi kahtia. Kivenlohkareet lojuivat mykkinä paikallaan, kuin jättiläisen iskeminä.

-Jo meni hyvä kivi pilalle !

Näin sanoi ammuntaa uteliaana seurannut rykmentin huoltopäällikkö, majuri Reko Moisio. Niin kävi, totesivat kaikki paikalla olleet.
Useimmat uskoivat, että murikassa todella asusti tuhon henki. Mutta oli vielä epäilijöitäkin:

-Tokkohan varsin panssariin ?

Upseerit hajaantuivat jakamaan oppiaan omien yksiköittensä miehille. Paitsi uskomaan uusien aseitten tehoon, tuli linjamiehet saada pysymään asemissaan, vaikka satamäärin panssarihirviöitä jyräisi selkäpuolelle. Panssarit saisivat mennä varsinaisten torjuntamiesten huoleksi. Sen sijaan niiden varjossa lähestyvät vihollisen jalkamiehet tuli tuhota ja eristää koneista heti linjan edessä. Puolustuksen kiväärimiesten piti siis kaikissa olosuhteissa pysyä poteroissaan. Heidän tuli uskoa, että panssareiden kuoleminen tapahtuu varmasti takana.
Koko sen päivän ja osin seuraavana yönäkin tutustuttiin miehissä uusiin aseisiin. Upseerien selityksistä huolimatta ei niitten voimaan noin vain uskottu. Jäätiin odottamaan huomista.

- Eiköhän silloin jo selvinne, mihin nuo tötteröt pystyvät !

Niin ajattelivat jänkäjääkärit sisällään. Sodan äänet lähenivät.

Iltakolmelta tänä 27:ntenä kesäkuuta 1944 sai Suurkari käskyn varmistaa pataljoonallaan Ihantalan kirkonmäen maaston. Kolmen tunnin kuluttua kokoontuivat pataljoonan komppaniat karttapiste 22:n tienoille Rintalan taloryhmän koillispuolelle. Siellä saivat komppaniat tehtävänsä: ykkönen meni kärkeen tienristin maastoon, kakkonen Korpelan talon tienoille ja kolmonen "Kolmanteen" portaaseen Rintalan taloryhmän ja piste 21:n välille valtamaantien länsipuolelle.

Suurkarin miesten oli oltava joka hetki valmiina taisteluun. Leitimojärven pohjois-ja luoteispuolella oli tilanne erittäin sekava. Suomalaisten rohkea, valtavan vihollisvoiman motitusyritys kärsi miesten puutetta ja siihen sidotut joukot olivat vaarassa joka hetki sotkeutua vihollismassojen jalkoihin.”

Arvi Ahtiainen : Olin Suurkarin ykköskomppaniassa, eli aivan kärkikomppaniassa, ottamassa vihollista ensimmäisenä vastaan. Tiesin joutuvani tähänastisen sodankäyntini kovimpaan taisteluun.

Eino Pohjamo: ”Samoihin aikoihin, kun Suurkari ryhmitteli komppanioitaan Ihantalan mäellä, saivat myös Essen ja Airimo käskyn valmistautua seuraavana päivänä siirtymään pataljoonineen Ihantalan tienristin maastoon.

- Nyt oli tullut totuuden hetki,
ajatteli Essen.
- Pian mitataan pohjiaan myöten,
miten miehet todella kestävät
vaikeassa paikassa.
- Epäilystä ei ole, etteikö
teräsmyrsky kävisi koko voimallaan
jänkäjääkäreiden yli,


Näin ajattelivat muutkin komentajat, kuin Essen.
Helppoja paikkoja ei kesän 1944 Kannaksella ollutkaan. Mikä olisi JR 12:n pataljoonien tilanne myrskyn jälkeen ? Mitä se veisi mennessään ? Nämä ajatukset jännittivät komentajia. Ei heidän itsensä vuoksi, sillä yksilöinä he olivat valmiit koettelemuksiin ja uhriinkin. Mutta he jännittivät valtakunnan kohtalon vuoksi. Se olisi heidän miestensä käsissä tulevalla lohkolla. He olivat myös varmoja, että jos näistä asemista jouduttaisiin luistamaan, niin ainutkaan ihminen ei pystyisi sanomaan, missä toppaisi. Toppaisiko lainkaan, ennen kuin vainolaisen kolonnat olisivat vyöryneet valtakunnan yli, sen läntisimmän asutuksen nurkalle.

Asemista ? Eihän niitä itse asiassa ollut olemassakaan. Oli vain Airimon, Essenin, Suurkarin jänkäjääkärit: komppaniat, joukkueet, ryhmät, yksityiset miehet. Jos näitten voima lakoaisi teräksen paineessa, avautuisi viholliselle lavea väylä kulkea minne tahansa.

Komentajat tiesivät, että 6.divisioona oli enää ainoa voima, joka vielä vaivoin saatiin irti pitkän rintaman muilta lohkoilta Kannaksen hyväksi. Nyt riippui jokaisesta jänkäjääkäristä, kuinka rintama Ihantalan mäellä tulisi kestämään. Aseet olivat ne, mitkä olivat. Niillä tuli selvitä. Mutta miesten henkistä voimaa ja alttiutta voitiin vielä viime minuuteilla kohentaa. Piti saada jokainen ymmärtämään, että kansan ja valtakunnan, suvun ja heimon, elävien ja tulevienkin kannalta on ehdoton välttämättömyys, että kestetään. Tämän käsittämisen varassa lopulta oli aseittenkin tehokas ja vaikuttava käyttö. Kukin komentaja teki tavallaan tämän miehilleen selväksi.
Ei ollut mahdollisuutta pataljoonien samanaikaiseen kokoontumiseen. Paraatin ja näyttävän katselmuksen aika oli ohi. Siksi Essen puhutteli kutakin yksikköään vuorollaan. Hän oli hyvä puhuja. Käytti tehokkaasti sanoja, yksinkertaisia ja selviä. Sanoja, jotka jokainen läsnäollut ymmärsi oikein. Selvästi saattoi havaita, kuinka mieliala kohentui. Siitäkin huolimatta, että sanojen yli ja läpi kaikui tauoton taistelun jyty. Ja vaikka ymmärrettiin, että teräs niitti elämää siellä, minne ehkä huomenissa jo lähdettäisiin. Varsin selvästi tajuttiin, että kansana seisoimme peruuttamattomasti elämän ja kuoleman rajalla. Aukenisiko Ihantalan mäeltä suomalaisen Elämän virta vai ammottaisiko Tuonelan joki ? Sen panttina jänkäjääkärit kävisivät taisteluun.

Viholliselta ei jäänyt huomaamatta liikenne etelään Ihantalaan johtavilla teillä ja maastossa. Sakeana pörisi taivaalla viholliskoneita. Niistä oli helppo suorittaa havaintoja, olihan tähän vuodenaikaan valoisaa ympäriinsä Etelä-Suomessakin.

Heti aamusta kesäkuun 28:ntena alkoi sataa rautaa taivaan täydeltä Suurkarin miesten ryhmitysalueille. Turhaan ei ollut annettu eilisiltana käskyä jokaisen miehen ensitöikseen kaivaa itselleen suojapoteroa. Vihollisen raskaan tykistön ammukset, kooltaan kuin porsaat, iskeytyivät ykkösen alueelle Ihantalan tienristillä. Salakavalasti puitten latvojen tasalta ampaisivat maataistelukoneet hakkaamaan maastoa pommein, konekiväärein, pikatykein. Koneita oli taivas täynnä. Ne tuntuivat ehtivän joka paikkaan ja huomaavan vähäisimmänkin liikkeen. Yksityisen miehen varomaton liikahdus riitti avaamaan lentokoneitten aseiden armottomat kidat. Lentäjien tarkoituksena näytti olleen lakaista suomalaiset Ihantalan mäeltä sukupuuttoon yksityistä miestä myöten.

Jänkäjääkäreiden kärki sai tuntuman Kannaksen sotaan. Lapio tuli arvoon arvaamattomaan. Sen varresta ei luovuttu. Samoihin aikoihin saapui Laatikaisen käsky koko vahvistetun rykmentin siirtämisestä Ihantalaan ja valmistautumisesta etenemiseen etelään. Essenin ja Airimon pataljoonat lähtivät. Rykmentin esikunta- ja huoltoportaassakin jännitys tiheni. Mielialan kevennykseksi syntyi sutkaus, kenen lie keksimä:

- Saapa nähdä miten siinä käy, kun
Govorovin panssarit ja Moision purilaat iskevät yhteen !

Purilaat olivat ainoat jänkäjääkäreiden tuntemat yleiskuljetusvälineet ja "sotakoneet", kun käytiin korpisotaa pohjoisissa. Moision nimi liitettiin niihin siksi, että hän rykmentin huoltopäällikkönä jakeli virkansa puolesta purilaitten rakenneohjeita. Näitä koneita ei valmistettu tehtaitten liukuhihnoilla, vaan ajomiehet pykäsivät niitä kirves kädessä siitä aineksesta, jota missäkin oli luonnossa saatavana. Pohjoisissa erämaissa ainesta riitti.

Taistelualueelle marssivia pataljoonia ja komppanioita vastaan tunki tientäydeltä väkeä. Sitä oli tungeksinut eilenkin Suurkarin miesten marssiessa. Keskitysmarssilla jo lähellä Ihantalaa oli tiellä tuolloin tullut meitä, I pataljoonan miehiä, vastaan väsyneitä, hajallaan olevia ja likaisia joukkoja. Miehet olivat kalpeita ja pelokkaita. Kannon päässä istui luutnantti ja kehotti meitä kääntymään takaisina:

-Älkää menkö sinne,
sieltä ei hengissä selviä !

Sen jälkeen mies nukahti niille sijoilleen.

Pakenijat olivat väsyneitä. Pelokkaina ja useat paljain jaloin nämä silmät suurina katsoivat jänkäjääkäreiden marssia järjestetyin muodoin kärrykuormatkin mukanaan. Nämä selustaan vihollista pakoon tulleet jakelivat auliisti mielipiteitään jokaiselle rintamaan marssivalle yksikölle.

-Älkää menkö miehet sinne . . .

-Ei siellä kukaan kestä . . .

-Ainuttanne menette kaupalle, sillä vihollinen on pahana.

Näitä huutelivat pakenijat.
Muuatta pakenevien ryhmää sanottiin vetäneen kapteenin arvoisen upseerin. Oli vain mennessään tuumannut:

- Parempi on olla elävä pelkuri kuin kuollut kapteeni.

Jänkäjääkäreiden johtajilla oli pelko sydämessä: mitä moiset puheet vaikuttavat omiin, taisteluun meneviin ? Kukaan ei voinut sinänsä evätä karkureiden kokemusta. Olivathan he vetääntymissotaa käyneet pari viikkoa. Olihan vihollisten aseitten raivo raadellut heitä. Mutta päälliköistä oli helpottavaa kuulla, kun jänkäjääkärit huutelivat puolestaan karkureille:

- On se kuulkaat ryssä enneki
pahana ollu. Käymmä kuiten
kattomassa, kuinka pahana täälä.


Kun jotkut tienvarren oleilijat rohkenivat väittää, että ette te pojat sodasta tiedä, niin Mauri Hakanen, kuutosen joukkueenjohtaja, tulistui ja huusi vastaan:

- Helvetti, jäikö sitä vihollista sen
vertaa meille asti, että pääsis ees näkemään ?

Pentti Jäntti sanoi komppaniansa miehille, että turha näitä lakeuksia olisi enää Tornionjoella puolustaa. Marssi etulinjaan jatkui. Vastaan tuli uusia pakenevia. Kantoivat jopa koneaseita mukanaan. Nämä nähdessään Essen käski omiensa ottaa aseet pois.

- Saatanaako ne pyssyllä tekevät,
jotka kotirintamalle ovat matkalla.

Marssivien perässä ajoi paikalle henkilöauto. Ensimmäisen majurin arvoisen rintaman suuntaan menossa olleen upseerin nähtyään autossa istuva käski pysäyttämään ajoneuvon ja kiiruhti Esseniä kohti. Tulija ilmoittautui 11.D:n lähettiupseeriksi. Hänen tehtävänään oli jättää kenraalimajuri K.A. Heiskasen allekirjoittama kirjallinen käsky Ihantalan joukkojen vanhimmalle. Kuka tämä olisi, ei varmaan Heiskanenkaan tarkoin tietänyt:

"Ihantalan suunnassa toimivien joukkojen vanhimmalle.

Ellei teillä ole toimintaohjeita muuttuneiden tilanteiden varalta, käsken minä lohkon puolustuksen komentajana, että Ihantalajärvi-Vakkila linja on heti järjestettävä puolustuskuntoon niillä joukoilla, mitä Kilpeenjoen suunnalla on. Vakkilaa ei saa jättää auki.

11.D:n kom.
K.A. Heiskanen "

Lähettiupseeri oli onnettomana etsinyt tätä nimetöntä "vanhinta". Essenin tavattuaan tarjosi käskyä tälle ja oli onnellinen saatuaan jättämisestään kuittauksen.
Railakkaaseen tyyliinsä Essen otti käskyn, luki sen ja kuittasi ja sanoi upseerille:

- Selvä on, Ihantalan linjaa,
kuten käsky edellyttää, tässä
ollaan menossa pitämään.
Vie Kylmä-Kallelle sana,
että Ihantalassa on jo
Suurkarin pataljoona ja me
ollaan menossa.


Lähettiupseeri nousi helpottuneena niine tietoineen autoonsa ja ajoi pois.
Tavattuaan Suurkarin, Essen näytti käskyä hänelle ja sanoi:

- Olenhan mie sen sunkin
puolesta kuitannu.

Sittenkin Antti Suurkari kirjoitti paperin laitaan nimensä kuin vakuudeksi, että linja pidetään. Molemmat komentajat ryhtyivät puuhaamaan vihollisen heittämistä etelään pataljoonallaan.

Suurkarin komppanioiden tullessa eilen Ihantalan tienristille tavattiin siellä joitakin ilmeisesti Forsbergin miehiä. Muuan kapteeni komentoryhmänsä kanssa sanoi olleensa paikalla jo pari tuntia eikä pahempaa hätää näyttänyt vielä ilmenneen. Kapteeni kyseli luutnantti Tapio Mattilalta, että oisko nähty hänen miehiään, kun kaikki, komentoryhmää lukuunottamatta ovat ties missä.
Mattila vastasi ykskantaan:

- Näyttää tuolla takana olevan
metsät miehiä täynnä, kenen
lienevät. Teidän vai muitten !


Marssillaan Ihantalaan joutuivat jänkäjääkärit lentohyökkäysten kohteeksi. Erittäin rajuna pommitus kohdistui Torstilan viitoseen. Se aiheutti henkilötappioita ja mm eräs komentopaikan ajoneuvo hajosi kaikkine tavaroineen taivaan tuuliin.
Rykmentin tykkikomppanian kolonna sai myös maistaa herkeämätöntä pommitusta. Yhtämittaa puolentoista tunnin ajan viholliskoneet pitivät karuselliaan komppanian yllä. Yhden aallon mentyä olivat päällä jo toiset. Tietön mäenharjanne, jossa tykkikomppania oli matkalla, kiehui ja kuohui. Lepikko ropisi, paukkui ja pölisi. Panssarijääkärit tunkivat itsensä kivenkoloihin, painanteisiin, mikä suoja sattui kohdalla olemaan. Ajomiehillä oli täysi työ pidellä paikoillaan hevosiaan. Riehuttuaan aikansa lentokoneet poistuivat. Uskomattomalta tuntui, että vain yksi panssarijääkäri oli kadonnut. Kukaan ei osannut mainita miten. Ja yksi oli lievästi haavoittunut. Vahingot jäivät vähäisiksi luultavasti siksi, että komppania eteni hajautettuna runsain etäisyyksin. Marssisyvyys oli kilometrin mittainen.

Osasto Forsbergin miesten vetäännyttyä jäi laaja miehittämätön alue Ihantalanjärven ja Vakkilan kylän välimaille. Itä-länsi suunnassa kolmisen kilometrinen. Urat luoteeseen ja pohjoisiin olivat moniaita tunteja avoimina vaikka aseettoman kulkea läpi. Mutta suurin joukoin vihollista ei kuulunut. Sen väki oli tullut varovaiseksi ja väsymys painoi vastapuolen miehiäkin.
Puolenpäivän aikaan vain yhä lukuisammat vihollispartiot kuljeskelivat tunnustellen kohti Ihantalaa ja Vakkilaa marssien esteettä aukosta sisään. Pian varmaan olisi alueelle tunkeutunut vahvempiakin joukkoja. Näitä vihollisia torjumaan ja iskemään takaisin käskettiin Hansteen johtaa rykmenttinsä. Tuli saavuttaa ja ottaa haltuun Vakkilan tienristi ja jatkaa siitä edelleen viime päivien kaihottuun tavoitteeseen Talinmyllylle, jossa vain kolme vuorokautta sitten seisoi vielä suomalainen sotilas. Mutta nyt matka Vakkilan ristiltä sinne oli vaivoja täynnä.
Monen osaston yritys Talinmyllylle oli katkennut jo alkuunsa. Sieltä pohjoisiin tungeksinut vahva vihollisvoima uhkasi Talinmyllyn itä -ja länsipuolella puolustautuvien suomalaisten selustaa. Vielä pohjoisemmaksi päästyään tämä voima olisi kyennyt järkyttämään Vuoksenkin puolustusta. Vihollinen oli pysäytettävä ja mieluummin tuhottava tai ainakin tungettava kauemmaksi etelään. Tämä tuli nyt jänkäjääkäreiden tehtäväksi. Iltapäivällä rykmentin komentaja Yrjö Hanste antoi käskynsä Suurkarille ja Essenille hyökkäystä varten. Sen mukaan Suurkarin miesten tuli ryhmittyä Pyöräkankaan juurella puolentoista kilometriä Viipurin tiestä länteen. Ja sitten kohti etelää tavoitteena Vakkilan risti. Essenin pataljoonan Ihantalanmäellä ryhmityttyään tuli edetä Viipurin tien molemmin puolin aluksi tasalle Rauhamäki-Kaateri. Siitä tuli jatkaa päävoimin samaan kuin Suurkarinkin: Vakkilan ristille.
Ennen etenemisen aloittamista saapui Essenin komentopaikalle saksalainen kapteeni ilmoittautuen rynnäkkötykkiosaston johtajana. Saksalainen selitti, etteivät hänen tykkinsä voi ajaa maantietä pitkin vihollisen tulen vuoksi.

- No voitteko sitten liikkua
metsässä tien sivussa ?

kysyi Essen.

- Ei,

kuului saksalaisen lyhyt vastaus.

- Jäljellä on siis tietä pitkin ajo,

jatkoi Essen,

- Ellette siten menettele, asetan teidät sotaoikeuteen !

Se oli selvä ja lyhyt käsky. Saksalainen jatkoi puhetta ja mainitsi, että hänestä tuntuu, että tulee kaatumaan täällä, Suomessa.

- Aivan, täällä kaatuu moni muukin,

vastasi Essen.

- Minä odotan, että jokainen
6. Divisioonan taistelija täyttää
järkkymättä velvollisuutensa
vihollisen etenemisen pysäyttämi-
seksi ja seisoo lujana asemissaan,


sanoi Suomen marsalkka Mannerheim päämajassaan Einar Vihmalle. Ylipäällikön toivomuksen saattamana jänkäjääkärit kävivät tehtäväänsä.

TALIN - IHANTALAN RATKAISUTAISTELUT.

Talin-Ihantalan nimellä käyty suurtaistelu riehui kahden viikon ajan 10 x 10 kilometrin laajuisella alueella. Siihen osallistui arvioiden mukaan 250 000 sotilasta kummallakin puolen rintamaa, lentokoneet, tykit ja panssarit tukenaan.
Taistelusta muodostui tähän asti suurin Pohjoismaiden sotahistoriassa. Useissa esityksissä koko suurtaistelu jaetaan Talin taisteluun kesäkuussa ja Ihantalan taisteluun heinäkuun alussa. Neuvostojoukkojen hyökkäysinnon laannuttua heinäkuun puolivälissä siirryttiin asemasotaan.
Selvittyään Viipurin valtauksen aiheuttamasta voitonhuumasta, neuvostojoukot aloittivat 25.6. 1944 Viipurin kiertääkseen läpimurtotaistelut Talin kaistalla murtaakseen suomalaisten kolmannen linjan, Viipuri-Kuparsaari-Taipale (=VKT) -linjan. Asemaa puolustivat kenraali Paalun 18. Divisioonan viivytystaisteluissa väsyneet ja suuria tappioita kärsineet pataljoonat, jotka eivät lopulta kestäneet ylivoimaisen vihollisen tykistön, ilmavoimien ja hyökkäysvaunujen tukemaa hyökkäystä.

Venäläiset murtautuivat ensin VKT-aseman läpi Kärstiläjärven ja Leitimojärven kannaksella ja Leitimojärven itäpuolella Talin-Ihantalan tien suunnassa. Läpimurtojen jälkeen hyökkäysvaunut ja rynnäkkötykit raivasivat tietä jalkaväelle. Suomalaisten yhdistetty vastahyökkäys 26.6., johon osallistui Panssaridivisioonan lisäksi myös joukkoja 18. ja 4. Divisioonasta, painoi neuvostojoukkoja melkoisesti takaisinpäin.
Vihollisen panssarikiila vyöryi kuitenkin mainittavaa vastarintaa kohtaamatta luoteeseen Juustilankankaalle asti, osa panssareista kääntyi Portinhoikasta koilliseen Ihantalan tielle. Leitimojärven itäpuolisen hyökkäysryhmän joukot valtasivat Talinmyllyn, Kuuselan talon ja Nurmilammen kylän panssarikiilan työntyessä kohti Vakkilaa.
Metsätiellä todettiin lähestyvän 48 panssarivaunua ja voimien ehtyessä oli mahdoton selviytyä niistä. JP 2:n yhdestäkin komppaniasta oli peräännyttäessä 120 miehestä jäljellä enää 13, joista osa myös haavoittuneita. Majuri Erwen pataljoona III/JR 48 hyökkäsi panssarikiilaa vastaan, mutta miehet olivat umpiväsyneitä ja osa irtaantui. Jäljelle jäi satakunta miestä. Pussin perä repesi keskisuomalaisen JR 48:n kohdalta. Juuri tuohon murtokohtaan JR 12 Maaselältä viime tipassa ehti 28.6.

IHANTALASSA 28.6.-30.6.1944

Talin taistelu alkoi lähestyä ratkaisuvaihettaan. Venäläiset toivat etulinjaan lisää joukkoja ja panssarivaunuja sekä pyrkivät tykistön ja ilmavoimien tukemana suomalaisten joukkojen lyömiseen ja ratkaisevaan läpimurtoon.
Suomalaiset saivat vähitellen lisääntyvässä määrin vahvistuksia, sillä Maaselän Kannakselta irrotetut 6.Divisioonan joukot, niiden mukana JR 35 ja JR 12, "jänkäjääkärit", olivat 28.6. osittain saapuneet ja saapumassa taistelukentälle. Saksalaiset rynnäkkötykit ja Osasto Kuhlmeyn Stukat osallistuivat merkittävästi taisteluihin. Suomalaiset panssarintorjuntamiehet saivat käyttöönsä panssarikauhuja ja panssarinyrkkejä. Näiden käyttö opittiin pian, ja niin moni vihollispanssari jäi tuhottuna taistelukentälle.


Saksalainen rynnäkkötykki Ihantalassa.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.


Leitimo-ja Ihantalanjärvien välissä taisteli 5-6 kilometristä panssarimakkaraa vastaan kesäkuun lopulla 25 ja heinäkuun alkupäivinä Ihantalan vaiheessa 31 suomalaista pataljoonaa, joista jotkut olivat 800-900 miehestä kuivuneet jopa vain sataan mieheen. Alueen kattoi loputon tulimyrsky. Sadat viholliskoneet parveilivat taivaalla, tehden matalahyökkäyksiä hornankattilassa, jossa rintamalinjat aaltoilivat ja sokkeloituivat alinomaa hyökkäysten ja vastaiskujen takia.

Suomalaisen tykistön ammuskulutus Talin-Ihantalan lohkolla nousi 28.-30.6. tasaisesti noin tuhat laukausta vuorokaudessa. Kulutus oli 28.6. noin 5 000 laukausta ja jo neljä päivää myöhemmin noin 10 000 laukausta vuorokaudessa, mikä osoittaa taistelujen kiivautta.

Maaselän Kannakselta irrotetun 6. Divisioonan joukoista Hansten JR 12 oli saapunut ensimmäisenä Kilpeenjoelle. Rykmentti oli saanut 27.6. iltapäivällä siirtää yhden pataljoonan Ihantalan kirkolle. JR 35 tuli Kilpeenjoelle 28.6 ”

Arvi Ahtiainen: Heti tultuamme 28.6.1944 Ihantalan taistelualueelle, aloimme kaivaa itsellemme sitten poteroita. Oma, 1. komppaniani valmisteli 28.6. asemia Pyöräkankaan kaakkoispuolella. 29.6. olimme hyökänneet sieltä edelleen kaakkoon lähelle Karkimovuorta, edeten suunnilleen Lehtolan tasalle, josta taas myöhemmin jouduimme vetäytymään takaisin Pyöräkankaalle, kuten jatkossa kerrotaan. Konepistoolin lisäksi aseistuksenani oli kiikarikivääri. Minut oli koulutettu asemasodan aikana tarkka-ampujaksi. Olin osallistunut Vienan vaiheen aikana ammuntakilpailuihin ja sijoituin niissä niin hyvin, että voitin kompassin. Tällöin havaittiin 'kykyni' ja minut pantiin koulutukseen. Ihantalassa arveltiin tästä olevan hyötyä, ja niin kannoin taas kahta asetta, kuten monet muutkin.




Koko ajan taistelujen aikana Ihantalan alueella ollessani kuului pauhaava jyminä, valtava meteli ja normaali puhe ei kuulunut. Ilma oli helteinen ja kaatuneiden ruumiiden haju tuntui piinaavana. Olimme välillä komppaniamme reservissä eli saimme hetken aikaa levähtää. Siirtolohkareen suojassa olleeseen poteroomme mahtui juuri ja juuri neljä miestä. Tämä merkitsi sitä, että korttiporukka saatiin aina hetkittäin yhteen. Se oli mielenterveyden hoitoa. Tuollaisessa tilanteessa kerran kuului etäämpää linjasta hätääntynyt huuto:

"Ryssä on asemissa !"

Kersantti Martti Törmänen komensi meidät ketjuun ja lähdimme tarkistamaan tilannetta. Jonkin matkaa kuljettuamme jäimme odottelemaan, kun Törmänen kävi etäämpänä tiedustelemassa tilannetta. Itse olin haljenneen kiven suojassa makuulla. Vähän ajan kuluttua kersantti palasi ja kertoi, että asiassa ei ollut mitään perää.
Kun ryömimme takaisin poteroomme, aikaisempaan pelipaikkaamme, totesimme, että sen keskelle oli pudonnut suutariksi jäänyt heittimen ammus. Olimme poissa ehkä 15 minuuttia.

ESSENIN KOMPPANIAT ETENEVÄT.

Eino Pohjamo: ”Komppaniat laskeutuivat Ihantalan mäeltä ja lähtivät kohti tavoitettaan. Kello oli 14.20. Reilun tunnin kuluttua törmättiin viholliseen vasemmalla sivustalla Rauhamäen kohdalla. Tuo partio vetääntyi lyhyen ammuskelun jälkeen. Saavutettiin välitavoite saksalaisten rynnäkkötykkien seuratessa mukana. Tykkien tuella jatkettiin etelään. Vihollisen varmistusmiehet eivät etenemistä estäneet. Heidän konekiväärinsä ja pikakiväärinsä olivat läheisissä raunioissa asemissa, alkaen tulittaa suomalaiset nähtyään. Iskivät sulkua hyökkäävien tielle. Viipurin tien varren komppaniat saapuivat toiselle välitavoitteelleen ja pysähtyivät siihen tilapäisesti.
Iltaviideltä Essen piti päälliköilleen puhuttelun. Ihantalan puron eteläisten taloryhmien aholla, ison kiven juurella sijaitsi komentopaikka.

- Etenemistä jatketaan tien suunnassa, sanoi Essen.

- Torstilan tulee vallata vajaan kilometrin päässä olevat Marjamäen taloryhmät ja Jäntin pyrkiä Vakkilan tien haaraan ja vallata siellä sijaitseva nuorisoseurantalon alue. Sieltä käsin Jäntin pitää kaartaa osa komppaniastaan tien suunnassa pohjoiseen Torstilan ahdistaman vihollisen selkään.

Etenemistä yritettiin jatkaa. Vihollisen taholta koettiin ankaraa vastarintaa. Iltakymmeneen mennessä Torstila vetääntyi joukkueineen, kolmen joukkueenjohtajan, 12 aliupseerin ja 31 miehen poistuessa taistelun aikana vertavuotaen rivistä.

Jäntin tiedustelijat saavuttivat vihollisen miehittämän Karkimovuoren. Sitä kohti tiedettiin Suurkarin miesten pyrkivän. Ilta-auringossa kiiltelivät siellä kuitenkin punaiset vihollisen kokardit. Eivät olleet Suurkarin komppaniat vielä siellä. Tiedustelijat palasivat ja Jäntti suunnitteli tavoitteeseensa etenemistä. Karttapiste 38:n kukkulalla kiiltelivät kuitenkin kohti taivaita sojottavat ilmatorjuntatykkien putket. Samassa puhalsi puunlatvoja kova moottorin jyty:

- Maatalouskoneita, perkele,

huudettiin.

Yritettiin suojautua. Tuon hyökkäksen jälkeen havaittiin komppanian molemmille sivuille kohdistuvan vihollisen vastaiskun lähteneen liikkeelle.
Siinä mylläkässä Jäntille tuli Essenin käsky palata lähtölinjalle.

SUURKARIN PATALJOONAN
ISKU 28.-29.6.

Iltakuudelta kesäkuun 28:ntena saneli Suurkari kokoontuneille päälliköilleen hyökkäyskäskynsä Pyöräkankaan laidalla. Saapuvilla olivat myös tykistön tulenjohtaja, heitinkomppanioiden - rykmentin ja divisioonan - päälliköt luutnantit Osmo Varsta ja Reino Tamminen, sekä alistetun tykkikomppanian (23.Tyk.K) päällikkö, kapteeni E. Seppä. Tavoitteena oli Vakkilan tienristi ja välitavoitteena Lehtola-Kaateri. Hyökkäyksen lähtölinjalle Pyöräkankaan eteläpuoleisen puron laitamalle asettui vasemmalle luutnantti Tapio Mattilan johtama kolmonen ja oikealle Kalevi Sarvan kakkonen. Luutnantti Antti Puhakan ykkönen (Arvi Ahtiainen: oma komppaniani) jäi reserviin Pyöräkankaalle.
Iltakahdeksalta, käskettynä H-hetkenä komppaniat olivat liikkeellä. Hyökkäysura noudatteli harjujonoa. Se juonsi kakkoon kohti Karkimovuorta, kohti karttapiste 38:n kukkulaa. Jo aikaisemmin päivällä oli kaksi joukkuetta - yksi kakkosen joukkue ja jääkärijoukkue - lähtenyt selvittämään tilannetta Vakkilan kylässä pataljoonan ja rykmentin oikealla siivellä. Nämä olivat tavanneet Vakkilassa JR 6:n varmistusjoukkoja, jotka lyhyen keskustelun jälkeen olivat lähteneet rykmenttinsä yhteyteen huomattuaan, että Ihantalasta päin on tullut sen näköistä väkeä, mikä saattaa pitää asemansa. Jo ennen pataljoonan päävoiman liikkeelle lähtöä olivat Vakkilasta edenneet joukkueet tavoittaneet Mäkelän taloryhmän tasan kilometrin päässä Karkimovuorelta länteen.

Pyöräkankaalta uralleen lähteneet Suurkarin komppaniat kohtasivat melkein välittömästi vihollisen varmistusryhmiä. Niitä hiiviskeli melkein Pyöräkankaan laitamilla. Vähyytensä vuoksi, pataljoonan voiman hyökätessä, nämä vihollisvarmistajat antoivat myöten. Komppanioiden tunnustelijat tutkivat edetessään jokaisen epäilyttävän näköisen nyppylän ja tureikon. Harvakseen astuen matka edistyi alati varautuneena "tuntemattoman maan" yllätystilanteisiin.
Veikko Tolppanen kulki kolmosen keulilla luutnantti Christian Sibeliuksen kärkijoukkueen tunnustelijana. Tolppanen tunkeutui kohdalle sattuneeseen kuusikkorytöön. Rintarinnan huojuvaa ja kaatunutta kuusipuuta. Oksat tarttuilivat tunnustelijan varustukseen ja katkeilivat rasahtaen. Muuta ääntä ei korva ottanutkaan. Hän ennätti jo ajatella, että kaikkeen sitä turhan tähden työntyykin. Ajatus ei ennättänyt loppuun, kun repesi. Konepistoolin kurnutus soi ääreltä. Lukitsi korvat. Luodit porasivat vihaisesti sihahtaen ilmaa. Mutta ihme, ainutkaan ei iskeytynyt Tolppaseen, vaikka melkein käsietäisyydeltä vihollinen päästeli. Lähestyvän miesjoukon tulon kuullessaan vihollisten hermot pettivät. Melkein hyökkääviä hipaisten nämä irtaantuivat. Viimeiseen saakka olivat malttaneet odottaa saalistaan, mutta ohi ammuttuaan ottivat hatkat. Kivikkorinteeksi kohoileva maa kätki vihollisaseman. Sen suojaan äskeisetkin varmistajat näyttivät juoksevan.
Sibelius huusi joukkueensa ketjuun. Ja sitten painuttiin päin vihollispoteroita. Vihreätä kypärää vilahteli louhessa. Siihen nokille, käsikranaatin heittoetäisyyteen piti pysähtyä. Oli pakko, sillä kuulaa tuli ja vastustajan asemapaikat olivat edulliset. Koko kolmonen levitti ketjunsa ja ryhtyi tulittamaan. Tapio Mattila antoi merkin rynnäkköön. Yritettiin. Mutta vastaan saadut käsikranaatit pysäyttivät etenemisen. Samaan rakkaan tarttui kakkonenkin. Koko pataljoonan liike pysähtyi. Huudettiin avuksi tykistöä ja heittimiä. Oma, pysähtynyt etuketju oli mutkilla, kuten tavallista tällaisessa tapauksessa. Vasemmalla makailivat kolmosen miehet uloimpina menosuunnassa. Mattila kehotti tykistön ja heittimien miehiä ottamaan tämän huomioon näiden valmistellessa tulikomentojaan. Lähtölaukaukset kuuluivat takaa. Kranaattien lentoradat osuivat kolmosen yli. Ilkeäntuntuisesti suhisten lähestyivät kranaatit maaliaan. Niitten iskeytyessä osa räjähteli omien joukossa. Mattilan ilmoittaessa havainnostaan Suurkarille tämä ei aluksi uskonut niin tapahtuneen:

- Mitä lie ryssän ampumia !

Mutta, kun keskustelun aikana lähestyivät toiset kranaatit ja keskustelu katkesi puhelintapsien rikkoutuessa, oli uskottava. Kolme vainaata tuli heti, moni haavoittui. Kolmosen ketju vapisi omasta tulesta. Kolmosen kersantti Hemmo Nilivaara lepäsi kaatuneena. Samoin alikersantti Johannes Jolma pataljoonan viestistä. Muuan nuorimmista, Vilho Kulusjärvi yritti kranaateilta suojaan edessä olevan kiven vihollisen puolen laitaan, mutta muuan komppanian mies tarttui Vilhon jalkaan ja piteli hänet paikallaan. Samassa kranaatti iskeytyi kiven sille puolelle, jonne Kulusjärvi aikoi.
Oman tykistön isku sattuu syvästi henkisestikin. Kolmosen miehet lähtivät hivuttautumaan kauhun paikalta taaksepäin. Kun vihollinen oli irtaantunut asemastaan oli Mattilalla työ ja tuska saada komppania liikkeelle. Asiaa järjestämään Suurkari lähetti kapteeni Claudelinin.

Puolen yön jälkeen jänkäjääkärit sivuuttivat välitavoitteen. Ja aamuviiteen 29.6. silmät ottivat näkökenttään Karkimovuoren harjanteen, josta tervehtivät vihollisaseet. Hyökkäys pysähtyi tilapäisesti saavutetulle tasalle, 200 - 300 metriä vuoresta pohjoiseen.
Mattila lähetti parittainkin yhteyspartioita vasemmalle. Kukaan ei tullut kertomaan, minne nämä joutuivat. Sotapäiväkirjaan merkittiin 29.6. seuraava: - Tänään aamukuudelta saivat Suurkarin miehet Karkimovuoren näkyviinsä. He pysähtyivät sen pohjoispuolelle. Vuorella näkyi elollista liikettä.

Vihollisen vahva hyökkäyskiila uhkasi Ihantalaa. Vahvennettu JR 12 hyökkäsi siis 28.6. illalla kiilaa vastaan tykistövalmistelun jälkeen. Kärjessä eteni kaksi pataljoonaa (Suurkari ja Essen) tukenaan pst-tykkejä ja kolme saksalaista rynnäkkötykkiä. Hyökkäävät pataljoonat saivat vastaansa vihollisen kiivaan torjuntatulen. Myös maataistelukoneet hyörivät taivaalla. Yöksi hyökkäys pysähtyi ja jatkui 29.6. ja nyt sitä oli tukemassa tykistön lisäksi 15 Stukaa.

Vakkilasta tulleen jääkärijoukkueen miehet pitivät hallussaan karttapiste 9:n etelänpuoleista kumparetta. Ja kakkosen joukkue oli asettunut Lehtolan taloryhmän kaakkoiselle kumpareelle. Täältä reilusti parinsadan metrin päässä idän puolella kohoili Karkimovuoren äkkijyrkkä graniittiseinämä. Väliin mahtui myös vähäinen suo.
Näille sijoilleen pysähtyivät Suurkarin komppaniat.

Aamukahdeksalta Hanste uudisti käskynsä Vakkila - Kansakoulu - Marjamäki -tiekolmiossa olevien vihollisten tuhoamiseksi. Tehtävä tuli suorittaa eilisen suunnitelman mukaisesti. Pataljoonien hyökkäyshetkeksi määrättiin tasan puolipäivä. Hyökkäysvalmisteluun osallistui syöksypommittajia, jotka hyökkäyshetken kahtapuolta suuntaisivat nokkansa karttapiste 38:n kukkulan vihollista kohti. Pataljoonat ryhtyivät valmistautumaan. Samanaikaisesti vihollinen aloitti jatkuvan lentopommituksensa etulinjaan ja sen selustaan. Toistasataa konetta arvioitiin olevan jänkäjääkäreiden kimpussa. Sekaan tuli myös tykistöllä ja heittimillä.
Hyökkäysryhmityksiin oli varattu aikaa niukanlaisesti ja liikkeitä hidastivat vihollisen tauoton lentopommi-ja kranaattituli. Viimeisen vuorokauden aikana vihollinen oli hankkinut yhä enemmän liikkumatilaa "pussissaan". Pussia laajentamaan ja etenemistä länteen ja pojoiseen jatkamaan oli levosta käsketty koko Karjalan operaation kärkijoukko, vihollisen 30. Kaartin Armeijakunta. Muutakin lisävoimaa oli alueelle ilmaantunut. Nämä olivat nyt levännein voimin jänkäjääkäreitä vastassa. Vihollista velvoitti yhä Viipurissa annettu käsky päästä eteenpäin. Tänään torstaina olisi heidän pitänyt olla jo Kouvolassa, yli 100 kilometrin päässä.

Antti Suurkari istui kannon nokalla ja tutki taistelualueen karttaa. Jo monesti hän oli näinä parina päivänä ja yönä sitä silmäillyt. Unen ripe ei ollut silmässä viipynyt. Suurkarin komentopaikalle alkoi tulla yksiköitten päälliköitä. He tulivat käskynottoon, sillä pataljoonan tuli jatkaa hyökkäystä Karkimovuoren juurilta Vakkilan ristille. Annettuun H-hetkeen 12.00. oli aikaa vain kolme neljännestä.
Sairastuneen Kalevi Sarvan tilalle Suurkari määräsi kakkosen päälliköksi kapteeni Olavi Claudelinin nelosesta eli konekivääristä. Sitten lähdettiin, puolisen tuntia myöhässä. Kakkonen ja kolmonen rinnan, kakkonen oikealla.
Tuskin jänkäjääkäreiden harmaa joukko oli kohoillut seisaalleen lähtien eteenpäin, kun vihollisen torjuntakranaatit iskivät heidän riveihinsä. Tappioita syntyi heti ensi metreiltä. Rivit harvenivat. Kaksi hyökkäystä tukeneista rynnäkkötykeistä roihusi pian tulimerenä. Silti askel askelelta jänkäjääkärit rytysivät eteenpäin.

Karkimovuoren tuntumaan saapunut kolmonen pysähtyi. Aluksi Mattila lähetti vuoren tilannetta tutkaamaan partion. Sen johdossa kulki kersantti Aatos Heikka. Partiosta ei sen koommin kuultu mitään. Vain ammunnan äänet kaikuivat vuorella. Siitä huolimatta Tapio Mattila harkitsi hyökkäystä Karkimoon.

- ”Älä sitä hulluja”, sanoi Sibelius Mattilalle. Ja jatkoi, että ”äänistä päätellen pian Jäntinkin miehet ovat paluussa”.

Niin kolmonen jäi sijoilleen. Kakkosen tilanne ei ollut sen häävimpi. Päälliköksi tullut Claudelin ennätti haavoittua ja nyt johti komppaniaa oma mies, luutnantti Toivo Laakso, jo kolmantena päällikkönä tänään. Ankara tulitus oli painanut kakkosenkin pysähdyksiin.
Suurkarin oli pakko ilmoittaa Hansteelle, että eteenpäin ei päästä eikä Essenin miehiin saada enää partioyhteyttäkään. Sitten kulki sana komppaniasta komppaniaan, joukkueesta joukkueeseen: vetäännytään lähtöasemiin Karkimovuoren pohjoispuolelle.
Jotkut nuoremmat upseerit kirosivat:

- ”Helvettiäkö tänne piti edetä tapattamaan hyviä miehiä, kun melkein heti palataan takasin tyhjän tehneenä”, kuten heistä tuntui.

Mutta he eivät tunteneet kokonaistilannetta eikä varsinkaan syytä, miksi sotaliike piti tehdä, kun sitä eivät silloin tietäneet pataljoonien komentajatkaan.
Käsky täytettiin. Tuskin jänkäjääkärit olivat asettuneet eilen kovertamiinsa poteroihin, kun äskeisen olinpaikan yllä leijaili kolmisenkymmentä maataistelukonetta. Kiersivät aikansa paikkaa, kuin perskärpäset sontaläjää. Koukkailivat. Ehkä lentäjät ihmettelivät, kun silmä ei ota liikettä, vähäisintäkään, vaikka ainakin pataljoonan voima alveltiin paikalla olevaksi. Korsikaan ei maassa heilahtanut. Mutta ehkä sittenkin suomalaiset paikalla lymyävät. Moottorit kiljuen koneet hakivat edullisinta pommituskulmaa. Pommit irtosivat. Ja tykeillä ja konekivääreillä perään. Tiheät multapatsaat täyttivät ilman. Luodit ja kranaatit hakkasivat maata, katkoivat puita. Kivissä ja kallioissa kipunoi. Pari muuta samalukuista laivuetta teki samat temput. Jo toki suomalainen kuoli, ajattelivat ehkä poiskiitävät punakotkat tietämättä, että hakkasivat tyhjää tilaa. Suurkarin miehet katselivat omaa "verilöylyään" läheisen matkan päästä vahingoniloisin virnistyksin. Tappioitta, ellei sellaiseksi katsota jonkun hetkellistä kuuroutta.

Lentohyökkäyksen jälkeen lähtivät kaartinarmeijalaiset hyökkäämään. Pian nämä törmäsivät Suurkarin varmistuksiin. Tunkivat pataljoonan päävoimaa kohti. Maailma sakeni räjähtelystä. Jokainen ase teki töitä. Piiput kuumina kivääritkin. Hyökkäävät pysähtyivät. Uusia aaltoja seurasi toistaan pitkälle iltapäivään. Mutta jokainen sammui rajallaan jänkäjääkäreiden tuleen. Jalkamiesten mentyä puhui järeä rauta. Molemmin puolin oli amisuunaa.

-”Oli se Talvisota kuin pesäpalloa verrattuna nykyiseen”, mainitsi muuan jänkäjääkäri, jo vuonna 1940 tulessa ollut.

Tilapäismuodostelmaan, Ryhmä Vihmaan, johon jänkäjääkärit oli ennen eilistä hyökkäystä jälleen Laguksen alaisuudesta siirretty, kuului myös mm 18.D:n JR 6 (pl.I/JR 6). Sen kolmas pataljoona piti asemia Mutalahdessa karttapiste 38:n eteläpuolella. Vihman käskyn mukaan olisi pataljoonan sieltä käsin pitänyt yhtyä jänkäjääkäreiden hyökkäykseen pyrkimällä karttapiste 38:n vihollisen kimppuun.
Ennen hyökkäyksen alkua pataljoonan partio kävi tiedustelemassa kukkulalla ja havaitsi siellä olevan mahtavasti vihamiestä ja asetta. Pataljoonan komentaja harkitsi tämän perusteella paremmaksi luopua yrityksestä alle satamiehiseksi supistuneella pataljoonallaan.

Kannaksen liikuntasodan näiden kahden viimeisimmän päivän hintana Suurkarilta lepäsi kaatuneena 13 ja kadonneiksi kirjattiin viisi. Essenin pataljoonan vastaavat luvut olivat 29 ja yksi. Rykmentin heitinkomppania menetti yhden ja tykkikomppania kaksi miestä. Hyökkäykseen osallistuneista jänkäjääkäreistä menetettiin siis yhteensä 51 kaatunutta ja kadonnutta. Haavoittuneiden päiväkohtaiset luvut on vain Suurkarilta eli 90. Jos Essenin määräksi arvioidaan 100, olivat kahden vuorokauden kokonaistappiot 241 miestä. Tähän lukuun ei sisälly Suurkarin pataljoonan kaksi kadonneiksi merkittyä, koska nämä sittemmin osoittautuivat karkureiksi.

Essenin II/JR 12 taisteli koko päivän Rauhamäen maastossa ylivoimaista vihollista vastaan. Neuvostojoukot aloittivat illalla vastahyökkäyksen, jonka tavoitteena oli läpimurto Ihantalassa. JR 12 tuhosi vuorokauden kuluessa panssarinyrkeillä ja pst-tykeillä 28 panssaria.

KENRAALIEN NEUVOTTELU.

Aamupäivällä 29.6. samoihin aikoihin, kun jänkäjääkärit kävivät toiseen yritykseensä tuhotakseen edessään olevan vihollisen ja vallatakseen Vakkilan tienristin, ryhtyivät tilannetta pohtimaan Kannaksen joukkojen ja IV Armeijakunnan komentajat, Oesch ja Laatikainen. Molemmat totesivat vihollisella olleen ja yhä olevan huomattavan ylivoiman, ainakin viisinkertaisen jo miesvahvuudessa. Osa näistä äsken levosta tulleita, kun taas omat pataljoonat olivat pahoin kuluneita ja ratkiväsyneitä.
Voimat eivät riitä, totesivat kenraalit, tuhoamaan usean divisioonan vahvuista vihollista, jonka tukena jatkuvasti ovat lukemattomat tykit, sadat panssarit ja lentokoneet. Ei edes nykyisten monille koukeroille kiertyneitten asemien pitämiseen ollut mahdollisuuksia. Ainakin aluksi päätettiin asettua puolustukseen linjalle: Saimaan kanava - Ventelänselkä - Riihimäki - Vakkila - Ihantalanjärvi - Salojärvi - Kokkoselkä - Noskuanselkä ja siitä edelleen entinen VKT -asema itään, Laatokkaan.
Tämä päätös merkitsi luopumista Ryhmä Vihman hyökkäyksestä kaukaiseen tavoitteeseensa Talinmyllylle. Sen sijaan edelleen pyrittiin Portinhoikkaan johtavan päätien avaamiseen, siis Vakkilan tienristin valtaamiseen ja Koulusuon kohdalla tien yli tunkeutuneen vihollisen lyömiseen. Vihman miesten tehtäväksi tuli niin ikään vihollisen panssareiden Ihantalaan etenemisen estäminen ja niiden tuhoaminen.

Puolelta päivin, kuten edellä on kerrottu, jänkäjääkärit lähtivät toteuttamaan tehtävää. Vihollisen ankarasta tulesta ja vastarinnasta johtuen jänkäjääkäreiden komppaniat eivät totisesta yrityksestään huolimatta saaneet Vakkilan tienristiä auki. Siihen maastoon oli jo ennättänyt pesiytyä niin vahvasti vihollista, jonka tukena olivat muun ohella suorasuuntausammuntaan kykenevät ilmatorjuntatykit.
Ilmeistä kuitenkin lienee, että hyökkäys sellaisenaan sitoi huomattavia vihollisvoimia ja hidasti niitten etenemistä. Saattaa olla niinkin, että jänkäjääkäreiden liike sotki vihollisen kuvaa suomalaisten välittömistä aikomuksista. Varsinkin, kun samaan aikaan muuallakin, nimenomaan Leitimojärven länsipuolella väärinkäsitysten ja käskyjen perille menemättömyyden vuoksi, jotkut pataljoonat yhä hyökkäsivät, vaikka pääosa suomalaisista oli jo vetääntymässä. Noina tunteina taistelukentän mosaiikki Ihantalan-Leitimojärven välillä oli niin sekava ja kirjava kuin olla voi. Sekava tilanne kenties tyrmäsi hetkeksi vihollisen, sai sen neuvottomaksi ja niin IV Armeijakunnan pääjoukot, vaikkakin kuluneet, pääsivät onnellisesti vihollisista irti. Paikka paikoin siinä tilanteessa olivat omat ja vainolaiset melko sekaisin.
Näinä päivinä paikalliset tilanteet vaihtelivat nopeasti ja moneen suuntaan. Kannaksen johdon karttapöydillä nuppineulojen siirtäjät olivat varmasti monia tunteja todellisesta tilanteesta jäljessä. Ilmoitusten perusteella saattoivat kartoille syntyvät kuviotkin näyttää hullunkurisilta ja järjettömiltä. Mutta taistelun polttopisteissä kaikki oli mahdollista. Jopa mahdottomalta näyttävästä tilanteesta pelastuminenkin, varsinkin kun asianomaiset taistelijat tietojen puuttuessa eivät osanneet havaita vaaranalaista tilannettaan ja siten eivät osanneet pelätäkään sitä.
Jos jänkäjääkäreiden hyökkäykset epäonnistuivatkin mahdottomina, niin aamullisen käskyn loppuosan - vihollispanssareitten Ihantalaan etenemisen estämisen - jänkäjääkärit täyttivät moitteettomasti. Heti siitä lähtien, kun nämä sotakoneet saapuivat jänkäjääkäreitten etulinjaan ja uusien torjunta-aseitten vaikutuspiiriin. Siinä touhussa ei ollut armolla sijaa.

Laatikainen antoi 29.6. keskipäivällä käskyn vetäytyä uudelle puolustuslinjalle. Tämä käsky saapui joukoille näiden hyökkäyksen aikana. Vahvennetun JR 12:n pääosat valtasivat vielä 29.-30.6. yöllä Vakkilan-Ihantalan pääaseman etumaastoa Karkimovuoren-Rauhamäen suunnalla. Rykmentin tehtävänä oli pitää asemat, kunnes uusi, taemmaksi suunniteltu pääasema oli miehitetty. Rauhamäen kohdalla pyrkivät useat kymmenet panssarivaunut läpimurtoon, mutta useimmat niistä tuhottiin. Panssarinyrkkien loppuessa ja tilanteen kärjistyessä uhkaavaksi, suomalaiset vetäytyivät uuteen pääasemaansa. I/Jr 12 Suurkari (Arvi Ahtiainen: oma pataljoonani) ryhmittyi Vakkilan - Pyöräkankaan alueelle ja II / JR 12 von Essen Vanhantorpan-Ihantalan kirkonkylän lohkolle.”

Arvi Ahtiainen: Olimme saapuneet Ihantalaan viime hetkellä. JR 12 pystyi noina ensimmäisinä päivinä tukkimaan rintamaan tulleen vaarallisen aukon.

Eino Pohjamo: ”Osasto Björkmanin lohkolla Rauhamäen suunnalla 29.6. suuri määrä panssareita oli murtautuneet läpi kovista vastatoimista huolimatta. Puolustuksen tehokkain osa täällä oli Rajapataljoona 2. Rajamiehet taistelivat sitkeästi. Rajakorpraali Ville Väisänen tuhosi yksin kymmenkunta panssaria, kadoten itse sitten lopullisesta. Kuolemansa jälkeen hänet nimitettiin Mannerheimristin -ritariksi. Panssarintorjunta-aseet olivat viimein loppuneet ja niitä oli käyty "lainaamassa" Essenin lohkolla, jolla panssarit eivät vielä olleet vierailleet.
Björkmanin lohkolta oletettiin, väärien tietojen pohjalta, vahvojen vihollisen jalkaväkivoimien liikkuvan Ihantalajärven eteläpuolella ja pyrkivän läpimurtoon jänkäjääkäreiden selkäpuolelle järven länsipuolelta. Tätä lähti rykmentin jääkärijoukkue ja pioneerit varmistamaan. Samoin Airimon pataljoona työnsi komppanioitaan etulinjan lähimaastoon. Nämä Airimon komppaniat olivat tosin karkuruuden vuoksi huvenneet puoleen vahvuuteensa.
Myös Essen levitti vahvuuttaan vasemmalle.
Hälytystilanne osoittautui liioitteluksi.

Illalla kahdeksalta saatiin taas tieto Talinmyllyn tien vieruksilta:
" Osasto Björkmanin kestokyky on valunut kuiviin".
Tuolloin tueksi aiottu kranaattikeskitys osui kuitenkin Björkmanin miesten keskelle. Heistä monet pakenivat taakse.
Linjan miehittivät everstiluutnantti Väinö Karangon ErP 16:n yksi komppania ja Rajapataljoona 2. Myös muita vahvistuksia aukkoon siirtyi. Muu osa Karangon pataljoonasta oli aiemmin iltapäivällä Hansteen määräyksestä lähtenyt siirtymään Kilpeenjoelle. Nyt Hanste antoi näille uuden määräyksen siirtyä Ihantalan mäelle, jonne oltiin iltakahdeksalta menossa. Niin ikään riensi sinne Airimon pataljoonan yhdestoista. Myös Suurkarin reservinä ollut ykkönen (oma komppaniani) käväisi mäellä, mutta heti sinne saavuttuaan sai paluukäskyn pataljoonaansa, koska tilanne oli hallittu Rauhamäen puolustajien toimenpitein. Rauhamäkeen vetääntyjien jäljissä saapuivat viholliset. Ainakin kaksi komppaniallista. Ja panssarit jyrisivät matkassa, kuinka monta lienee ollutkaan. Alkoivat taas kovat taistelut. Panssarinyrkein ja -kauhuin Olli Kaakisen johdolla jänkäjääkärit saivat tuhotuksi 27 erilaista panssarivaunua. Lentopommit ja tykistö tuhosivat myös lukemattomia. Kun panssarit oli tuhottu, tunsivat vihollisen jalkamiehet olonsa orvoiksi. Puolustus toimi tehokkaasti vuorokauden viime tunteina.
Viittä vaille puolenyön saapui Rauhamäen asemiin Karangon pataljoonan kapteeni Eero Urposen komppania. Se vapautti lohkolta Rajajääkäripataljoona 2:n rippeet, liekö kuusi ehjää väsynyttä miestä ollut jäljellä, jotka Essen kovin sanoin oli neljä tuntia sitten määrännyt linjaan. Taistelu oli saavuttanut Ihantalan ratkaisu- ja torjuntavaiheen.

6. Divisioonan puolustuslohko Ihantalan taistelujen aikana ulottui Juustilankankaalta Ihantalan järveen. Maasto oli vaihtelevaa. Asemien edessä oli Ihantalan ja Vakkilan kylän aukeita peltoja ja asemat olivat metsän reunassa loivasti kohoavalla kivisellä rinteellä. Jääkauden jäljiltä Ihantalan kirkonmäellä oli soraharju, johon asemat oli suhteellisen helppo kaivaa. Pyöräkankaalla, Vakkilassa ja Tähtelän maastossa oli suuria siirtolohkareita, joiden alta etsimme suojaa tykistökeskitysten ja ilmahyökkäysten aikana. Pyöräkankaan takana olisi ollut panssareille edullinen etenemismaasto, siksi Pyöräkankaan omistuksesta taisteltiin ankarasti.

Vihma ilmoitti Hansteelle ilmeisesti 29.6., että 11.Divisioona asettuisi puolustukseen Vakkila-Ihantala lohkoille, sitten kun pataljoonat olisivat päässeet irti Portinhoikan tienoilta. Siihen saakka tuli jänkäjääkäreiden pitää nykyiset etuasemansa, joihin hyökkäysten jäljiltä olivat jääneet. Aikanaan sitten vetäännyttäisiin 11.D:n läpi. Jalkaväkirykmentti 12 koottaisiin tuolloin toisiin tehtäviin.


Pst-tykin ammus on osunut vihollisen panssarivaunuun Portinhoikan maastossa Ihantalassa.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

JÄNKÄJÄÄKÄRIT VETÄÄNTYVÄT PUOLUSTUSLINJALLE.

Kesäkuun viimeinen lähti alkuun kuin varkain. Puoleltaöin piti rykmentinkomentaja puhuttelunsa. Hän ilmoitti, että vastoin aikaisempaa ohjetta 11. Divisioona ei pystyisikään pääpuolustuslinjaa miehittämään, koska sen päävoima oli yhä kiinni taistelussa ja Ihantalan mäelle puolustukseen määrätty JR 30 suuria tappioita kärsineenä osin hajalla.
Jänkäjääkäreiden tuli itsensä miehittää pääpuolustuslinjan vastaanottoasemat sekä etuasemista vetääntyvien yksiköitten asettua välittömästi linjan miehitysvoimaksi ja jatkaa taistelua kiinteästi torjuen. Etuasemista luopuminen sai tapahtua vasta pakon edessä.
Pääpuolustuslinjan runkomiehityksen Viipurin tien kahta puolta suorittaisivat heti Karangon pataljoonan päävoimat (ErP 16). Ne venyttäisivät ketjunsa Ihantalanjärvestä Vähätorpan länsipuoleisen aukean länsireunaan. Siitä jatkaisivat ketjua Pyöräkankaalle ja Vakkilaan Suurkarin vapaana olevat osat (Arvi Ahtiainen: minä mukana) sekä pataljoonalle alistetut rykmentin jääkärijoukkueen miehet ja pioneerit. Jänkäjääkäreiden oikeaksi naapuriksi määrättiin linjamiehitykseen hetken levossa olleet JR 48:n I ja II pataljoona. Ämmävuoren rinteille Ihantalanjärven pohjoispuolelle määrättiin asemiin Airimon pataljoonan vajaat komppaniat.
Lähitulevaisuuden ohjelma oli määritelty.

Jo aamukahdelta Viipurin tien länsipuolella rynkyttivät vihollisen kärkikomppaniat Suurkarin pataljoonan etuasemia. Jänkäjääkärit tivasivat tykistön miehiltä kranaatteja. Tulenjohtajat yrittivät parhaansa, mutta KTR 14:n pattereille sana ei kulkenut. Viholliskranaatit olivat pätkineet tykkimiesten tapsit.
Suurkarin miesten oli pakko käydä torjuntaan ja vastarintaan omin voimin. Olihan siihenkin jo monesti ennenkin totuttu. Heittimet ja koneaseet puhalsivat vihollisen silmille rautaisannoksensa. Ja kiväärimiehet ja konepistoolein ampuvat syöttivät sekaan lähimpänä tulevia kohti. Niin retkahti vihollisen liike poteroiden edustalle.
Varmistaakseen oman pataljoonansa vasemman siiven yllätyksiltä, Antti Suurkari lähetti ykkösestä puolijoukkuetta ja konekiväärin Kaaterin talon raunioihin. Osastonjohtaja, kersantti Niilo Muotka, sai lohdukseen tiedon, ettei niissä raunioissa eilen ollut ketään. Käskyn mukaan Muotkan piti ottaa partioyhteys Essenin oikean siiven yksikköön. Matkaan määrätyt alikersantti ja kaksi miestä eivät koskaan palanneet. Kello viiden maissa aloittivat vihollismassat hyökkäyksensä vasemmalla. Koko Essenin pataljoonan lohko jyski. Kuudelta Essen antoi vetääntymiskäskyn. Puolitoista tuntia myöhemmin käski myös Suurkari pataljoonansa vetääntyä häthätää katsotuille ja etukäteen harvasti miehitetylle linjalle. Sieltä vetääntyminen kävi verkkaisemmin. Aamuöisen hyökkäyksen jäljiltä vihollinen ei huomannut lähteä välittömästi perään. Teräksisiä sotavaunuja ei koskaan Pyöräkankaan ja sen länsipuolen linjaosuudella merkittävämmin hyökännyt. Pelkäsivät kai laajoja ja pehmeäpohjaisia peltoaukeita ja hankalasti ajettavaa kapeaa harjannetta. Mutta tykistöllä vihollinen röykytti Suurkarin jänkäjääkäreiden asemia kuten kaikkialla muuallakin. Ja lentokoneet, nekin pyörivät joka paikassa. Vihollisen jalkaväki pysyi pitkään poissa uuden etulinjan tuntumasta Suurkarin lohkolla. Aluksi jänkäjääkäreiden piti käydä partioin etsimässä vihollista. Sitten iltakolmelta vihollisen varmistukset työntyivät Pyöräkankaan linjan tuntumaan Ihantalajärven vesiä johdattelevan puron eteläpuoleiseen rantamaahan. Jänkäjääkäreiden luovuttaessa käskyn mukaan etuasemansa ja päästessä, vihollisen voimatta lopultakaan estää, pääasemaan, muodostui hetken välivaihe. Vihollinen tunki perässä kärkijoukkonsa. Nämä tunnustelivat puolustajan uutta linjaa, kokeilivat lähestymisuria, selvittivät suomalaisten aseitten sijaintia ja monta muuta heitä kiinnostavaa kysymystä. Kaarituli hakkasi jatkuvasti maastoa. Rymisten sortuivat kirkonmäen rakennukset, kirkkokin. Kranaattikuurot muuttivat tunnista toiseen vihantaa maisemaa. Äskeinen vahva harjun metsä kohotteli nyt harvoja pystyyn jääneitä kuolleita jäseniään. Raastettu maanpinta, jossa aikanaan lainehti yli 400 hehtaarin alalla oivaa viljaa, huokaili verestävin lihoin kuin nylkijän jäljiltä.

Suurkarin pataljoonan oikealla puolella, divisioonan lohkon äärimmäisellä osalla Kilpeenjoesta länteen, miehitti jo aamuvarhaisesta JR 48:n kaksi pataljoonaa vastaanottoasemat. Iltaneljään vetääntyivät näitten asemien läpi viimeiset suomalaiset Portinhoikan suunnasta. Syystä tai toisesta tempaantuivat vetääntyvien mukaan eversti Forsbergin 48:n rykmentin toisen pataljoonan miehet. Kriittisimmällä hetkellä syntyi aukko rintamaan, uuteen pääpuolustuslinjaan. Vetääntyvien kannoilla saapuivat täälläkin viholliset. Viisitoista minuuttia myöhemmin eversti Forsberg ilmoitti myös ensimmäisen pataljoonan väistyneen vihollisen kovan painostuksen edessä. JR 48:n pataljoonat näyttivät olleen kerta kaikkiaan lopussa. Saatiin sellainenkin tieto, että vihollinen olisi Rajakallionmäellä puolisen kilometriä etulinjan takana. Divisioonan ja jänkäjääkäreiden oikea sivusta oli auennut. Vaivoin kehitetyn, uuden pääaseman murtuminen näytti hetken ilmiselvältä. Hanste sai käyttöönsä divisioonan jääkärikomppanian. Se alistettiin Suurkarille, jonka tuli johtaa vastaiskua Rajakallionmäen tienristille. Jääkärikomppanian partioidessa Rajakallionmäkeen osoittautui sen seutu vapaaksi vihollisesta. Myöhemmin divisioonan toimin täytettiin JR 48:n jättämä lohko. Aluksi kokoon haalituilla tilapäisjoukoilla ja vasta keskiyöllä linjavastuu siirtyi JR 35:lle, komentajana eversti S. E. Laaksonen.

Iltaviideltä tuli Ihantalan tietä pari panssaria, Klimiä, jotka pääsivät linjojen taakse ja ne tuhottiin Essenin lohkolla. Reilun tunnin kuluttua ulvoivat moottorit etulinjan yllä. Laskettiin 70 maataistelukoneen ryhtyneen niittoonsa. Kahdenkymmenen minuutin ajan ne pieksivät asemia armotta. Lentokoneitten mentyä kohoilivat jänkäjääkärit suojapoteroistaan tai kivenkoloista. Asemissa viipyivät räjähdyskaasujen tuoksut. Pommien kohottama pöly laskeutui hiljaa korkeudesta peittäen kaiken harmaalla matollaan kuin kauan käyttämättömänä olleen huoneen esineet.
Sitten oli tykistön vuoro. Sen iskut muodostivat todellisen hornan.
Raastettu maa vapisi ja keinui. Ennen kokematonta, että graniitti- ja moreenipohja saattoi tuntua niin taipuisalta. Löysältä kuin aavalla merellä, kun myrsky aalloilla käy. Vahva yksinäisyyden tunne tunkeutui mieliin ja ihmisen voima mittautui vähäpätöiseksi. Yhä syvemmälle koettivat puolustajat tunkeutua, maa veti puoleensa. Lapio, jos kuka oli onnistunut sellaisen käteensä saamaan, tuntui laskemattoman arvokkaalta. Useat joutuivat kyhnyttämään poteroaan paljain nyrkein verta tirskuvin sormin. Monen poteron sija sattui kivikkoon, sitkeään somerikkoon. Menemätön oli paikka, jossa graniittipinta tuli läpäisemättömänä jo alkutoimissa vastaan. Vain kiviä kasaamalla saattoi silloin rakennella jonkinlaisen poteron lentävää rautaa vastaan.


Ihantalaa.

Tykkitulen hellitettyä etulinjassa vähän ennen iltakahdeksaa näkivät asemissa olevat tutun näyn: vihollisen joukkue joukkueen jälkeen, komppaniat, pataljoonat asettuivat lähtöryhmitykseensä.

Tasan kahdeksalta lähtivät Kokkomäestä panssarit. Näille kuului Ihantalan tien aukaiseminen Ihantalan sydämessä. Yli kaksikymmentä teräsvaunua lähestyi maantietä pitkin suomalaisia. Koko ajan niitten putket sylkivät tulta. Vaunut olivat niin kaukana, ettei edes singoilla niihin yltänyt. Oma tykistö, joka täystehoisena avasi tulen, alkoi piestä tulevia. Rautaa lensi kohti vihollisen sotakoneita. Järeitten kranaattien jytkähdykset tuntuivat ilkeiltä panssareissa matkaavista. Siksi he hajauttivat vaunujensa rykelmän tien molemmille sivustoille ja ajoivat kiireesti aivan liki puolustajan rintamaa päästäkseen jonkinlaiseen suojaan suomalaisten vihaiselta tykkitulelta.
Voimansa tunnossa panssarit hakkasivat jänkäjääkäreiden asemia. Hissukseen ne hivuttautuivat yhä lähemmäs. Pääosa pysytteli joen penkalla, mutta neljä rohkeinta rymisti asemiin, selkäpuolellekin. Lyhyeen loppui näiden neljän vaunun kieriskely. Nyrkkimiesten ohi eivät ehjinä päässeet.
Panssarien myötä tulevia jalkamiehiä repivät kranaattien ryöpyt. Konekiväärien suihkut kaatoivat ja yksityisiä miehiä keikahti kiväärin laukauksesta.Maantien suunnassa alkanut ja JR 12:n lohkoa ravistellut vihollisen iltahyökkäys levitti voimaansa myös Suurkarin etulinjaa vastaan. Täälläkin hyökkääjät sekosivat sakeaan torjuntatuleen. Heidän oli luovuttava yrityksestään. Ainutkaan kaartilainen ei päässyt tulivyön läpi. Ei sittenkään, vaikka kaikki vihollisaseet olivat takoneet Vakkilan peltomaisemaa hyvän aikaa ennen hyökkäystä.

Voimattomaksi survottu ryntäävien liike kuoli kuin huomaamatta. Puolilta öin nähtiin terveenä pysyneitten vihollisten häipyvän suven hämyyn. Myös teräsvaunut, jotka pystyivät kulkemaan, menivät jalkamiesten jälkiin. Hautausmaan reunaan tien vierelle jätti hyökkäys pienen painauman, mutta senkään kohdilta rintama ei puhjennut, taipui vain.
Päivän taistelut, kuten jokaisen aiemmankin, jättivät aukkonsa omiinkin riveihin. Kuusitoista jänkäjääkäriä lepäsi kylmänä. Tusina heistä oli Essenin miehiä. Haavoittuneitten joukko oli sadan tienoilla.


”Kenttäpostia”